La 29.4.Teijo, Henning» Onnittele sähköisellä kortilla!
Hae
Uteluarkisto


”Haluaisin kuulla aamiaisystäviltä niistä hetkistä, jolloin aikuinen ymmärsi onnistuneensa kasvatustehtävässään, miltä se tuntui ja kuinka siihen onnistumiseen päästiin?"


=========================

Mieheni ja poikani (31v) olivat viime viikolla yhteisessä seminaarissa. Seminaarin loppupuolella oli eräs herrasmies tullut kysymään mieheltäni, miten noin upeita poikia kasvatetaan ja kuinka tuollainen isä-poikasuhde saadaan aikaan. Arvatkaa vaan, miten suloisesti tuo kysymys lämmitti meitä molempia vanhempia.

Vastaukseksi oli mieheni kuulemma kertonut: pienenä aina elettiin yhdessä arkea, luettiin paljon satuja ja kerrottiin joka pyhäaamu yhteis-vuoteessa isän itse keksimä jatkokertomus, jossa henkilöinä olivat oman perheen lapset vanhempineen salaperäisissä seikkailuissa, joissa aina selvittiin lopulta voittajina.

AA

=========================

15-vuotias tyttäremme oli riparilla ja siellä oli pohdittu suhdetta vanhempiin ja arvioitu millaisia vanhemmat ovat kasvattajina.

Paljonhan siellä oli arvosteltu ja kerrottu miten tylsiä ja typeriä kalkkiksia vanhemmat on, eikä heille voi kertoa mitään.

Tyttäremme arvio meistä: "Rakastavat tiukkikset". Selitys: loppujen lopuksi kaikki rajat ja säännöt on siksi, että äiti ja isä rakastaa ja pitää huolta!

Tämä arvio kyllä lämmitti sydäntä!

Äippä

=========================

Kauniina ilta-auringon kultaaman päivän päätteeksi näki päivän valon ensimmäinen lapsenlapsemme… Riensimme papan kanssa yhdessä tätä ihmettä katsomaan.

Kun sain ensimmäisen kerran käsivarsilleni pienen tummatukkaisen, hiukset vielä kosteana olevan lapsenlapsemme, sydämeni oli pakahtua onnellisuudesta ja mielessäni ajattelin.

Rakas Taivaan Isä, varjele tämän lapsukaisen elämä ja hänen vanhempiansa, anna heille kärsivällisyyttä ja rakkautta kasvatukseen.

Silloin poikani sanoi että tämä lapsukainen kasvatetaan juuri samalla lailla kuin hänetkin on kasvatettu.

Se oli parasta mitä voi saada lapseltaan kiitosta siitä missä tuntuu että itse on epäonnistunut ja haparoinut omien lastensa kohdalla!

Onnellinen kuuden lapsenlapsen mummi

=========================

Kasvatustehtävän onnistumista on kyllä vaikea arvioida. Lapset tekevät omat valintansa niin monien vaihtoehtojen keskellä, niin monien muiden mielipiteiden ja sen hetkisten tuntemustensa ohjailemana, että on vaikea sanoa, mikä on kasvatuksen tulosta.

Mutta jotain suuntaa ehkä voimme olla antamassa. Uskoisin omalta kohdaltani sen, että lapset rakastavat luonnossa liikkumista olevan ainakin osittain kasvatuksen tulosta. Olimme hyvin usein pienillä retkillä lasten kanssa, eväät mukaan ja menoksi, milloin minnekin. Tuntui tosi mukavalle, kun tyttö alkoi seurustella ja kertoi sitten käyneensä kaverinsa kanssa yhdessä meidän retkikohteestamme keskellä metsää. Nimitimme sitä paikkaa Onnelaksi.

Anu

=========================

Nuorin lapseni, 11v. tyttäreni oli pahalla päällä koulusta tullessaan. Hän ei sitä varsinaisesti sanonut, mutta hänet tuntien näin, että hänellä oli kurja olo. Hän vastaili minulle kiukkuisesti, tuiski ja väitti vastaan lähes joka asiaan. Venytin pinnaani, onneksi sillä hetkellä jaksoin, sillä en todellakaan aina jaksa. En ollut huomaavinani hänen pahantuulisuutta, juttelin niitä näitä ja jatkoin kyselemistäni, enkä kommentoinut vaikka sain ikävänsävyisiä vastauksia häneltä.

Lopulta kaappasin hänet syliini ja halasin ja kutitin hänet kovaan nauruun, ja lopuksi hän kapsahti kaulaani. Hän ei sanonut sillä hetkellä mitään, mutta paha olo muuttui hyväntuulisuudeksi ja loppupäivä meni oikein mukavasti. Illalla nukkumaan mennessä hän silitteli otsaani ja sanoi "puolihuolimattomasti", että ei ihminen kyllä voi olla vihainen, jos toinen on ystävällinen ja iloinen, jotenkin tähän suuntaan hän sanoi...

Tiesin, että hän tarkoitti päivällä tapahtunutta asiaa, vaikkei hän erityisesti siitä sanonut. Itsellenikin tuli tosi lämmin ja hyvä olo, ja sain taas lisää voimaa ja vahvistusta kärsivälliseen suhtautumiseen muita ihmisiä kohtaan. Opetimme toinen toisiamme sillä hetkellä.

Äitiliini

=========================

Tilanne oli varmaan niitä kasvattajan painajaisia, 16-vuotias tulee kotiin ensimmäisen kaljakokeilun jälkeen. Mutta ei niin pahaa, jos ei jotain hyvääkin. Ensinnäkin hän uskalsi soittaa kotiin ja kertoa tilanteen, jolloin tilasimme taksin hänet hakemaan. Eli emme ainakaan ole vanhempia, joille lapsi ei mokailtuaan uskalla soittaa. Toinen valonpilkahdus tilanteessa olivat pojan sanat. "Äiti, mua ei sitten kukaan kavereista pakottanut tai houkutellut juomaan, tää on ihan mun omaa tyhmyyttä."

Siinä katsellessani vessan lattialla pahoinvoivaa teini-ikäistäni ajattelin, että jess, osaa se sentään ottaa vastuun teostaan. Jälkeenpäin teimme sopimuksen, että alaikäisenä tällaiset kokeilut eivät enää jatku, ja sopimus on kyllä pitänyt. Teini-ikäiselle pitää puhua jo kuin aikuiselle, antaa esimerkkejä, faktoja esim. alkoholin vaikutuksista terveyteen.

Puhua, puhua ja puhua, vaikka välillä tuntuu, että toinen ei kuuntele lainkaan tai vastaa epäkohteliaasti takaisin. Sinne ne jäävät ohjeet ja opastukset itämään jonnekin takaraivoon!

Äpä

=========================

Olin kesällä 6-henkisen tyttöjen tanhuryhmän lisävalvojana kansainvälisessä lasten ja nuorten 5-päiväisessä kansantanssitapahtumassa Lappeenrannassa. Olen ennenkin ollut porukan mukana. Lasten kanssa touhutessa yksi tytöistä kysyi, onko minulla omia lapsia. Kun sanoin ettei ole, hän totesi, että kyllä pitäisi kun olen niin hyvä heistäkin huolta pitämään ja tulen juttuun kaikkien kanssa. Ja kaikki tämä vain olemalla oma itseni ja heittäytymällä täysillä lasten käytettäväksi.

Toisten rakkaat lapset on kuin omia

=========================

Vanhin poikani on nyt yli kaksikymmentävuotias. Kaikenlaista hänen elämänsä varrella on kerinnyt sattua. Pienemmän puolustamisesta humalapäissään pahoinpitelysyytteen saaneena käräjillä tuomittavana istuneena, putkasta aamulla haettuna nöyränä äidin kriminaalina (kumpikin em. kolttosista sattui hurjassa murrosiässä).

Äiti tietysti moitti mutta yritin myös rakastaa! Ja ehdottomasti tukea. Kun hän nyt äitienpäivänä toi lahjaksi taulun johon hän oli koonnut miksi minä yksihenkisen raadin mielestä olin maailman paras äiti, koin, että minä se olen! Monet itkut itkenyt, miljoonat saarnat pitänyt ja huudot huutanut, tuhannet puhelut soittanut ja vaatinut kotiin illalla jo tulemaan , sadat rajat rikottavaksi asettanut, mutta silti niin puhtaasti rakastanut!

Ps. Nyt se on kunnon mies. Amiksen jälkeen hyvin pärjännyt töissä ja armeijassa. Luotettava ja lempeä, ei mikään hulttio!

Anni

=========================

Tyttäreni kasvattaminen oli minulle haastavaa. Rajoja koeteltiin varsinkin murkkuiässä. Olin lujana, vaikka koville otti. Pidin rajat ja osoitin rakkautta. Koin usein olevani roskatynnyri, johon tyttäreni kaatoi kaiken. Mitään arvostusta äidille ei tullut. Itkin tätä miehelleni, joka viisaasti sanoi, että odota vielä vähän.
Tyttäreni on nyt 22-vuotias. Istuimme tässä eräänä päivänä yhdessä teellä. Hän ryhtyi kertomaan ystävistään ja siitä, että heillä on joillakin paljon ongelmia. Lopuksi hän totesi: "Kuule äiti, kyllä mulla sitten on ollut onnellinen lapsuus!"

Tämä korvasi kaikki kyyneleeni monilta vuosilta. Lasten kasvattaminen on sitä, että tulokset huomaa vasta paljon myöhemmin!
Voimia kaikille kasvattajille!

Kiitollinen äiti

=========================

16-vuotias poikani sanoi aikanaan, nyt jo aikuinen, että "Oli se hyvä äiti, kun vahdit mun tupakanpolttoa ja kaikkee muutakin, ja aina käräytit, kun sait selville. Mua alko niin hävettään, kun sä aina sait mut rysän päältä kiinni, etten sitten enää kehdannu tehdä sellaista, minkä tiesin olevan väärin"

Tähän pääsemiseksi tarvittiin läsnäoloa, uskallusta puuttua ja sanoa asioista, ottaa aikuisen vastuu, mutta antaa nuorelle tunne, että häntä rakastetaan, vaikka on tehnytkin väärin. Välittämisen ja rakkauden tunne oli uskomattoman ihanaa molemminpuolinen.

Rajat on rakkautta

=========================

Oli kevät 2003, jokin musiikkitapahtuma Helsingin Kaivopuistossa, jonne myös tyttäreni meni. Siellä oli myös hänen luokkatovereitaan, kevään abiturientteja. Kuten tapahtuu, jotkut nuorista erehtyivät juomaan liikaa. Eräs tyttö, joka oli kavereidensa joukossa, oli sammunut sinne eivätkä omat kaverit osanneet tehdä mitään. Tyttäreni selvitti tytön kotinumeron, soitti kotiin ja sopi äidin kanssa, että tyttö laitetaan taksilla kotiin, vanhemmat olivat vastaanottamassa.

Myöhemmin äiti kiitti kuinka järkevästi tyttäreni toimi, kun omat kaveritkaan eivät auttaneet. Lakkiaisjuhlassa tyttäreni sai positiivisen opiskelijan stipendin, olikohan tämä äiti kenties vaikuttanut siihen. Myöhemmin, muissa merkeissä, tutustuin tähän äitiin. Kun tuli puhetta lapsista, hän kertoi minulle tämän tapahtuman ja kiitteli tytärtäni. Olinhan tosin kuullut sen jo tyttäreltäni, kun hän kysyi toimiko hän oikein. Totta kai tunsin hyvää mieltä. Neljän tyttären yksinhuoltajaäitinä kasvatusohjeina on paljon rakkautta ja myös tarpeellisia rajoja. Saadakseen valtaa, lapsella täytyy olla myös vastuuta. En ole kuitenkaan ankara äiti, paremminkin aika pehmo!

Linda

=========================

Kaksi varsinaista tähtihetkeä olen kokenut nyt jo 24-vuotiasta tytärtäni kasvattaessani ja yksi mainio tapaus sattui pojan kanssa jokunen vuosi sitten!

8-vuotiaana tyttö kertoi, kuinka parhaan ystävän äiti aina antoi tiukat käskyt - tytön mielestä huutamalla. Kun totesin itsekin häntä komentelevani, hän totesi siihen: "niin, mutta sä aina sanot, miksi." Tuo oli mannaa korvilleni, koska jo hyvin nuorena olin ottanut tavoitteekseni pystyä lapsilleni perustelemaan "käskytykseni" - ettei kasvatus perustuisi pelkästään hallitsemiseen vaan sillä olisi pysyvä vaikutus lapsen arvomaailmaan.

Toisen kerran sain todeta "paasatusteni" menneen perille kun katsoimme formula1-kisaa, jossa Mika Häkkinen joutui aivan loppuvaiheessa keskeyttämään autoon tulleen vian takia johdettuaan kisaa. Tietysti se harmitti meitä kotikatsomossakin ja tulin hihkaisseeksi, että kyllä Mikaa nyt ottaa päähän.

Tyttö totesi taas rauhallisesti, että ei sitä varmaan kauheasti harmita, kun oli itse tehnyt parhaansa! Tästä aiheesta oli keskusteltu paljonkin koulunkäynnin tiimoilta kun olin painottanut, että kokeista ei aina tarvitse tulla kiitettäviä; pääasia on että on tehnyt parhaansa!

Pojalla taasen oli pienenä, 4-5-vuotiaana, suosikki-lippalakki, jota ei olisi millään ottanut pois päästään sisälläkään, vaikka hänelle oli lähes päivittäin kerrottu hyvän käytöksen merkityksestä - yhtenä osana tietysti ettei herrasmies pidä lakkia päässä sisällä. Otimme hänet sitten ensimmäistä kertaa mukaan golfkentälle ja kun olimme astumassa sisään klubi-ravintolaan, poika kysyi ovella huolissaan: "kuuluuko se lakki ottaa päästä ulkopuolella vai sisäpuolella?" - Jes, taas yksi oppi saatu selkärankaan!

Nämä pienet hetket ovat painuneet unohtumattomina mieleen ja nyt on hienoa katsoa lapsia vastuunsa tuntevina aikuisina joilla on arvot kohdallaan!

Catri

=========================

Ymmärrän tehneeni jotain oikein, kun 18-vuotias tyttäreni sanoo: Kiitos siitä, että meillä ei riidellä turhasta ja että meillä aina pyydetään anteeksi, ja sanotaan toisillemme, jos toinen tekee väärin, sitten hän pyytää anteeksi. Tai: Kaveria haukutaan koko ajan kotona siitä, että hän tulee liian myöhään kotiin tai ei ole tehnyt jotain asiaa, eikä silti niitä asioita, esim. kotiintuloaikoja ole edes sovittu, että tietäisi, mihin aikaan pitää kotiin tulla...

