La 29.4.Teijo, Henning» Onnittele sähköisellä kortilla!
Hae
Uteluarkisto


Millaisia muistoja sinulla on varhaisesta lapsuudestasi?
Miten ne ovat vaikuttaneet elämääsi?

Vastauksia 100




Olin 3 vanha, kun Sputnik lensi taivaalla. Isä kutsui meidät kaikki sitä ihmettä katsomaan! Siitä jäi kiinnostus tähtiä ja avaruutta kohtaan! Ihana harrastus!

Sisareni sairastui vakavasti lapsena. Yksi talvi on pyyhkiytynyt muistoista kokonaan vaikka olin jo 10-vuotias. Epäilen, että siitä jäi minuun sulkeutuneisuus eli pidän kaiken