Näitä esimerkkejä on paljon. Silloin tuntuu tosi hyvältä - lapset vertaavat kavereiden koteihin ja vanhempiin, ja vaikka meillä on hirvittävät asuntovelat eikä juurikaan rahaa antaa lapsille, sitäkin lapset tuntuvat pitävän hyvänä asiana: "Ainakin parempi kuin että meitä olisi hemmoteltu ja aina olisi saanut kaiken mitä haluaa." - Tiedä sitten, onko siinä kyse omasta onnistumisesta vai geenien onnistuneesta yhteen sovittautumisesta lapsessa.

Eeva

=========================

Tyttäreni käytti kovasti tomaattiketsuppia ruokaansa. Kehotin häntä kuitenkin aina maistamaan ruokaansa ennen sen maustamista.

Yhtenä päivänä nostettuani ketsuppipurkin pöytään sain kuulla, että en enää käytä sitä ruokaani. Tyttäreni oli ottanut tosissaan neuvoni ja aina maistanut ruokansa ennen ketsupin lisäämistä ja todennut sen maistuvan todella herkulliselta.

Sain kiitosta hyvästä neuvosta!

Ketsuppi mimmi

=========================

Itkin puhelimessa sisarelleni tilannettani, kun olen sairas, muttei Kela hyväksy sairaslomaani. Sairastan mm. selkärankareumaa, astmaa, fibromyalgiaa.

Lopetettuani puhelun sanoin pojilleni, jotka olivat kotona (17 ja 20 v), jotta anteeksi, kun itken näin avoimesti.

Vanhempi poikani halasi minua ja sanoi, jotta on hyvä purkaa tunteet ulos. Nuorempi katsoi minua vakavana ja sanoi: "Kyllä sinullakin täytyy olla väylä purkaa pahaa mieltäsi!"

Silloin tajusin, jotta kasvatukseni oli mennyt perille. Kiitos siitä itselleni! Ja pojilleni!

Ihmettelijä

=========================

Sen haluaisin kaikille kertoa, että olen aina pitänyt tärkeänä käsien pesua aina kotiin tullessa. Lapseni ovat jo 11- ja 13-vuotiaita. Naurattaa, kun heidän kaverinsa meille tullessaan joutuvat pesemään kätensä. Aikoinaan jouduin siitä muistuttamaan jokseenkin monta kertaa, mutta näyttää oppi menneen perille.

Äiskä

=========================

Vuosia sitten saavuin kotiin viikonlopun kestäneeltä kurssilta. Kyselin, missä lapset ovat? Minulle vastattiin keskimmäisen poikamme olevan yläkerrassa "sairastamassa" ensimmäistä krapulaansa. Rappuja noustessa mietin, miten tällaisessa tapauksessa äidin pitäisi suhtautua. Raskain askelin tulin pojan huoneen ovelle. Hän istui surkeana 16-vuotiaana sänkynsä reunalla ja totesi: "Missähän olisin nyt, jos mulla olisi toisenlaiset vanhemmat". Ei tarvinnut suhtautua, olla vain äiti. Tunsin saaneeni erittäin suuren kiitoksen.

Eila

=========================

Kuulehan Mia. Se onnistumisen hetki voi koittaa vasta kolmenkymmenenkin vuoden kuluttua. Näin ainakin minä sen olen kokenut. Tai sitten en vaan muista niin hyvin niitä muita tapahtumia. Niin, silloin koin jotain kummallista kun aikuinen tyttäreni pyysi anteeksi asiaa jota en ollut osannut edes aavistaa. Poikani samoin noin kolmikymppisenä ymmärsi meidän vanhempien aidon rakkauden ja tukeutui oppiimme. Niinpä, olet sitten nuori äiti tai nuori isä; odota, se onnistumisen kaihoisa tunne tulee jossain vaiheessa.

Sipriina

=========================

Lapsen kasvatus on kuin puutarhanhoitoa.

- voit istuttaa lapsen mieleen ajatuksen siemeniä,
- antaa lapsen mieleen rohkaisevia ja tukevia sanoja kukkakepeiksi,
- pyrkiä kitkemään käyttäytymisessä olevia rikkaruohoja,
- kastella lapsen sydäntä rakkauden vedellä,
- yrittää suojata mielen valintoja vääriltä valinnoilta tiedon kasvipeitteellä,
- muokata itsetunnon kasvualustaa hyväksymisen ja välittämisen kuokalla,
- turvata lapsen elämää asetettujen rajojen aidoilla,
- helpottaa lapsen kasvuympäristöä mahdollisuuksiesi mukaan ravitsevan ruuan, lämpimien vaatteiden, puhtaan kodin lannoitteella,
- malttaa oma mielesi ja antaa lapsen lahjojen puhjeta kukkaansa omia aikojaan yrittämättä väkisin repiä nupulla olevaa kukkaa auki.
Ja kuitenkaan et koskaan pysty täysin hallitsemaan puutarhasi kasvua.
- et voi täysin estää kaverien vaikutuksen tuulta,
- et mahda mitään kouluympäristön, sukulaisten, harrastusten vaikutuksen lämpötilalle mitään,
- et pysty säätelemään muiden antamien palautteiden piiskaavan raesateen tai hellivän tihkusateen vaikutusta puutarhaasi,
- et voi koskaan täysin estää luvattomia pahantekijöitä tekemästä 'pahuutta' puutarhallesi.

Ja millainen puutarha lapsestasi lopulta kasvaa. Siihen vaikuttavat vielä lapsen omat geenit, kasvi itse. Aikanaan sinulla on valmis puutarha. Ei ehkä sellainen kuin aloittaessasi sen kuvittelit mielessäsi. Siinä on ehkä paljon sitä, mitä sinä olet siitä toivonut. Ja paljon sitä mitä et tunnista 'sinusta lähtöisin olevaksi'. Ja kuitenkin se on osaltasi sinun hoitamasi, sinun kasvattamasi puutarha, sinun lapsesi.

Mutta voitko koskaan sanoa varmasti, että olisit epäonnistunut kasvatustyössäsi, tai onnistunut? Voitko koskaan erottaa tuosta puutarhasta varmuudella, mikä siinä on sinun vaikutustasi, ja mikä geeneistä tai muiden vaikutuksesta puutarhaasi? Ja mitä 'valmiimpi' tuo puutarha on, sitä varmemmin se alkaa jatkamaan kasvuaan omana itsenään tarviten aina vain vähemmän hoitoasi ja huolenpitoasi.
Älä ole siis puutarhuri, joka hakee puutarhansa hoidosta saavutuksia, onnistumisia, näyttöjä, osoituksia siitä, että puutarhuri on onnistunut. Ole sen sijaan puutarhuri, joka nauttii itse puutarhan hoidosta. Hyväksy, ettet voi hallita koskaan täysin puutarhaasi. Voit vain tehdä parhaasi sen hoidossa. Ja iloitse vain siitä.

Vain puutarhuri

=========================

Poikani täytti juuri 30 v. Tunsin onnistuneeni kasvatustehtävässäni yhdessä hänen isänsä, nykyisen ex-mieheni, kanssa kun huomasin kuinka lämmöllä hän kohtelee meitä.

Itkin katkerasti aikanaan, kun kävi ilmi, että hän laiminlöi korkeakouluopintojaan. Lopulta hän lopetti opiskelunsa kokonaan. Harrastus vei kaiken ajan.

Silloin mietin, että jos alan siitä naputtamaan, meillä menee välit kokonaan.

Tänään hän työskentelee ulkomailla todella hyväpalkkaisessa ammatissa ja pitää työstään. Harrastuksesta tuli ammatti.

Muuten noudatin kaikkien kolmen lapseni kanssa kasvatuksessa rajojen asettamista. Monesti olimme mieheni kanssa eri linjoilla, mutta lapset ovat fiksuja. He ymmärtävät asioita todella paljon jo pienestä pitäen, vaikka vanhemmat eivät niin yhteen hiileen puhaltaisikaan. Ex-mieheni kasvatus oli siinä mielessä ihanteellinen, että hän jaksoi aina auttaa läksyissä ja selittää miksi asia piti opetella. Hän motivoi lapsia opiskelemaan, vaikka asia olisi ollut 'sikatylsää'.

Hansu

=========================

Sadonkorjuuseen voi mennä pitkäkin aika, vaan on se odottamisen arvoinen asia. Tyttärellämme on viisi lasta ja ilolla huomaamme sanoman menneen perille ja "taputuksia" tulee kunhan vaan malttaa kuunnella ja osaa ottaa vastaan. Yksi monista asioista on kun lapsenlapsi työntää karkkipaperin kehottamatta taskuunsa, kuten aikanaan opetimme omia lapsiamme. Vastaavasti tarkan markan opetukset ovat saaneet kiitosta ja ettei "merkkifarkut" ole se elämän tärkein juttu. Sen edestään löytää jne...

Onnellinen ukki

=========================

Menin silloin 16-vuotiaan poikani kanssa tapaamaan hänen entistä rehtoria. Työskentelin siinä koulussa siistijänä. Kun menimme kansliaan hän otti ensin lakin pois päästä. Yllätyin eleestä iloisesti. Poikani ovat 23 ja 26-vuotiaat. Ihmettelin kerran heille miten he minun mielestä osaavat käyttäytyä ja kunnioittaa kohteliaalla käyttäytymisellä muita. Tervehtivät ja muuta sellaista. Kerran ystäväni poika tuli vastaan ja ei sanonut edes hei. Minun mielestä emme ole mitenkään "kasvattaneet" heitä. Vanhempi poikamme sanoi, että me olemme olleet heille mallina miten käyttäytyä. Kohteliaisuus ei maksa mitään. Kyllä äidin ja isän sydäntä lämmitti.

Helena

=========================

Silloin kun tulee kehuja muilta vanhemmilta, opettajalta, ystäviltä. Esim. "Kylläpä teidän tyttönne on kohtelias ja hyvätapainen... mä en saa meidän poikaa mitenkään kuriin"

Pienestä pitäen täytyy olla selvät rajat, joista ei paljon lipsuta.

Hessutyttö

=========================

Ekaluokkalaisen terveystarkastuksessa mukana ollessani huomasin, että ehkä minä kasvattajana ja äitinä olen jossain onnistunutkin. Kun terveydenhoitajan kysymyksiin sai ihan rehellisesti antaa toivotunlaiset vastaukset. Kyllä, poika osaa luistella, hiihtää ja jopa uida. Kyllä meillä nukutaan tarpeeksi pitkät yöunet (ainakin lapset) ja harrastetaan liikuntaa. Meillä syödään säännöllisesti ja kohtuullisen monipuolisestikin. Poika tekee läksyt koulun jälkeen ja petaa itse sänkynsä.

Kaikki oli hyvin :) Silloin tuntui oikeasti hyvältä.

Heli

=========================

Olin eronnut, ja olimme muuttaneet kunnan vuokrataloon lasten kanssa. Seinänaapuri oli alkoholisoitunut ja mieleltään järkkynyt mies, joka oli muuten täysin harmiton. Seinän läpi kuului joskus selvästi hänen meuhkaamisensa, kun hän kiisteli juopuneena itsensä kanssa, ja pari kertaa hän pyysi meiltä apua, kun oli unohtanut avaimensa sisälle.

Lapsille tämä oli tietenkin uutta, koska olimme asuneet maalla omakotitalossa, kaukana naapureista. Keskustelimme iltaisin asioista, mm. siitä, miten ihmiset valitsevat millaista elämää elävät, ja jokaisen elämä on silti arvokas, vaikka emme heidän elämäntapaansa hyväksyisi.

Eräänä päivänä hain lapsia päivähoidosta. Edellispäivänä Herra X oli ollut illalla sammuneena ovensa edessä, tarkistin tilanteen ja koska hänellä oli riittävästi vaatetta päällä, päättelin hänen tarkenevan ja annoin hänen jäädä siihen nukkumaan humalaansa pois. Tarkkailin kuitenkin tilannetta ja pian kuulimme äänistä, että hän aika sitten menikin sisälle kovasti kolistellen.

Hoitotäti kertoi, että 5v oli sanonut hänelle herra X:n olleen nukkumassa humalassa ovensa edessä, mutta 'ei se mittää, jokainen ellää ommoo elämättää'.

Vielä nytkin, kuuden vuoden jälkeen, tunnen iloa lapseni ymmärryksestä, että jokainen todellakin elää omaa elämäänsä. Annetaan kaikkien kukkien kukkia tuomitsematta toisten elämäntapaa.

Hellevi

=========================

Tyttäreni oli 14-vuotias ja ystäviensä kanssa kesällä kaupungilla. Hän oli liikkeellä pyörällä ja kun häntä ei alkanut kuulua kotiin huolestuin jo vähän. Kun tyttäreni tuli kotiin hän oli ihan selvästi närkästynyt siitä kun vielä valvoin ja hän kysyi, että mitä sinä vielä valvot. Sanoin, että olin vähän huolestunut. Siitä hän närkästyi vielä enemmän. Keskusteltiin iltapalan aikana ja selitin hänelle, että olin huolestunut sen vuoksi, koska pelkäsin, että hänelle oli sattunut jotain ja että luotin häneen. Tyttäreni silmät kirkastuivat ja hän kysyi: "Luotatko sinä minuun ja minun tekemisiin" Siihen vastasin että luotan.

Luottaminen ja vastuunantaminen on ollut parasta mitä olen pystynyt antamaan lapselleni!!

Helvi

=========================

Aikuinen tyttäreni kirjoitti sähköpostia minulle ja siinä luki: Oli kiva vierailla perheeni kanssa luonanne.

Kiitos oli juuri siinä.

Sähköpostikiitos!

=========================

Tyttäreni ja poikani ovat molemmat omalla tavallaan verbaalisesti lahjakkaita. He nauttivat toistensa kanssa väittelemisestä ja asioiden pohtimisesta erikannoilta. Usein he "ilotulittavat" sanoilla leikkimielellä … joskus he jopa vaihtavat "puolta" väittelyn aikana sopimuksesta.

Erään tavallista reippaamman sanasodan aikana poikani jäi alakynteen ja tuli parivuotta vanhemman sisarensa taholta perusteellisesti myllytetyksi. Murrosikäisen pojan sisulle häviäminen kävi kovasti. Poikani vihastuksissaan sanoma: "Vain kasvatukseni estää minua nyt lyömästä sinua" oli lause, joka hiveli korviani. "Sananruoska" on sallittua, ja vain asiallisesti käytettynä sekin, mutta kouriintuntuva ojentaminen kiellettyä, oli sisäistetty hyvin.
Isäni ohje on ollut kasvatukseni mottona: Kun lapsi ei ymmärrä puhetta, ei hän ymmärrä lyöntiäkään ja kun hän ymmärtää puhetta hän ei ole viisas jos häntä tarvitsee lyödä. ..eikä "vajaasta" saa viisasta hakkaamallakaan. Joten lyöminen on aina turhaa.

Pyy

=========================

Kasvatin lastani raha- ym. asioidensa hoitajaksi. Jos hän halusi lainata rahaa, niin hänen piti myös maksaa se aina takaisin, en koskaan sanonut, että ei tarvitse maksaa. 1980-luvulla pankit syytivät lähes ilmaista rahaa ilman vakuuksia nuorillekin. Sanoin, että sillä olisi hieno ostaa vaikka auto, mutta millä hoitaa korot ja lyhennykset, jos ei saakaan heti työpaikkaa. Hän kuten minäkin olen iloinen, ettei hän laittanut itseään lainakierteeseen 1980-luvulla eikä ole tehnyt sitä nyt 2000-luvullakaan. Kauhistuttaa ylimitoitetut asuntolainat, kun korko nousee ja tulee esim. työttömyys kohdalle. Ei voi syyttää kuin itseään, mutta verorahoillamme on ylivelkaantuneiden ahdinkoa hoidettu.

Äiti

=========================

Poikani on tällä hetkellä armeijassa. Meillä on ollut aina hyvä äiti-poika -suhde; olemme avoimesti keskustelleet mm. alkoholinkäytöstä jne.

Armeijaolon aikana poikani on oppinut huomioimaan toisen tunteet - sitä olen kovasti hänelle yrittänyt opettaa (suomalainen mieshän on yleensä sanaton tietyissä tunteissa). Ensimmäisen kerran tämä toisen huomioonottaminen tuli esille, kun lauantai aamuyöstä tuli puhelimeeni tekstiviesti - kaikki ok (klo oli noin kolme, enkä todellakaan ollut enää huolissani).

Toisen kerran lyhyen ajan sisällä toisen tunteiden huomioiminen tuli esille kun poikani sanoi minulle ja miehelleni: "olen muuttamassa kotoa enkä tarvitse mitään huonekaluja tms. Paitsi jos teille tulee hyvä mieli niitä hankkiessanne."

Kaikkein tärkeimpänä ominaisuutena kasvattajana pidän luottamuksen syntymistä ja lapsen arvostamista. Minulla on kaksi murrosikäistä tyttöä kasvamassa ja huomaan, että tyttö-äiti -suhde onkin mutkikkaampi. Siinä sitä kasvaa itsekin ihmisenä kun muistaa ettei mene mukaan lapsen kiukkuun. Kaiken kaikkiaan lasten kasvatuksessa on koko ajan uusi vaihde päällä - siinä kasvaa itsekin mukana eri elämäntilanteissa.

Jaana

=========================

Äiti kuoli jokunen vuosi sitten ja minulla on yksi pikkuveli, joka käy silloin tällöin kylässä. Olen yrittänyt vaivihkaa hänen kiinnostuksen myötä opettaa jotain ruoanlaitosta. Lähinnä vastata ja neuvoa hieman. Oli ihanaa yksi päivä kuulla puhelimessa, kuinka neuvot oli pysyneet mielessä ja hän oli kavereidensa kanssa tehneet ruokaa neuvomillani ohjeilla.

Janetta

=========================

Äitinä lämmitti monesti, kun pieneltä tytöltämme udeltiin toiveammattia, hän ilmoitti monesti, että hänestä tulee isona äiti. Meidän isompien (kohta jo aikuisia) kohdalla, olen ollut tyytyväinen, kun olen vierailta kuullut, että onpa kohteliaita, avuliaita tai reippaita nuoria. Ne ominaisuudet eivät nimittäin kotona näy. Takana on "normaalia" kasvatusta ja perhe-elämää, sotkuisia huoneita, murrosikäisten velttoilua ja jatkuvaa patistamista.

Jaana

=========================

Minulla on upeat 20- ja 24-vuotiaat tyttäret ja tunnen suurta ylpeyttä aina heitä katsoessani ja mikä parasta, olen saanut itsekin kasvaa heidän mukanaan.

Kannustan sydämellä, kiellän nujertamatta - en ole koskaan ollut tyttärilleni kaveri vaan äiti.

Tätini antama ohje on ollut ohjenuorani kun "kriisitilanteita" on lasten kanssa tullut: Muista aina, että jommankumman on oltava aikuinen!

Jaana

=========================

Ekaluokkalainen tyttäremme Ada tuli kotiin koulunsa yleisurheilupäivän jälkeen.

Oli voittanut kaksi mitalia. Naapurissa asuva Tuukka, hänen hyvä ystävänsä, ei ollut yhtä urheilullinen, ja poikaa oli harmittanut kun hän ei pärjää.

Ada oli jo ennen kisoja luvannut, että mikäli hän voittaa, hän antaa mitalinsa ystävälleen.
Ja kun hän kävi ensimmäisen mitalinsa noutamassa, hän vei sen suoraan palkintopallilta Tuukan kaulaan. Molempien lasten silmät loistivat koko päivän tähtien kanssa kilpaa.
Kysyin illalla Adalta, olisiko hän antanut pois mitalinsa, vaikka olisi voittanut vain yhden. Hän vastasi minulle: "Totta kai äiti, koska minä lupasin Tuukalle. Tuukka on minun ystäväni ja hän tuli niin hurjan iloiseksi, kun sai mitalin. Minun sydämessäni tuntuu niin hyvältä kun katsoin häntä."

Myös äidin sydämessä tuntui silloin erityisen lämmin läikähdys.

Janna

=========================

Meillä on kaksi poikaa; tällä hetkellä 15 ja 12-vuotiaat veijarit. Onnistumisen hetkiä on ollut useitakin, mutta yksi ehkä mieleenpainuvin tapahtui 2 vuotta sitten tämän isomman sällin kohdalla. Poika oli juuri täyttänyt 13 ja aloittanut yläasteella. Olimme valistaneet alkoholista, tupakasta ja muistakin päihteistä. Keskustelleet ja kuunnelleet. Järkipuhe tuntui menneen perille.

Kunnes sitten eräänä perjantai-iltana soi puhelimeni. Kello näytti vähän yli kahdeksaa. Katsoin, että poikani soittaa ja vastasin iloisesti "Äiti!". Luurin toisessa päässä ei ollutkaan poikani, vaan vaisu tytön ääni pyysi: "Petteri on vähän ottanut jotain ja on aika huonossa kunnossa. Voitteko tulla hakemaan..." Aluksi luulin puhelua tosi huonoksi pilaksi. Mieheni lähti sovittuun paikkaan ja toi pahasti oksentelevan ja humalaisen pojan kotiin. Soitin vielä perään ennestään tuntemalleni tytölle. Kyselin mitä poikani oli juonut, miten paljon jne. siltä varalta, että meidän pitäisi viedä hänet sairaalaan. Viimeiseksi tyttö kertoi, että:" Petteri pyysi soittamaan sinulle. Kysyin vielä, että oletko nyt ihan varma ja se sanoi, että soita heti meidän äidille." Olin häkeltynyt. Niin monet kerrat olin teroittanut pojille, ettei maailmassa ole mitään niin pahaa asiaa, mitä ette meille vanhemmille voisi kertoa. Vaikka mitä tapahtuisi olemme läsnä ja autamme.

Isosta töppäyksestä huolimatta, rangaistuksenkin uhalla hän halusi äidin ja isän paikalle! Kokeilu oli ensimmäinen ja erittäin opettavainen. Kotiarestiahan siitä sitten seurasi ja luottamuskin kai hetkeksi hävisi. Isojen tunnekuohujen keskellä olin kuitenkin ylpeä siitä, että poikani oli nolon hädän hetkellä uskaltanut turvautua meihin.
Aikuiseksi kantapään kautta

=========================

Vaihdoin alaa (melkein 20 vuotta entisessä työssä) ja yksinhuoltajana hyppäsin suorastaan uhkarohkeasti täysin tuntemattomaan. Tiukkaa teki alkuajat, kun opettelin hommaa, eikä rahaa tullut, niin kuin ennen kuukausipalkalla - pelkkää provisiota odotellessa oltiin oikeasti köyhiä! Hiukset harmaantui ja epäilytti jo onkohan tähän hommaan mahdollisuuksia ollenkaan! Sitkeys palkittiin ja rupesi jo tuloksiakin syntymään ja parin kuukauden kuluttua tytär 15 oli siivonnut koko kodin, tiskannut, pojan 16 kanssa vieneet roskat ja pesutuvassa vielä kaikki pyykit pestynä - toivottivat äidin töistä kotiin! Taputtivat olalle, että kuule äiti, hoida sä vaan niitä työasioita ihan rauhassa, niin me kyllä hoidellaan nää työt täällä kotona! Uskomatonta, miten se ihan sydämen pohjasta lämmitti ja lämmittää edelleen!

Yh äiti

=========================

Oli balsamia sielulle, kun työtoverini kertoi: Sinun lapsesi sanoo päivää ja katsoo silmiin, kun tulee meille! Poikkeaa joukosta!

Kaarina

=========================

Kasvatustehtävä on ikuinen, mutta eräässä kasvatustehtävän osiossa onnistuin hyvin. sen vaikutukset ovat olleet aina sen jälkeen näkyvillä.
Pojallani oli alkanut ns. alamäki, johon kuului työstä lomautus, alkoholi, epäonnistuneet ihmissuhteet jne.
Päätin sitten kerran että jotain on tehtävä, löysin pojan sitten oluselta ja totesin, että nyt lähdetään kotiin, en tosiaankaan antanut muuta vaihtoehtoa, sen olin päättänyt. Nöyrästi poika lähti mukaani, jopa olutlasi jäi pöydälle. Sinä iltana puhelimme kahden. Ensimmäistä kertaa sanoin pojalleni, että rakastan häntä ja tämä on hänen kotinsa, niin kuin meidän muidenkin koti. Kotia täytyy kunnioittaa, se ei ole motelli. Sanoin, että hänen on tehtävä ratkaisunsa haluaako hän pitää tätä asuntoa kotinaan. Ilmoitin, että me kaikki haluamme sitä, että tämä olisi hänenkin kotinsa, mutta hänen on muutettava elämäntyylinsä. Niin tapahtui ihme, hän ryhdistäytyi. Oma käsitykseni oli se, että asian myönteiseen lopputulokseen vaikutti paljon, että ilmoitamme toisellemme rakastamisesta. Myönnän, että yllätyin itsekin sanomisestani. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tiettyjä asioita sanotaan silloin, kun halutaan, että ne vaikuttavat. Hyvistä sanoista ei saa tulla automaattia, jolloin sanan merkitys ja tarkoitus ajan mittaa hämärtyy, niistä tulee vain sanoja muiden joukossa.
Juhani

=========================

Keskusteluhetki yötunteina vajaa 17-vuotiaan lapsen kanssa ymmärsin ainakin osaksi onnistuneeni yksinhuoltajana lapsen kasvatuksessa. Lapsen kanssa käytiin läpi elämää peruskoulun aikoihin. Ajoittain oli jonkun opettajan kanssa ristiriitaa. Tyttöni tiedosti nämä ja puhuttaessamme murrosiän myrskyistä sanoi kapinoineen voimakkaasti, mutta lievemmin äidilleen jota rakasti. Tällä hetkellä tyttäreni on liki 20v. ja omassa aikuisuudessaan kiinni. mutta rohkeasti uskaltaa apua edelleen kysyä tarvittaessa ja lämpöisiä keskusteluhetkiä vietetään, kun ollaan saman katon alla.

Kolmen tytön äiti

=========================

Talviaikaan 7-vuotiaalle Eetu pojalleni kintaiden pukeminen oli vastenmielistä puuhaa. Yritin äitinä jälleen yhtenä aamuna pukea Eetulle mustia kintaita, joissa oli pitkät varret. Eetu kieltäytyi, jolloin sanoin, et "ai et haluakkaa näitä moottorikelkkakintaita käteesi". Eetu katsoi hämmentyneenä ja kysyi, et "onko ne moottorikelkkakelkka kintaat" ja laittoi ne mukisematta käteensä.
Toinen kerta oli kun piti laittaa punaiset toppahanskat käteen ja Eetun mielestä ne oli tyttöjen hanskat. Sanoin, et nää on kyllä Schumacherin ajokintaat ja hanskat meni käteen.
Tuntui hyvälle, kun ilman riitelyä päästiin sopimukseen ja lapsi tunsi ylpeyttä pukiessaan käsineitä päällensä. Pienillä kikoilla saa huutamiset ja tappelut vähemmälle. Vaatii aikuisilta vain kärsivällisyyttä, ettei lähde huutoon heti mukaan, odottaa, että lapsi rauhoittuu, vaikka sitten sylissä. Sen jälkeen on helpompi keskustella.

Kinttaat

=========================

Olen kokenut kasvatustehtävän olevan pääasiassa itsensä kasvattamista, herkistynyttä hereillä olemista, jolloin lapset kasvavat mukana. Maailmassa tarvitaan selviytyjiä - eikä Summerhill-ideologia ole hassumpi. Onnistumisen hetkiä ja ylpeyden hetkiä on ollut matkan varrella - ylpeyttä siitä, millaisia kokonaisia persoonallisuuksia lapset ovat ja millaisia valintoja he ovat tehneet, vaikka ovatkin varsin pieniä.
Mahtavaa on huomata, kun asioita tapahtuu puoli itsekseen... Siivoamista ja muita arjen askareita. Mahtavaa on huomata syvällistä pohdintaa ja viisaita päätöksiä. Mahtavaa on kun sisarukset huolehtivat toisistaan ja pystyvät lohduttamaan toisiaan, myötäelämään.
Matka on vielä kesken, ja muutoksessa pitää osata elää mukana.

Kati

=========================

Olen ns. vkl-iskä ja taannoin ihmettelin ystävälleni että minun ja poikani väliltä puuttuu jotain. Jotenkin tuntui että se iskän ja pojan välinen läheisyys puuttui.

Niinpä kun poikani tuli sitten seuraavan kerran viikonlopuksi niin päätin toimia toisin kuin siihen asti, sillä olin päättänyt että pojan pitää saavuttaa täysi luottamus kanssani. Pyrin ratkomaan asioita poikani näkökulmasta ja en puuttunut liikaa hänen tekemisiin. En ollut kokoaikaa varoittelemassa että varo sitä ja varo tätä. Ja kannustin enempi hänen saavutuksiaan. Näin pienillä toimenpiteillä meillä alkoi uusi elämä. On todella ihana tunne kokea poikani osoittamaa luottamusta.
Valoisampia aikoja odotellessa...
KK

=========================

Meillä on neljä lasta, joille olemme yrittäneet opettaa muun muassa säästäväisyyttä.
Hymyssä suin tajusin että me ehkä olimme onnistuneet, kun vanhin tytär (silloin 16-vuotias) sanoi minulle: "äiti, sinun kannattaa ostaa Fairya Säästöpörssistä. Se on siellä halvempaa". Hän asui siihen aikaan oppilaskodissa ja rahaa ei varmaankaan ollut liikaa.

Mummi jo

=========================

Tyttäreni on nyt 15v. ja kasvatustehtävät jatkuvat.
Tyttäreni on kuitenkin oppinut sen että meille voi kertoa asiasta kuin asiasta, tulla kysymään kun tarvitaan neuvoa Ja tuossa iässähän kaikkea harjoitellaan. Hän on tiedostanut sen että apua tarjotaan myös toisille ja pidetään kaverista huolta. Mutta lähtemättömän vaikutuksen teki se kun lapseni oli kirjoittanut koulutehtävään henkilö jota ihailen suuresti vastaukseksi ÄITI.
No miten tähän on päästy. Lapsesta alkaen ikä huomioon ottaen luottamuksellisia ja realistisia keskusteluja eri asioista. Kovasti olen painottanut sitä, että virheitä sattuu ja erehdyksiä tulee tehtyä. Sehän se pelko lapsilla usein on, että vanhemmat hermostuu. Muista aina kotiin saa tulla ja ystävistäkin huolehditaan jos ei omaan kotiin uskalla mennä. Alkoholia saa maistaa ja ottaa kotona valvotusti, sen takia ei tarvitse lähteä kylille. Senkin hän on joskus sanonut "Miksi valehtelisin teille kun tiedän että olette sen verran fiksuja vanhempia."
Päämääräni onkin, että olisi lasten kanssa hyvät ja läheiset välit sittenkin kun lähtevät omaa elämää elämään. Tärkeää myös muistaa halaukset isompienkin lasten kanssa. Tässä jotain lyhyesti, paljon vielä jää sanomatta.

Äiti

=========================

Matti murrosikäinen moitiskeli sitä vanhaa äijää joka opettaa veistoa ym. Me vanhemmat yritimme toppuutella. Kunnes eräänä päivänä ko. opettaja soitti ja puhui Matin rumasta käytöksestä häntä kohtaan. Isä keskusteli opettajan kanssa puhelimessa ja lupasi edelleen keskustella pojan kanssa. Yhdessä me vanhemmat kehuimme tämän opettaja vuosien kokemusta ja taitoja sekä miten erinomainen hän iästään huolimatta on. Moitimme poikaa myös hänen käyttäytymisestään. Ei kulunut montakaan aikaa kun Matti kehui kuinka hyvin hän tulee toimeen ko. opettajan kanssa ja miten mukava ja taitava hän on. Heistä tuli kaverit.
Näiden asioiden kanssa ollaan kuin veitsen terällä sanat tulee harkita tarkoin. Arvosteluun ei saa mennä mukaan.

KS

=========================

Paras ajatus, mitä minä oivalsin oli se, että en voi elää lasteni puolesta heidän elämäänsä, voin vain olla tukena. Joskus kyllä korvatulpat olivat tarpeen. Mutta usko omiin lapsiisi ja heidän kykyihinsä. Vaikeita hetkiä tulee, mutta ne kuuluvat elämään. Lapset kokeilevat rajojaan. Anna heidän huutaa, itkeä ja nauraa kotona. Koti on se paikka, jossa saa olla sellainen kuin on. Kaikkien ongelmien ja raskaiden vuosien tulos oli se, että huomaan lapsieni pärjäävän omassa elämässään.

Laura

=========================

Vuosia sitten keskustelimme lukiossa silloin opiskelleen poikamme kanssa, mitä hän ryhtyisi "isona" tekemään. Ehdotin, että hakeutuisi vanhustenhoitoalalle, jossa tarvitaan miehiä, kun hän pärjää niin hyvin vanhojen ihmisten kanssa ja ilmeisesti tykkää heidän kanssaan olla. Tutuilta ikäihmisiltä tuli aina hyvää palautetta pojan käytöksestä ja auttamishalusta.
Poika tokaisi: "En minä niistä vanhoista ihmisistä tykkää, minut on vain niin hyvin kasvatettu!" Tuli hyvä mieli. Joku asia sentään oli mennyt perille. Perille oli mennyt jatkuvasti toistamamme asia, että vanhoja ihmisiä pitää kunnioittaa ja tervehtiä ja aina käyttäytyä hyvin.

Virveli

=========================

Tyttäreni oli muuttanut kotoa pois noin puoli vuotta aikaisemmin. Hän soitti minulle ja ilmoitti lopettavansa työt ja keskittyvänsä vain lukemaan pääsykokeisiin. Minulle tuli hätä. Kysyin mahdollisimman rauhallisesti, että "milläs aiot elää"? Vastaus tuli rauhallisella ja päättäväisellä äänellä: "säästöilläni". Silloin minusta tuntui, että olin onnistunut.

Vastuun kantaminen, suunnitelmallisuus ja päättäväisyys eikä rohkeuttakaan puuttunut, näillä eväillä pääsee varmasti pitkälle. Olen kovin ylpeä tyttärestäni hänellä on sellaisia ominaisuuksia, joita minulla 60- luvun kasvatilla ei ole tallella. Kuinka siihen onnistumiseen päästiin? Tuohon kysymykseen on vaikea vastata. Sen verran meidän elämästä voin kuitenkin kertoa. Olimme kahdestaan heti hänen syntymästään lähtien. Touhusimme yhdessä, hän sai olla lapsi minä huolehdin muusta. Puhuimme asioista ja teimme suunnitelmia. Kannustin häntä omatoimisuuteen pienestä pitäen. Vaikeitakin hetkiä oli, ne selvitettiin puhumalla ja rakastamalla. Ulkoisista puutteista ei välitetty, katsoimme mikä meillä oli hyvin.

Mielen tasapaino kantaa yli vaikeistakin hetkistä. Kun tyttäreni syntyi sanoi minulle eräs työtoverini, että nauti lapsesta tänään turha odottaa sitä parasta ikää. Nyt olen todella nauttinut lapsestani yli 20 vuotta.

Leena

=========================

Meillä on tytär ja hänellä oli tarkat kotiintulo-ajat ja ilmoitusvelvollisuus jos viipyy pidempään kuin oli sovittu. Muutenkin seurasimme missä hän käy ja mitä tekee. "Ehkä liiankin tarkkaan." Mutta saimme hyvän palautteen siitä, kun tyttäremme oli jo aikuistumassa. Hän sanoi, "hyvä etten aina päässyt kaikkiin paikkoihin johon halusin ja minusta todella välitettiin, kun vanhemmat halusivat tietää missä on ja mitä tekee ja kenen kanssa on liikkuu”. Se toi tosi hyvän mielen.

Leena

=========================

Tyttäreni, nyt jo 18-vuotias, lähti 7-vuotiaana ensimmäisen kerran muutaman päivän leirille, ihan tuntemattomien lasten joukkoon. Sinne ajaessamme puhuimme tietenkin siitä, mitä tehdä, jos tulee ikävä kotiin. Tyttäreni sanoi minulle unohtumattomat sanat: "Totta kai minulle tulee ikävä, mutta tiedän, että sinä äiti aina odotat minua jossakin." Olin puoli vuotta aikaisemmin eronnut ja olimme muuttaneet toiselle paikkakunnalle. Koin onnistuneeni yksinhuoltajana luomaan turvallisuudentunteen lapsilleni, kaikesta huolimatta.

Liisa

=========================

Aina tuntuu hyvältä onnistua tehtävässään, myös kasvatuksessa. Pitkäaikaisella opastamisella siihen päästään. Tyttäreni ollessa 2-vuotias, oli ihana kuulla ja seurata hänen käytöstään, kun hän sai lahjan. Sanoi kiitos ilman, että olisi tarvinnut muistuttaa. Valitettavasti nyt myöhemmin 3-vuotiaana on päässyt vähän unohtumaan tuo tapa. Se tuntuu kyllä pahalta, jos huomaa, että on epäonnistunut jossain kasvatustehtävässään.

Onnistumisia

=========================

Kokemuksesta voisin sanoa että "lopussa kiitos seisoo"... Kasvatin 15 vuoden ajan neljää lasta yksinäni ja ajattelin etten koskaan selviä siitä hengissä. Elämä oli vain päivästä toiseen raahustamista ja tuntui että olin kuin nauhuri toistaen päivästä toiseen samoja rajoja, samoja komentoja, kehotuksia. Tein listaa tehtävistä yms.. Toiseksi nuorimmalla lapsellani oli varmaankin 8 vuoden kestomurkku jolloin ovet paukkuivat, huusimme ja tuntui että lapsi varmaan vihaa minua lopun ikäänsä. Nyt kun hän on aikuinen niin hän on antanut tunnustusta siitä kuinka on saanut viisaita rajoja, oppia arkielämään kotitöiden kautta ja sisarusten kanssa läheiset välit ja meillä kaikilla keskenään lämpimät välit ja kaikista on tullut kunnon kansalaisia. Koen onnistuneeni oikein tosissani kun yksinhuoltajan lapsista on tullut kunnon rehellisiä ihmisiä!
Maikki

=========================

Kun teini-ikäinen poikani tokaisi kavereilleen, että kiroilu on rumaa. Tunsin onnistuneeni kasvattajana ennen kaikkea siinä mielessä, että pojallani oli niin hyvä itsetunto, että uskalsi puolustaa hyviä tapoja.

Jousi

=========================

Olen kasvattanut kaksi lasta ja koen että olen onnistunut siinä aikahyvin koska lapset ovat minun tuki ja turva monessa asiassa he lohduttavat surun hetkellä sekä jakavat ilot kanssani ja tietysti mieheni kanssa.
Se on hieno tunne tuolla sisällä kun huomaa miten lapset ovat tukena ja me pystymme puhumaan asiasta kuin asiasta keskenään meillä ei ole mitään salaisuuksia toisiltamme.
Vaikka he ovat jo omassa elämässään kumpikin niin silti tämä side on pysynyt ja vävy minulla on kovin auttavainen poika hän on kuin oma poika hän aina on valmis myös auttamaan minua joten kokemus omasta onnistumisestaan on hieno tunne.
Erimielisyydet voidaan puhumalla selvittää ei ole koskaan tarvittu kovia otteita vaan puhutaan niin kauvan kun asia on selvä kummallekin.
Tietenkin silloin kun he olivat pieniä he tarvitsi ohjausta elämää varten ja turvallisuutta ja ennen kaikkea rakkautta joka on ehtymätön lähde.

Maikki

=========================

Kun teini-ikäinen tyttäreni tuli luokseni ja halusi kuulla mielipiteeni siitä, olisiko kenties jo oikea aika aloittaa seksikokeilut. Oman äitini kanssa en koskaan voinut puhua mistään, joten olen erittäin onnellinen että pystyin katkaisemaan puhumattomuuden kierteen tyttäreni kanssa… Etenkin kun olen kasvattanut hänet yksin. Olin haljeta onnesta ja ylpeydestä. Upea tunne!

Onnellinen äippä vm-62

=========================

Koin elämäni tähtihetken poikani lakkiaisissa. Vielä tätäkin kirjoittaessani kyyneleet pyörivät silmissä.
Tunsin onnistuneeni kasvattajana, vaikka välillä mielessä kävikin epäilys, että teenköhän sittenkään oikein, teenkö karhunpalveluksen lapselleni...
Tarina menee näin: Pojallani oli lukioaikanaan vaikeuksia vieraiden kielten kanssa. Minulle taas kielet olivat aikoinaan olleet helppo pala - ehkä juuri siksi jatkoin aikuisiälläkin kielten opiskelua harrastusmielessä. Kun huomasin, että poikani kieltenopiskelut eivät oikein ottaneet sujuakseen, otin härkää sarvista, ja aloin itse prepata häntä. Voi niitä lukemattomia iltoja ja viikonloppuja, kun melkein tappelun kautta sain hänet pänttäämään sanoja ja kielioppia. Kuulustelin lukemattomat läksyt ja koealueet.
Sain kuulla olevani tyranni ja ties mikä. Sinnikkäällä työllä kielten salat alkoivat kuitenkin avautua myös pojalleni. Keväällä 2000 hän kirjoitti englannista ällän ja ruotsista magnan. Lakkiaisjuhlissa vastapuheessaan meille vanhemmille poikani piti mieliin painuvan puheen; 'Paljon olen oppinut jo tähän mennessä, paljon on vielä opittavaa, mutta yhden asian haluaisin vielä oppia - äitini sinnikkyyden - ja senkin oppiminen on jo hyvällä alulla!'
Äitiliini

=========================

Joitakin vuosia sitten toimin esikouluopettajana. Menin ryhmään kesken lukuvuotta (tammikuun alussa) ja sain tehdä töitä "hiki hatussa" saadakseni ryhmän toimimaan. Muut suurin piirtein ymmärsivätkin metodini ja ryhmä alkoi vähitellen toimia lukuun ottamatta erästä lasta. Kapinoi kuria ja järjestystä vastaan mitä monituisemmilla keinoilla. Huomattuaan, etteivät hänen voimansa riitä minuun, hän siirtyi kiusaamaan ja häiritsemään muita. Johdonmukaisesti kuitenkin puutuin hänen tekemisiinsä. Kielsin ja kannustin vuorotellen, vaikka välillä kysyin itseltäni, onko tästä todellakaan mitään hyötyä?
Helmikuussa ennen talviloman alkua tunsin saaneeni "selkävoiton": Kyselin lapsilta heidän toiveammattejaan sitten, kun kasvavat isoiksi. tuli palomiestä, poliisia, lääkäriä yms. Tämän pienen, voimia vaatineen lapsen kohdalla toiveammatti oli ESIKOULUOPETTAJA! JESS! Silloin tunsin olevani oikealla alalla, eivätkä menneet vaikeat hetket tuntuneet enää turhilta.
Myöhemmin sain kuulla, että valitettavasti tällä lapsella oli ollut vaikeuksia myös kouluun mennessä. Sitä en tiedä, kuinka sujuu tänä päivänä; toivottavasti paremmin.

Ope

=========================

Valitsin kotiäidin uran huonoon aikaan: lama iski päälle eikä töihin ollut kovin helposti paluuta. Se kuitenkin onnistui ja nuorin meni vielä päiväkotiin. Olimme koululaisten kanssa hakemassa pikkuveljeä sieltä, kun Eppu huokaisi: Oli se minun onneni, ettei tarvinnut olla hoidettavana! Silloin tiesin tehneeni oikean valinnan aikoinaan kaikesta huolimatta - lapsetkin olivat olleet onnellisia.

Äippä

=========================

Poikani soitti minulle leikkipuistosta ja kysyi saisiko mennä yhden kaverinsa luo, kun he kaveriporukassa "eivät keksineet mitään tekemistä" leikkarissa. Annoin luvan sillä ehdolla, että pysytään pihalla eikä mennä sisälle, koska oli kaunis ilma ja tiesin, että sisällä kuitenkin vain juututtaisiin pleikkapelien ääreen. Poika neuvotteli kavereidensa kanssa, en kuullut, mitä sanottiin, mutta ilmeisesti joku pojista neuvoi sanomaan minulle, että he pysyvät pihalla vaikka aikoivatkin mennä sisälle. Kuulin vain puhelimeen, kun poika sanoi painokkaasti koko kaveriporukalle: "Mä en HALUA valehdella sille!" En tiedä, miten paljon tästä oli kotikasvatuksen ansiota, mutta kyllä se tuntui niin ihanalta että melkein tuli tippa linssiin..

'Suoraselkäisen suomalaisen' äiti

=========================

Pari vuotta sitten aikuinen tyttäreni tuli luokseni itse tekemänsä piparkakkutalo mukanaan. Siinä aivan herkistyin: ihan kuin silloin, kun teimme hänen ja pikkuveljensä kanssa ennen Joulua! Aita ja kuuset olivat juuri kuin meidän tekemässä talossa silloin noin viisitoista vuotta sitten. Tyttäreni on myös oppinut tekemään maukasta ruokaa, ja se lämmittää sydäntä.

Memmu

=========================

Suvussani oli ristiäiset ja vanhemmasta tyttärestäni tuli kummi. Ristiäisissä oli mukana kaiken ikäisiä ihmisiä ja sisarteni saman ikäisiä lapsia kuin vanhin tyttäreni. Mieltäni lämmittää vieläkin lapsen äidin sanat, että tyttäreni osaa keskustella sekä vanhojen ja nuorten ihmisten sekä sukulaisten että vieraampien ihmisten kanssa luontevasti ja olla oma itsensä. Muut saman ikäiset nuoret eivät tätä olleet tehneet. Meidän perheessä lapset ovat aina saaneet olla osana kaikkia tapahtumia, joissa ollaan oltu mukana. Heitä ei ole jätetty kotiin vain sen takia, että he ovat lapsia ja meidän kaverit kyllä osaavat varautuakin siihen, että meillä on yleensä tytöt mukana.

Mera

=========================

Minulla on vasta 2,5-vuotias tytär, mutta koen ainakin tähän asti onnistuneeni lähes täydellisesti. Tyttäreni osaa jo niin monia asioita (puhuu pitkiä lauseita, osaa monet laulun sanat ulkoa, omaa mielikuvitusta, osaa syödä itse ja pukeminenkin alkaa jo sujua), mutta suurin saavutukseni on mielestäni ollut se, että hän osaa ottaa niin hyvin toiset huomioon. Ystävälle tulleeseen pipiin puhalletaan suu tötteröllä ja pyytää anteeksi eikä hän unohda vanhempiaankaan. Mikä on sen ihanampaa, kun itsellä on murheita ja lapsi nojaa olkapäähän, kiertää kädet ympärille ja sanoo: "Älä äiti itke, ole leipas! Mä lakastan sua kovasti!" - ja pyyhkii vielä kyyneleet silmiltä ja varmistaa myöhemmin, että kaikki on hyvin.

Oman kullan äiti

=========================

Olemme aina kerranneet kyllästymiseen asti että kun pyytää niin pitää sanoa "saisinko", "voistiko..." tms. Poika taisi olla siinä 2,5-vuotias kun sanoin että "Anna se kirja tms. tänne", hän oli jo antamassa sitä kunnes vetikin takaisin ja kysyi "Kuinkas pyydetään?". Olin tyytyväinen joskin häpeissäni omasta käytöksestäni. Vieläkin 4-vuotiaana hän osaa pyytää tarvittaessa esim. "Äiti olisitko niin kiltti ja auttaisitko tässä". Tähän on päästy kertaamalla asiaa aina. Samoin on toimittu kiitoksen kanssa ja "Ole hyvä" tulee myös kuin automaatista.

Ylpeä Isä

=========================

Päiväkotiryhmäämme tuli syksyllä ylivilkas ja levoton poika, joka vei väistämättä koko ryhmän huomion tempuillaan. Ruokahetketkin olivat alkuun yhtä kaaosta...
Kuukausien kuluttua olimme päässeet jo niin pitkälle, että poika jaksoi istua ruokapöydän ääressä ruokailun alusta loppuun ja jopa maisteli välillä ruokaansa. Kollegani kehuskeli pojalle, kuinka hienosti ruokailu oli jo alkanut sujua. Pöydän toisessa päässä istui 4-v. tyttö, joka kuunteli kehumista pää kallellaan ja totesi sitten hyvin aikuismaisesti: "Kyllä minäkin olen huomannut, että selvää edistystä on tapahtunut!"

Tinde

=========================

Tunnen usein olevani epäonnistunut äiti
Saan "hepuleita" kun avaan kodin oven ja en pääse sisään kengiltä ja repuilta ja se on vasta alkusoittoa. Näin kävi eräänkin kerran ja huusin kohtuuttomasti ja kohtuuttomia lapsille vihaspäissäni. Tuli itselle niin paha mieli kun tajusin käytökseni lasten kannalta. Menin pyytämään jokaiselta kolmelta lapseltani erikseen anteeksi että huusin heille. Sanoin että huutaminen ei ole oikein ja selitin miksi niin tein. Kyyneleet tuli silmiin kun jokaisen lapsen asenne asiaan oli että ei se mitään ja halaus oli luja. Osasin pyytää anteeksi lapsiltani: tunsin onnistuneeni! Tulos oli mahtava!

Kehityskelpoinen äitinä?

=========================

Olemme ottaneet lapset kaikkeen mukaan aivan pienestä pitäen, heille on annettu mahdollisuus osallistua ruuanlaitosta metsästykseen ja kaikkea siltä väliltä, nyt pojat ovat 12 ja 10-vuotiaita ja kun menen iltapäivällä kotiin saattaa esikoiseni olla valmistamassa perheellemme päivällistä ja nuorimmainen vääntää jälkiruokaa!
Näinä hetkinä tunnen onnistuneeni!
Elämä koostuu pienistä hetkistä ja pienet onnistumisen hetket kantavat pitkälle eteenpäin!

Maatre

=========================

Niitä hetkiä tulee usein ja paljon, jos ei vaadi tietoa koko paketin laadusta!
Esim. olin kävelyllä 12-v. tyttäreni kanssa, kun näimme pienemmän pojan koheltavan edessämme polkupyörällä ilman kypärää. Tyttäreni kysyi minulta:" Eiks oo kurjaa ko noitten poikien äiti ei välitä noista, ei se vaadi pitään kypärää pään suojanakaan. Voisko tolle pojalle sanoo, että kypärä suojais sitä?" Tästä on aikaa jo muutama vuosi, mutta saman tyyppiset kommentit antavat ymmärtää että jotain välittämisestä ja huolenpidosta on mennyt sisälle ja voi välittyä edelleen. Samoin olen auttanut kykyjen mukaan tekemään koulutöitä ja nyt he tekevät sitä itselleen... ja se näkyy tuloksissa; ovat äitiään fiksumpia.
Lapset 15 & 17

=========================

Poikani oli muistaakseni 16-vuotias, kun hän halusi lähteä viiden kaverinsa kanssa keskenään lappiin viikoksi laskettelureissulle. Sama porukka oli ollut edellisenä talvena siellä myös, mutta silloin heillä oli ollut seurakunnan nuoriso-ohjaaja mukana valvojana. En päästänyt poikaani reissuun ilman aikuista. Siinähän metelöitiin vähän aikaa ja tunsin kyllä itseni aika ilonpilaajaksi, mutta pidin pintani ja perustelin kieltoa monella asialla. Jopa yhden pojan äiti yritti käännyttää pääni, että etkö todellakaan päästä häntä... En päästänyt, mutta muut pojat lähtivät!
Seuraavana kesänä tuli puhetta tästä reissusta ja silloin poikani kertoi, että "olit äiti oikeassa, ne kaverit olivat olleet ensimmäisenä päivänä rinteessä ja lopun ajan ryypänneet".
Olen todennut, että aidon huolen ilmaiseminen ja perusteleminen (ei aina edes tarvita) auttavat nuorta ymmärtämään aikuista, vaikka hän sillä hetkellä ei halua näyttää sitä. Tiukkana oleminen vaatii välillä niin hurjasti voimaa. Välittämisen näyttäminen on myös tosi tärkeää. Eli rajoja ja rakkautta, tämä palkitsee ainakin vuosien jälkeen, kun huomaa, että ihan fiksuja aikuisia heistä on tullut.
Eväät annetaan kotoa ja niillä sitten on selvittävä aikuisena.

Päivi

=========================

Olen vanhempana pyrkinyt siihen, että lapsi voi tarvittaessa kääntyä puoleeni. Tärkeintä vanhemmuudessa on se, että lapsi kokee saavansa tukea ja rakkautta vanhemmiltaan. Tämän lisäksi tulee se luonnollinen asia, että minä vanhempana tiedän paljon enemmän kuin lapseni ja siksi he kokevat minut luotettavaksi lähteeksi kysymyksilleen kuinka maailmassa toimitaan. Silloin olen kokenut onnistuneeni vanhempana, kun lapsi kääntyy puoleeni ja kysyy sellaista asiaa johon hänellä on tuskin sanoja, mutta hän luottaa siihen että yritän kuunnella ja auttaa häntä, ihan varmasti.

Pätkä

=========================

Pojallamme oli kolmannella luokalla suuria vaikeuksia koulutehtävien, kirjojen, vihkojen ja erilaisten tiedotteiden huolehtimisessa oikeaan paikkaan ja oikeaan aikaan. Muistutuksia unohduksista tms. tuli aivan joka päivä viikosta toiseen. Yritimme monia erilaisia keinoja, mutta silti mikään ei auttanut. Sovimme opettajan kanssa yhteisen tapaamisen (ope, vanhemmat ja poika) missä keskusteltiin jo käytetyistä metodeista. Tilaisuudessa sovimme että poika kirjoitti joka päivä reissuvihkoon sen tietyn päivän muistettavat, jotka opettaja puumerkillään varmensi (ja korjasi mahdolliset puutteet). Kotona tarkastimme merkintöjen perusteella erilaiset asiat ja merkkasimme oman puumerkin. Tämä jatkui joka päivä reilun kuukauden ajan, jonka jälkeen tehtiin viikon koe. Koeaika sujui hyvin ja sen jälkeen ei ole huomautuksia tullut kuin tosi harvoin. Poika on nyt viidennellä.

Äiti -94 ja –96

=========================

Neiti 12v tykkääpi Him -yhtyeestä ja tietysti vaatteet pitää olla mustat, niittivyö, ranneke ja vieläpä kaulapanta. Eräänä aamuna olin laittamassa hiuksia. Neiti ilmestyi peilin eteen vaaleissa farkuissa ja vaalean sinisessä paitapuserossa. Hämmästelin vaan en sanonut mitään. Sitten hän alkoi laittaa niittipantaa kaulaansa. Tuumasin nätisti että ehkä ei kannattaisi käyttää sitä noiden vaatteiden kanssa kun se näyttää optisesti katkaisevan kaulankin, että käytä sitä sitten niiden mustien vaatteiden kanssa.. vastaus oli jotain "väyväy" mutta hän meni huoneeseensa. Seuraava vilaus oli kun hän lähti kouluun. Panta ei ollut kaulassa.... VESSAN OVI KIINNI JA HILLITTÖMAT TUULETUKSET. Koko vuosi on puhuttu siitä miten pukeudutaan ala-asteella kouluun.

Lallaa

=========================

Hymy karehti suupielissäni, kun poikani tuli kavereidensa kanssa sisälle syömään ja kuulin eteisestä: "Pojat, pestääs kädet!" tai "Hei, kerätään tämä peli pois ensin ja sitten voidaan mennä pihalle". Nämä palkinnot tulivat n. 10 vuoden opetuksen jälkeen.
Sitkeydellä

=========================

3 lastani ovat jo aikuisia, keskimmäinen heistä on sen aikaisen diagnoosin mukaan MBD ilman tarkempia määritelmiä, ja häneltä puuttuu joitakin tärkeitä elämisen taitoja. Nuorena yksinhuoltajana en osannut enkä jaksanutkaan paneutua kasvatukseen, mutta tunnen ylpeyttä kun huomaan lasteni olevan empaattisia ja ymmärtäväisiä kanssaihmisiään kohtaan. Asenne elämää kohtaan tarttuu vanhemmista/vanhemmasta lapseen vielä aikuisiälläkin.
Nyt ovat menossa jo lapsenlapset ja olen onnellinen, että on jo kokemusta takana ja mummona voin antaa tukea seuraavalle sukupolvelle asioissa, joita en nuorempana vielä osannut.
Kovia kokenut äiti

=========================

Tästä on aikaa jo monta monta vuotta. Lapseni on jo aikuinen, mutta en unohda juttua koskaan. Tyttäreni oli noin 8-vuotias, kun odotimme sateisena ja lämpimänä syksynä talventuloa ja lunta. Lumen puutteesta puhuttiin moneen kertaan, kunnes yhden kerran tytär sanoi: "Pidetään mielenosoitus taivaalle". Silloin tunsin onnistumisen iloa. Kasvatusviestini oli mennyt perille. Olin aina halunnut kasvattaa lapsistani oma-aloitteisia, aktiivisia ihmisiä. Sellaisia, jotka sen sijaan, että jäävät voivottelemaan ja valittamaan, tekevät itse jotain asioiden muuttamiseksi ja parantamiseksi.

Mielenosoitus

=========================

Meillä on viisi lasta. Heitä on yritetty kasvattaa johdonmukaisesti ja samalla tavalla. Usein on tuntunut etteivät neuvot ja ohjeet kuitenkaan mene perille.
Taannoin vanhin tytär, jo omillaan elävä, meillä käydessään ojensi pikkusiskoaan samoin sanavalinnoin ja äänenpainoin kuin me olimme häntä lapsena ohjanneet. Silloin tuntui mukavalta: kasvatus on tuottanut hedelmää.
Itse asiassa eihän eväitä ole tarkoituskaan syödä kotona!

Rami

=========================

Jokainen vanhempi on kasvatuksessa onnistuja! Rakkaudella kaikki on kasvatettu niin ylä- kuin alamäessä.

LIINA

=========================

Muutamia vuosia sitten, kun poikamme oli 8-vuotias löysi hän kaverinsa kanssa kalliin maastopyörän, joka oli varastettu ja heitetty kotimme lähellä olevan puroon. Pojat raahasivat pyörän autotalliimme ja kertoivat asiasta meille vanhemmille. Rungon merkintöjen perusteella selvitimme pyörän 16-vuotiaan omistajapojan, joka saapui paikalle äitinsä kanssa. Kun pojan äiti palkitsi molemmat pojat pienellä rahasummalla hienosti tehdystä työstä, ymmärsin, että niin meidän poikamme, kuin hänen kaverinsakin osoittivat oppineensa jotain hyvin tärkeää jota osasivat toteuttaa, kun tilanne sitä vaati.

Toisen ihmisen omaisuuden kunnioittaminen ja rehellisyys ovat hienoja asioita ja uskon, että siihen pääsee parhaiten oman esimerkin avulla. Mutta koskaan ei voi tietää, miten oppi on mennyt perille ennen kuin käytännön tilanne tulee vastaan!

Onnellinen äiti

=========================

Tyttäreni paljasti näitä onnistumisia (lähempänä 30-vuotispäiväänsä) vaan kyllä tuntui hienolta. Keskustelu lähti käyntiin, kun heillä oli koulussa pitänyt kertoa, mitä oppeja/tapoja/asioita omaan elämään haluaisi säilyttää kotoaan ja mitä taas ehdottomasti ei. Tietysti äitinä kysyä hökäsin heti, että no, mitä vastasit ja sieltä tuli paljon sellaisia onnistumisia vuosien varrelta etten olisi osannut kuvitellakaan että niiden avulla lapsi on pötkinyt monista vaikeuksista yli. Tuntui tosi upealta.

Nana

=========================

Kahdeksan vuotta sitten 15-vuotias, ainokainen tyttäreni saapui koulusta posket hehkuen ja hihkui: "äiti, äiti, nyt minä tiedän mikä minusta tulee isona". Hän oli niin riemuissaan että itki ja nauroi samaan aikaan. Tunnelma oli huikea. Kysyessäni siinä ilottelussa tyttäreltäni, mikähän se hänen tavoitteensa nyt on, hän vastasi: "muusikko, orkesterimuusikko". Mielessäni vilahti silloin kaikki tuntemani muusikonelämän ilot ja varjopuolet, ja siinä asiaa sisäisesti nieleskellessäni hän jatkoi: "äiti, olen tänään oivaltanut, mitä minä osaan tehdä elämässäni kaikkein parhaiten. Ja se on se, mitä minä haluan myös tehdä isona, siis tehdä sitä mitä minä osaan parhaiten, ja josta on sitten toisillekin iloa". Nielin kyyneleitä kuunnellessani tyttäreni saavuttamaa oivallusta ja elämänviisautta.

Tyttäreni oli siihen mennessä opiskellut musiikkia tarhaikäisestä lähtien ja soittanut huilua pääsoittimenaan 9-vuotiaasta. Siihen hetkeen mennessä, 8 vuotta sitten, me olimme kuitenkin usein kohdanneet hänen kanssaan monenlaista itkua ja vääntöä, kun hänen piti lähteä kaveriporukoista ja muista harrastuksista harjoittelemaan tai soittotunneille. Useinhan me vanhemmat teemme silloin "vääntöä" omien, usein täyttymättömien unelmien pohjalta. Siinä hetkessä tajusin onnistuneemme, ja sen että ne kaikki koetut väännöt ja periksiantamattomuus kasvattajina olivat kannattaneet kokea tilanteessa, jossa tästä hänen rakkaasta harrastuksestaan tuli hänen ammatillinen unelmansa ja oman elämänsä tavoite.

Vastoinkäymisistä huolimatta tämä unelma oli sittenkin hänen omansa ja kantoi hänen elämässään. Sen jälkeen hän opiskeli Suomessa musiikkia ja huilunsoittoa lukio-opintojen yhteydessä kaksoistutkintoa. Sittemmin 19-vuotiaana hänet hyväksyttiin Sibelius Akatemiaan musiikkipedagogian opintoihin, jotka hän siirsi kuitenkin odottamaan myöhempää ajankohtaa. Tänä päivänä hän on 23-vuotiaana suorittanut korkeimman akateemisen tason huilututkinnon ulkomailla ja jatkaa musiikin opinnoissa maisterin tutkintoa, josta on jäljellä 1.5 vuotta. Tavoitteenaan kv-arvostettu akateeminen musiikin tutkinto ja myöhemmin väitöstyö musiikin saralla. Samalla hän opintojensa ohessa soittaa avustavana huilistina Belgian Radion Sinfoniaorkesterissa. Tänä päivänä seuratessani hänen edistymistään opinnoissaan sekä jatkuvaa iloaan musiikista ja siihen liittyvistä tavoitteistaan, kiitän nöyryydellä siitä viisaudesta jolla me kasvattajina hänen isänsä kanssaan emme antaneet periksi niinä aikoina, jolloin häntä ei musiikki ja huilun soitto lainkaan kiinnostanut.

Mikähän olisi hänen ammatillinen unelmansa tänä päivänä? Joskus kun hän on ollut epäilevä ja pohdiskellut omia tavoitteitaan, olen muistuttanut häntä siitä päivästä 8 vuotta sitten. Aina sen päivän kokemusten muisto on nostanut hänellä saman ilon ja innostuksen pintaan. Kiitän nöyrimmin tästä kokemuksestani hänen kanssaan sinä riemun päivänä 8 vuotta sitten. Onnistuminen meidän perheessämme saavutettiin kannustamalla lasta jatkuvasti omassa harrastuksessaan ja luotsaamalla viisaudella eteenpäin ne vaikeat tilanteet, joissa meidän kaikkien olisi ollut niin helppo luovuttaa ja antaa periksi. Kannustan vanhempia olemaan kasvatustehtävässään kaukonäköisiä ja luottamaan vaistoihinsa sekä erityisesti lastensa omiin unelmiin. Olkaa rohkeasti niitä tukipylväitä, joiden varassa lasten unelmista voi tulla todellisuutta jokin päivä.
Ikionnellinen muusikon äiti

=========================

Olisiko niin, että mitään järisyttäviä voittoja tällä saralla ei monellakaan ole esittää, itselläni ei ainakaan. Mutta pienistä arjen asioista kai nämäkin hiekansirun kokoiset ja puolen sekunnin mittaiset hetket koostuvat. Olen jo isoäiti, mutta äiti-ajalta muistan tämän: nuorin lapsistani, poika, 8 - 9v kävi koulua, jossa oli integroituna kehitysvammaisten luokkia. Eräänä päivänä poikamme oli kampittanut joku näistä harjaantumiskoulun oppilaista. Poikamme selvitti vihaisena, kuinka hän inhoaa "niitä vamppeja (=vammaisia), kun ne elvistelee vaikka ovat idiootteja ja kuola vaan suusta valuu!" Ja jatkoksi pitkä kiukkuinen tarina kaikista epämiellyttävyyksistä, joita koulupäivään sisältyy näiden harjaantumiskoululaisten vuoksi. Jostain löytyi suuhuni kysymys: Mitä arvelet, jos ne lapset olisivat itse saaneet valita, olisivatko syntyneet terveiksi vai vammaisiksi?
Tähän poika hiljaisuuden jälkeen: Vois varmaan ite yrittää ollaa kiltimpi.
Puolen sekunnin hiekansiru osui ja upposi.
Mammamie

=========================

Pojaltani lähti hiukset hänen ollessaan hiukan yli kymmenen, syytä moiseen ei saatu koskaan selville. Lapset, jos ketkä ovat erittäin julmia toisiaan kohtaan, sanoin ja teoin. Tästä asiasta keskustelin monet kerrat poikani kanssa ja yritin todistella hänelle, etteivät he välttämättä sitä tarkoita, mutta he eivät ymmärrä sitä, kuinka voi loukata toista. Sattui sitten koululla välitunnilla, että eräs oppilas heitti lumipallolla poikaani kohti ja koulun rehtori näki tapahtuman ikkunasta, käski heittäjän puhutteluun ja sitten poikani, hän oli saanut "määrätä" rangaistuksen tästä häneen kohdistuneesta teosta.

Jännittyneenä odotin, mikä se sitten oli ja kun kuulin, että hän oli tätä kaveria pyytänyt kohtelemaan itseään samoin kuin muitakin kavereitaan. Tuntui todella hyvältä huomata, että "pahaa ei koskettu pahalla", vaan poikani oli sisäistänyt opettamani ajatukset.

Onnistunut

=========================

Olen tuntenut suunnatonta ylpeyttä tyttärestäni joka on aina puolustanut heikompaansa ulkonäöstä, väristä ym. välittämättä. Miten tähän on päästy? Se onkin jo vaikeammin määriteltävä. Empaattisen ajattelun opettelu (on kyllä oikeastaan ollut jo "valmiina"), se, että lapsi itse on aina saanut rakkautta varauksetta, sekä hyväksyntää.

Saara

=========================

Koen onnistuneeni kasvatustehtävässä, kun lapseni kertoo avoimesti, miltä hänestä tuntuu, varsinkin "negatiivisten" tunteiden kohdalla. Olen pyrkinyt nimeämään lapsen selkeitä tunnetiloja (väsymys, nälkä, turhautuminen, kiukku) jo hänen varhaisesta iästään alkaen. Olen pyrkinyt näyttämään esimerkkiä sanomalla vaikkapa, että "nyt minä olen hyvin väsynyt ja uupunut, sillä töissä oli raskas päivä, mutta en anna sen häiritä yhteistä illanviettoamme".
Nykyisin pienokaisen sanoessa "äiti minua kiukuttaa" tiedän onnistuneeni ja antaneeni lapselle eväitä tunteiden käsittelyyn ja eheään tunne-elämään. Se tuntuu palkitsevalta, lisäksi koen arvostusta lastani kohtaan, joka ilmaisee oloaan kypsemmin kuin monet aikuiset, joilta omat tunteet jäävät tunnistamatta ja käsittelemättä.

Onnellinen äiti

=========================

Olin vuosien myötä tullut "yliherkäksi" ihmisten arvostelulle ja moittimiselle. Yritin kasvattaa lapsiani siihen, että he olisivat suvaitsevaisia toisia ihmisiä kohtaan. Mietin itsekseni miten saisin poikani, joka mielellään "laukoi" totuuksia" toisista ihmisistä ja heidän ulkonäöstään muuttamaan käsityksiään ja puhumaan kauniimmin.
Aloin hokea hänelle, että joku ihminen on persoonallinen eikä suinkaan esim. isonenäinen tai seinää päin juossut... kuten hän asian mielellään ilmaisi. Tätä jatkui vuosien ajan.
Kerran sitten poikani tyttöystävä kiukustui hankalasti avautuvalle ulko-ovelle ja sanoi ovea hyvin rumalla sanalla. Silloin poikani puuttui tyttöystävänsä puheeseen sanoen " Ei, kun se ovi on persoonallinen".
Olin ratketa nauruun, mutta tunsin onnistuneeni jossakin ja olin hyvin onnellinen ja ylpeä pojastani sillä hetkellä. Vuosien työ kantaa hedelmää.

Sirpale

=========================

Onnistuin opettamaan pienelle velipuolelleni pyörällä ajoa. Hieno tunne, kun hän oppi. En ole edes valiokasvattaja, omia lapsia ei ole. Kasvatustieteen appron olen suorittanut tyydyttävin tiedoin ja nykyään olen mielenterveyskuntoutuja, joten siinäkin mielessä tämmöinen pienikin kasvatusvastuun kantaminen on ollut hienoa.
Nykyään velipuoleni on aikuinen ja kohta itsekin isä. En tosin ole nähnyt häntä vuosiin, asuu kaukana, eri maassa.
Jumaluudesta ja uskosta olisin halunnut jotain opettaa sisarpuolilleni, heillä ei ole kuin humanistinen perinne. Ei iltarukouksia ja muuta, jota minä olin perinyt äidiltäni.

Velipuolen pyörä

=========================

Silloin kun huomaa, että lapsi on omaksunut "hyvät tavat" tai mallisi toimivuuden, ilman suuria sanoja, Sinä olet antanut mallin ja lapsesi jatkaa sitä.
Tulokseen pääsee itse antamalla mallin. - Ei paljon hyödytä jos vaatii jotain ja itse tekee kuitenkin niin, ei ole uskottavaa!

MALLI !

=========================

Meillä on kolme lasta, joista nuorin on nyt peruskoulun ysiluokalla. Sekä minä että mieheni arvostamme enemmän käytännön taitoja kuin lukeneisuutta. On siis turha tuhlata kolmea vuotta lukion käymiseen, kun siinä samassa ajassa voi saada ammatin, ja sen jälkeen voi vielä opiskella vaikka kuinka pitkälle, jos vain lukuhaluja riittää.
Olemme jokaiselle lapsellemme opettaneet, että jokin ammatti pitää hankkia, mutta se tulee itse valita mihin haluaa. Ja ysiluokalla on heistä jokainen osannut sanoa, mihin ammattiin haluaa. Vanhemmat lapset myös pääsivät siihen kouluun, johon halusivat. Kevät näyttää onnistuuko nuorimmainen yhtä hyvin. Tässä vaiheessa hänkin jo tietää mihin haluaa.
Mielestäni onnistuminen edellyttää kahta asiaa: Tiedä mitä haluat ja hanki se minkä tiedät haluavasi.
S. Anneli

=========================

Onnekseni olen saanut kokea tämän ilon useamminkin, kun 19-vuotias poikani on hämmästyttänyt minut kohteliaalla käyttäytymisellään, avuliaisuudellaan, työteliäisyydellään ja monin muin tavoin.
Viimeviikolta tulee mieleeni tämä tapahtuma.
Poikani on hankkimassa uutta autoa ja kertoi minulle laskevansa kuukausittaisen maksuvaransa, jotta ansiotulot riittävät myös elämiseen (onnekseen hän sai vakituisen työpaikan heti armeijan jälkeen nyt lokakuussa). Minä ilostuin ja ilmaisin sen heti hänelle: "minä olen tosi ylpeä sinusta kun ymmärrät suunnitella talouttasi", johon hän vastasi "itsehän sinä olet pienestä pitäen opettanut, kun annoit kympin viikkorahaa ja itse sain päättää mihin käytän, mutta sen piti riittää ja isompiin ostoksiin piti odottaa useampi viikko..."
Tuntui todella hyvältä, halasimme ja hymyilimme - lähdimme sitten yhdessä pihatöihin.
Uskon erittäin vakaasti, että johdonmukainen aktiivinen osallistuminen ja lapsen osallistaminen arkipäivän elämässä auttaa kasvatustehtävässä!

Senja

=========================

Itselläni ei ole lapsia mutta sisareni lapset olen omalla tavallani ominut.
Yhdellä pojista oli kaikenlaisia sopeutumisvaikeuksia vanhempien eron jälkeen. Hän oli vähän tuuliajolla juuri parhaassa murrosiässä. Koulukin jäi kesken.
Lumilautailu oli hänen elämänsä ilonpilkku - ainoa sellainen. Ainakin minusta tuntui niin.
Hän oli järjestämässä matkaa itselleen ja kavereilleen Itävältaan ja tarvitsi 5000 mk rahaa lainaksi. Olen hänen kumminsa ja minä lainasin rahat.
Ehdot olivat yksinkertaiset; "Maksat takaisin omalla työlläsi ja itse päätät, milloin velka on hoidettu".
Sitä luottamusta hän ei pettänyt ja luulen, että tämä malli on jäänyt itämään häneen sen jälkeenkin.
Velka on maksettu korkojen kanssa. Hän opiskeli ylioppilaaksi iltalukiossa samalla ollen töissä. Tänä syksynä hän alkoi opiskelun Teknillisessä Korkeakoulussa ja elämä näyttää olevan mallillaan.
Meillä on tapana aina kätellä miehekkäästi tavatessamme ja katsekontakti vahvistaa sen syvän luottamuksen ja ystävyyden, mikä välillämme vallitsee.
Tämähän ei ole kuin pieni yksittäinen asia mutta kasvattanut meitä molempia paljon - niin vahvasti uskon!
Seppo

=========================

Poikamme pahimman murrosiän myllerryksessä koetimme useita vuosia jaksaa muistuttaa jatkuvasti kotiintuloajoista, ja pitää niistä kiinni, haimme hänet joskus keskustasta pois kaveripiiristä kun kotiintuloaika täyttyi jne. - vaikka "kaikki muut kaveri saivatkin olla myöhempään ulkona, ja kavereiden luona yötä jne. ..". Koetimme pitää häneen muutenkin yhteyttä, vaikka aina emme saaneetkaan edes vastauksia kysymyksiimme. Silti teimme niin, ettei hän olisi jäänyt aivan tuuliajolle pelkkien kavereiden varaan.
Joskus näistä asioista taitettiin peistä hyvinkin ankarasti, itkettiin ja neuvoteltiin, mutta silti pidettiin niistä yhä kiinni sitkeästi.
Pahimman murrosiän mentyä poikamme kertoikin kerran, että vaikka häntä otti silloin aivan älyttömästi se touhumme päähän, hän kyllä ymmärsi, miksi teimme sitä - siksi että välitimme hänestä, rakastimme häntä, ja se tuntui kuulemma hyvältä, vaikka siinä tilanteessa sitä ei millään voinut tunnustaa eikä näyttää ulospäin.
Silloin kun kuulimme sen tuntui siltä, että jess sittenkin olimme oikeassa, hyvä kun jaksoimme ja jaksoimme aina yhä uudestaan, vaikka joskus teki mieli jo luovuttaa.
Juhani

=========================

Poikani ollessa yläasteella hän kerran koulusta tultuaan totesi: ”Äiti nyt mä ymmärrän mitä se tarkottaa kun sä aina sanot että kevät keikkuen tulee!” - Vuosien "taistelu" pukeutumisen liian aikaista keventämistä vastaan keväällä petollisen lämpimän tuntuisten päivien kylmien tuulien ja äkillisten muutosten takia oli "tuottanut tulosta": omakohtaisen oivalluksen, jonka jälkeen en ole niin paljon huolehtinut ymmärtävätkö (nyt jo aikuiset) lapseni pukeutua riittävästi.
Muumiomamma

=========================

Olin perheeni kanssa kaupassa eräänä lauantaina. Lähellä karkkihyllyä tyttäreni ikäinen (5v.) poika makasi lattialla ja huusi vaatien äitiään ostamaan karkkia. Tyttäreni meni pojan luokse, taputti tätä olkapäähän ja sanoi: "Raha ei kasva puussa, ajattele sinäki että on paljon lapsia joilla ei oo ees ruokaa." Poika lopetti huutonsa siihen paikkaan.
Minut täytti huikaiseva rakkauden ja ylpeyden tunne joka on pelastanut monta vähän synkempää päivää sitä muistellessa. Rakkaus on rajojen asettelua ja vanhempien tehtävä on opettaa lapsilleen että aina ei saa mitä haluaa.

rouva Vilijonkka

=========================

Esikoiseni on jo 20-vuotias joten joitakin niin onnistumisen kuin epäonnistumisenkin hetkiä on tullut koettua. Tässä niistä onnistumisen hetkistä yksi. Esikoiseni kävi koulua erityisluokalla ja oli lopulta luokkansa ainoa joka ei tupakoinut ja on vieläkin täysin raitis. Ollessaan 13 vuotia hän ilmoitti alkavansa tupakoimaan koska kaikki muut luokkakaverit jo tupakoivat. Sanoin, että se on puhtaasti hänen valintansa. Siitä vaan, mutta koska itse en hyväsky tupakointia en sitä myöskään voi rahoittaa joten ilmoitin lopettavani viikkorahan maksamisen. Keskustelimme asiasta kaikessa rauhassa ja kerroin vielä että koska hänellä ei ole muutakaan tulolähdettä hän joutuu varastamaan tupakat ja siitähän ennen pitkää joutuu poliisin kanssa tekemisiin. Ilmoitin vielä että silloin on turha minulle soitella, minulla ei ole mitään asiaa poliisilaitokselle, selvittele sotkusi itse. Kului noin vartti ja esikoiseni ilmoitti, ettei nyt ainakaan vielä aloita tupakointia.
Miten tähän päästiin? Sitkeällä ja määrätietoisella työllä joka alkoi kun esikoiseni syntyi. Päätin olla lapsilleni diktaattori rakkaudella. Minä päätän asioista niin kauan kunnes lapsi on siihen itse kykeneväinen ja seison aina päätösteni ja lupausteni takana. Jos lupasin selkäsaunan annoin sen ja jos lupasin kuun taivaalta hain sen. En koskaan ole valehdellut tai pelotellut lapsiani. Minun kanssani on aina voinut puhua ja neuvotella, esittää toiveita (ja saada pääni kääntymään jos on tarpeeksi hyvät perustelut) ja riidelläkin pelkäämättä. Olen ollut läsnä kun on tarvittu, ja yrittänyt toteuttaa toiveet mahdollisuuksieni mukaan.
Lyhyesti sanottuna, lapseni tietävät aina että sanoin mitä hyvänsä he voivat siihen luottaa niin hyvässä kuin pahassakin. Tietävät myös että rakastan heitä yli kaiken. Sitäkään heidän ei tarvitse arvailla koska sanon sen heille suoraan.

Sirpa

=========================

Olen ollut yksinhuoltajaäitinä nyt jo 30-vuotiaalle tyttärelleni. Alkoholin käytöstä keskusteltiin teini-iässä paljon. Asuimme aivan Helsingin keskustassa ja 80-luvun loppu oli ajoittain hurjaa katseltavaa. Kun tyttäreni oli 16-vuotias hän pyysi viinipulloa, kun oli lähdössä koulun päättäjäisiä juhlimaan ystäviensä kanssa Hietsun rantaan. Pelotti kovasti, ja niinpä asiasta keskusteltiin jälleen paljon. Ostin sydän kylmänä viinipullon kuitenkin ja annoin sen kaikkien evästysten kanssa hänelle. Kun aamulla heräsin, tyttö nukkui sängyssä turvallisesti ja jääkaapista löytyi avaamaton viinipullo, jonka kyljessä oli lappu: Ajattelin sitten kuitenkin olla käyttämättä tätä ja huolehtia kavereistani, ettei kenellekään käy mitään.
Tuntui ihan sairaan hyvältä - tuntuu vieläkin - Luottamus pelasi, eikä tyttäreni ole koskaan muutamaa viinilasillista enempää juonut vanhempanakaan.

Kiitollinen äiti

=========================

Mieheni oli 6-vuotiaan tyttäreni kanssa huoltoasemalla tarkistamassa ilmanpaineita autonrenkaista, palattuaan autoon tyttäreni kysyi isältään: lukeeko tuossa lapussa ilma luft? Varsinaisesti emme koskaan ole opettaneet lasta lukemaan, mutta olemme hänelle lukeneet paljon ja samassa vaiheessa vanhempi tyttäremme oli aloittanut koulun ja opetteli tavaamista.

Sohvi

=========================

"Murkkuni" vaikutti alakuloiselta "pakotin" hänet puhumaan. Lopuksi istuimme sylikkäin itkien ja tytär kiitti mua läsnäolosta. Olin todella onnellinen asiasta ja siitä jotta olin tulkinnut lastani oikein. Asia oli normaalia kasvujuttuja.

Äiti 71

=========================

Elämäni tähtihetki lapseni kasvattajana oli 2004 koulun kevätjuhla, kun poikani lopetteli 3. luokkaansa. Olin siihen asti kasvattanut lastani aivan yksi ihan syntymästä asti ja taistellut välillä todella kovasti säännöistä ja muista asioista joista vanhempien yleensä pitää lastensa kanssa taistella. Yksi talvi meni siinä, että pidin lastani tiukassa syliotteessa, kuten psykologit olivat neuvoneet, kun muuten ei mistään tullut mitään.
Kevätjuhlassa jaetaan aina stipendejä ja palkintoja ja jokaisen vanhemman sydän varmaan läpättää kovasti, kun jakovuorossa on oman lapsen luokka. Poikani luokan stipendit jaettiin eikä poikani saanut mitään. Kun kaikki koulun luokat olivat saaneet omansa, rehtori ilmoitti, että yksi stipendi on vielä jakamatta. Sen stipendin saaja oli valittu kaikista koulun oppilaista ja valinnan oli tehnyt opettajat. Valintakriteereinä oli rehtiys, positiivisuus ja hyvä käytös. Rehtori ilmoitti, että stipendi kuuluu "ehdottomasti" pojalleni. Itkin silloin onnen kyyneleitä ja ne samat onnen kyyneleet pyrkivät vieläkin silmiini, kun asiaa muistelen. Se on ehdottomasti tähän asti elämäni suurin hetki kasvattajana.

Susanna

=========================

Terveisiä kaikille bonus vanhemmille!
Olen onnekas bonus äiti, koska saan olla mukana kasvattamassa "poikiamme", olen kokenut ja kuullut monelta taholta, että bonus vanhemmat eivät saa, toisen osapuolen lapsia kasvattaa. Onnistuneeni tunnen itseni silloin kun "meidän" murkku pojat istuvat lauantai-iltana olohuoneen sohvassa viereen käpertyneenä, tai viettävät iltaa meidän kanssa korttia pelaten ja eniten silloin kun tulevat ja antavat halin, ihan muuten vaan.

Sun

=========================

Joulu oli lähellä. Asun lasteni kanssa yksin. Olin kovassa kuumeessa ja lepäsin sohvalla, kun muuhun en enää kyennyt. Kolme alle kouluikäistä lastani kyselivät, koska laitetaan kuusi, koska kynttilät. Kerroin heille, että nyt täytyy vielä odottaa koska äiti ei jaksa nyt tehdä mitään, pitäisi siivota kuuselle tilaa jne. Lapseni kuuntelivat kirkkain silmin ja heti sen jälkeen ryhtyivät työhön. Pieninkin lapseni, kaksivuotias, vei mattoja ulos. Kolmestaan he laittoivat joulusiivon alulle, ja toivat joulumielen. Tapahtuneesta on jo pian kolme vuotta, mutta silti se saa ilonkyyneleet silmiini. Silloin tiesin onnistuneeni opettamaan lapsilleni toisen huomioonottamisen taidon. Meillä oli onnistunut ja lämmin joulu.

Äiti

=========================

Olen jo mummi, mutta omien lasten kasvatuksen huippuhetkiä on mielestä se, kun voi todeta, että kummalakin tyttärellä on elämä mallillaan, toisella omat lapset "kuluttavat äidin hermoja" ja toiselle vielä odotellaan ensimmäistä lapsosta, mutta kun katselee heitä ja heidän perheitään ja elämäänsä toteaa kiitoksella, että ehkä meillä vanhemmillakin on sentään ollut osamme , jotta heidän elämänsä on muodostunut sellaiseksi kuin se nyt on.
Nyt jo mummi

=========================

Lapset pyytävät pöydässä: "Saanko maitoa?" Miten siihen päästiin? Äiti käänsi kuulonappulan asentoon "valikoiva", ja lakkasi kuulemasta käskyjä: "Mulle maitoa!"
Lisäksi lapset pitävät monesti ovea auki muillekin. Teen niin itsekin, ja kun he olivat pieniä, opetin siihen että minä avaan oven, mutta pienikin tappi voi seistä siinä välissä pitämässä sitä auki, ja jos niin ei tapahtunut niin pyysin takaisin pihalta ja sanoin, että otetaanpa uudestaan. Yleensä yhden harjoittelun jälkeen muistui mieleen loppupäivän ajan. Sama koskee ovien paiskomista, jos sitä tapahtuu niin tullaan takaisin harjoittelemaan oven sulkemista nätisti.
Oma esimerkki on kuitenkin painava tekijä.

Mamma

=========================

13-v poikani näytti koepaperiaan ja kertoi palautustilanteessa huomanneensa että opettaja oli antanut liikaa pisteitä. Hän meni siitä sanomaan opettajalle vaikka saisi puoli numeroa huonomman numeron. Opettaja oli sanonut ettei laske numeroa koska poikani oli niin rehellinen.
Minulle tuli liikutuksen kyyneleet silmiin ja sanoin kuvailematon olo sydämeen. Hyvilläni olin myös opettajan suhtautumisesta, näin hän antoi rehellisyydestä saman tien kannustavaa palautetta.
Olen kasvattanut? lapsiani olemaan rehellinen, vaikka tilanne olisi mikä. He tietävät, ettei juuri mikään saa minua ärsyyntymään enempää kuin valehtelu. Olen myös pyrkinyt itse elämään hyvänä esimerkkinä.

Äityliini, yh.

=========================

Minusta työssäkäyvänä äitinä on aina tuntunut, että lapset jäivät vähän heitteille. Mieleni tuli kuitenkin helpottuneeksi kun 30-vuotias poikani muisteli lapsuuttaan ja kertoi: Oli turvallinen olo kun tiesi, että äiti tuli aina määrätyllä bussilla töistä kotiin ja alkoi laittaa ruokaa. Me lapset katselimme Pikku kakkosta jonka jälkeen oli ruuan aika. Nyt 3-vuotiaan pojan isoäitinä olen huomannut, että myös poikani perheessä huomioidaan lapsen turvallisuuden tunne säännöllisenä elämänrytminä erityisen hyvin.
Iloinen mummi

=========================

Lapsi on kyllä vasta 5v. Mutta ensin alkuun tuntui, ettei lasta saisi tottelemaan... kunnes sitten eräänä päivänä alkoi kysellä "äiti saanko ottaa keksiä?" yms. Silloin huomasin, hän sittenkin tuli tietoiseksi asioista joista pitää kysyä lupa. Noh tämä keksi nyt vaan oli pieni esimerkki, mutta silti.

TeeKoo

=========================

Tunsin onnistuneeni kasvatustehtävässäni, kun ennen melko riippuvainen 6-vuotias tyttäreni eräänä aamuna (jo yksin ennen minua ja pikkusiskoaan) esikouluun mentyään suukotti ja toivotti pikaisesti hyvät työpäivät ja hoputti sitten jo lähtemään pois osastoltaan.
Olin yrittänyt antaa hänelle tilaa kokeilla omia taitojaan ja omaa uskallustaan keskustellen usein hyvinkin vakavana hänen kanssaan yksinkulkemisesta. Yritin myös luoda hänelle kuvan siitä, että minä olen se enemmän huolissaan oleva, joka ei meinaa uskaltaa päästää "niin pientä" kulkemaan yksin kertomalla omista tunteistani ja ajatuksistani. Uskon, että tämä tuki tyttäreni luottamusta itseensä.
Hänen ei tarvinnut olla rohkea ennen kuin uskalsi, eikä hänen tarvinnut tehdä päätöstä liian aikaisin. Ja minä en tehnyt tätä päätöstä hänen puolestaan, enkä myöskään estänyt, kun näin hänen olevan valmis.

Terhi

=========================

Olin todella kyllästynyt kolmivuotiaani kanssa, kun hän jällen oli tehnyt jotakin ehdottomasti kiellettyä. Kysyin, onko nyt ainoa mahdollisuus saada asia menemään perille, että "nappaan" tukasta. Pieni poika kömpi syliini ja vastasi: "Kuule äiti, ei nappaamalla opi, puhumalla oppii!"
Voi, että tuli hyvä mieli. Lapseni oli oppinut ihan mielettömän tärkeän asian.
Ystäväni, joka oli näkemässä tilanteen, alkoi itkeä, kun häntä kovan lapsuuden kokeneena järkytti, että lapsi uskaltaa tulla vihaisen äidin syliin. Minä koin, että lapseni antoi minulle suunnattoman suuren lahjan.
Mammu

=========================

Kertoja on monta. Kasvatukseen ei suurta oppimäärää tarvita, ainoastaan aitoa läsnäoloa ja välittämistä. Poikani on pienestä pitäen ollut sellainen, että jollen anna hänelle huomiota, hän alkaa levottomuudellaan ja pahalla ololla terrorisoida kaikkia. Mutta heti kun hoksaan, tämän ja korjaan tilanteen, pojankin käytös muuttuu. Eli sama pätee kasvatukseen kuin muihinkin ihmissuhteisiin, olla aidosti läsnä juuri tässä hetkessä.

Tiina

=========================

Joka aamu kun vien poikia kouluun niin annan päivän neuvon: ”Kuunnelkaa opettajaa, auttakaa toisia ja olkaa kilttejä ja pitäkää hauskaa!” Tämän olen sanonut ensimmäisestä koulupäivästä joka oli 16.08.
Kesti tasan kaksi viikkoa niin nuorempi poika (7v) totesi: "Iskä mää tiiän meillä pitää olla hauskaa auttaa muita ja olla kilttejä.” Pieni paussi tuli ja seuraavsti poika totes "NIIN MEIÄN PITÄÄ KANS KUUNNELLA OPETTAJAA" silmät kirkkaana kun 7v lapsi osaa!”
Tässä oli iskällä jo ilon kyyneleet silmissä siitä, että vaikka arjessa ei näy siltä että menee asiaa perille vaikka kuinka sanoo niin tässä asiassa meni! Mietin myös missä järjestyksessä poika luetteloi sanomat, ehkä hänen mielestä tärkeysjärjestyksessä!!
Hyvää päivän jatkoa Ylpeä iskä, Tommen!

Joskus menee perille..
=========================

Olen kolmen pojan äiti. He ovat nyt parikymppisiä. Kolme vuotta sitten tapahtui yrittäjäurani pahin taloudellinen notkahdus. Kännykkäni hajosi - totesin pojille, että nyt tavoittamiseni on hankalaa, mutta minulla ei ole varaa ostaa nyt uutta, enkä tiedä koska on. Pojat istahtivat alas ja pohtivat "Kuka ostaa muorille kännykän? Ilman sitä ei ole toivoa uusista duunista.
Vanhin pojista sen osti ja kun lupasin maksaa takaisin - vastaus oli ei tarvitse. Silmänurkathan siinä kostui ja se kännykkä on oikeasti kallein aarteeni!
Osaamme kantaa vastuun toisistamme ja olla tukena ja apuna silloin, kun sitä tarvitaan. Miten tähän on päästy? Olemalla lapsille aina se turvallinen aikuinen, jonka sanaan voi luottaa. Opettamalla esimerkillä lapset pitämään sopimuksista kiinni. Jos lapselle jotain lupaat, ne lupaukset on pidettävä. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.
En tunnusta olevani kanaemo, mutta pojat tietävät, jotta olen paikalla, kun minua tarvitaan. Ja mie tiijän, että hyö ovat paikalla, jos mie heitä tarviin.
Olen aidosti ylpeä pojistani ja hekin sen tietävät.

Tuija

=========================

Leivoimme lasten kanssa pikkuleipiä. Katselimme 4-vuotiaan poikani kanssa uunin ikkunasta kuinka pikkuleivät levisivät uunissa lähes toisiinsa kiinni, mitä olin taikinaa pellille laittaessamme vähän epäillytkin. Pikkupoikani huomasi huolestumiseni ja lohdutti: "Mutta me ylitettiin palhaamme!" Kun tekee kaiken niin hyvin kuin pystyy, se riittää. Tätä elämänohjetta olen lapsille yrittänyt opettaa ja tuntui todella hyvältä kun huomasin että se on myös mennyt perille. Toisiinsa kiinni paistuneet pikkuleivät maistuivat erittäin hyviltä.

Tuula

=========================

Oli kahden teini-ikäisen heavymusiikkia rakastavan pojan kanssa juhlakonsertissa kuuntelemassa iskelmämusiikkia. Pojilla päällään tummat juhlavaatteet ja kampaukset viimeisen päälle. Käytös ensiluokkaista ja mieli avoinna uusille asioille. Silloin tunsin sydämessäni suurta ylpeyttä omista lapsistani.
Tähän on tarvittu paljon rakkautta.
Tupu

=========================

Tuttava kertoi kuinka joukko lapsia juoksi tien yli ja tyttöni jäi yksin katsomaan tuleeko autoja.
Olin opettanut kuinka vaarallista on ylittää tietä katsomatta ensin oikealle ja sitten vasemmalle ja vielä kerran oikealle. Oppi oli mennyt perille.

Meerimari

=========================

Opetin tyttärelleni, silloin n.5-vuotias, solmimaan kengännauhat ja keksinkin oivan konstin millä tytär harjoitteli. Annoin hänelle pitkän n. metrin mittaisen paksun nyörin, minkä hän kietoi pohkeensa ympäri ja siinä yhdessä opettelimme ensin tekemään solmun kunnolla, ja sen jälkeen tyttäreni tuhrasi rusetin kanssa. Kysyihän se sekä äidin että tyttären hermoja, mutta niin vaan lapsi oppi ennen esikouluun menoa solmimaan kenkänsä nauhat aivan itse. Kyllä siinä äidin sydän oli onnesta ja ylpeydestä pakahtua, kun sai lapsen oppimaan noinkin yksinkertaisella konstilla. Ja osasipa tytärkin olla leuhka saavutuksesta, täytyhän moinen taito heti näyttää kavereille, jotka kateellisena katselivat miten toinen oli taitava.

Kengän nauhojen rusetit

=========================

Minulla on kolme lasta, joista 14-vuotias nuorimmainen tuottaa murrosiällään tällä hetkellä tosi paljon huolta ja murhetta. Hänen on vaikea noudattaa kotiintuloaikoja, sekä perheen sääntöjä, eikä hän muista läksyjään, tai muita velvoitteitaan. Kysyin 16-vuotiaalta vanhemmalta pojaltani, että onko minun asettamat rajat nuoren näkökulmasta liian ahtaat. Hän vastasi: "Ei, äiti. Vaikka me toisinaan tapellaankin niitä sääntöjä vastaan, niin meillä on turvallista olla, kun sinä päätät, mitä saamme tehdä." Tunsin, että ainakin jossakin olin onnistunut.

Tuula

=========================

Perhepäivähoitajana olen aikuisen esimerkki monelle lapsella ja usein itse asiaa huomaamatta ja muistamatta. Muutama vuosi sitten erään hoitopojan äiti kertoi perheensä viikonloppureissusta sukujuhlaan: heidän 4-vuotias poikansa oli saanut kaikki vanhat tädit ymmälleen käytöksellään (ja sen jälkeen vanhemmat). Hän oli koputtanut suljettuna olevaan oveen ennen sisälle menoaan; oven takana oli "vaan" leikkiviä lapsia. Tädit olivat kiitelleet vanhempia, kuinka huomaavaiseksi olivat lapsensa opettaneet. Kotimatkalle lähdettyään vanhemmat olivat kysyneet pojaltaan, miten hän osasi koputtaa oveen. Vastaus oli selvä: Tuulakin koputtaa aina ennen kuin menee Jarin huoneeseen. En ollut kertaakaan puhunut hoitolapsille asiasta poikani huoneeseen mennessä, mutta tekoni oli rekisteröity.

Tuula

=========================

Olin opettanut 3-vuotiaalleni luottamuksen merkitystä. Tarkistin kasvatukseni tuloksen aina kysymällä lopuksi lapselta "Voinko luottaa" ja vastaus oli joko kielteinen tai myönteinen (Kielteisessä tapauksessa pohdittiin pitkään miksi lapsi vastasi kielteisesti, useimmiten päästiin yhteisymmärrykseen). 3-vuotias käytti tehokkaasti samaa menetelmää minuun ja kysyin aina lupausteni perään "voinko luottaa". Minun täytyi olla luottamuksen arvoinen vaikka nopeasti annetun lupauksen lunastaminen oli joskus vaivalloista (menemme elokuviin, saat jäätelöä jne.)
Parhaan palautteen sain kuitenkin myöhemmin, kun 3-vuotiaani muisteli lapsuuttaan 30-vuotiaana ja kertoi, että hänen ollessaan 7-vuotias olin kieltänyt häntä laskemasta Stiga -kelkallaan lähistöllä olevasta suuresta mäestä. Hän oli joutunut selittämään kavereilleen vaikka mitä syitä ja hän oli saanut pelkurin maineen. Pienen pojan päässä kuitenkin annettu luottamuslupaus äidille oli suurempi asia kuin pelkuriksi leimautuminen. Olen luottanut poikaani aina ja toivon että hän pystyisi kasvattamaan omalle lapselleen samanlaisen luottamussuhteen.

Iso mäki

=========================

Tämän ilonhetken koin kun kaksikymppinen poikamme tuli viime viikonloppuna käymään armeijasta, jossa hän tavoitteli RUKhon pääsyä ja pääsikin. Hän kertoi, että heikkouden hetkenä hän muisti kuinka olin hänen lapsena ollessaan painottanut, että aina kannattaa pitää tavoite mielessä, vaikka se välillä tuntuisi saavuttamattomaltakin.

Lämmitti, mutta vielä parempaa oli tulossa. Kun hän kuvaili päivän ohjelmaa ja sanoi että aamiaiset ovat monasti vaikeita kun ei ruoka oikein kuuden aikoihin vielä maistu. Vaan hän on tullut huomanneeksi oikeaksi sen, kuinka olin opettanut hänen ollessaan vielä ala-asteella kun aamiainen ei maistunut, että kannattaa ottaa vaikka pari lusikallista puuroa, niin se lämmittää ja antaa voimia edes vähän seuraavaan ateriaan. Siinä haihtuivat epäilyt, että sainkohan riitojen ja porujen lomassa annettua mitään viisaita eväitä lapsen elämänpolulle.

Kiitos tulee, vaikka vähän myöhemminkin

=========================

Minulla on kohta 3-vuotias poika. Olemme opettaneet häntä aina tervehtimään, kun tapaamme ystäviä esim. kaupassa. Tervehdimme myös bussikuskeja ja kaikkia mahdollisia ihmisiä, joiden kanssa olemme kohtaamisissa. Eräänä aamuna menimme bussilla tarhaan ja toivotimme huomenta bussikuskille. Kuski ei vastannut vaikka varmasti kuuli sekä minun että poikani selkeän ja kovalla äänellä toivottavan hyvää huomenta. Istuimme heti kuskin takana olevalle penkille ja poikani tokaisi että: "Olipas tyhmä kuski, kun ei osaa tervehtiä." Silloin tuntui hyvältä ymmärtää, että olen onnistunut opettamaan pojalleni käytöstapojen alun - kohteliaisuuden, vaikka hän itse kommentoikin kuskin toimintaa hieman epäystävällisesti sanalla tyhmä. Olin kuitenkin ylpeä sekä pojastani että onnistumisestani.

Virve

=========================

Keskustelin tyttäreni kanssa huumeista ja kysyin onko hänelle koskaan tarjottu niitä. Sanoi: ysin luokkaretkellä Helsingin asematunnelissa. Kaikkea muuta olen kokeillut, mutta huumeisiin en koske.
Kotona huone oli sekaisin, mutta koulustaan ja eläimistä vastasi. Tänä päivänä olen ylpeä katsoessani kuinka hän huolehtii itsestään, kodista ja perheestä, nauttien.

2-v kaksosten mummu

=========================
Kun tukiperheessämme säännölleen oleva 8-vuotias lapsi varasti lompakostani rahaa, näin tilanteen ja kysyin onko ottanut, johon vastasi ettei. Ok, haluan uskoa sinua sanoin...
Kun hän oli mennyt tutkin lompakon ja olin varma että lompakostani katosi 4-5 €.
Meni monta viikkoa ennen kuin taas tapasimme, heti tullessaan lapsi tohkeissaan selitti että maksaa nyt takaisin ne 4,3 e jotka viimeksi lainasi... Huono omatunto painoi sittenkin!

Omantunnon opetus



Ladataan kommentteja...
© 2017 Positiivarit Oy Vaihde (03) 882 160 Faksi (03) 882 1622 E-mail: positiivarit@positiivarit.fi Toteutus: Luovanet Oy Toimitusehdot      Käyttöehdot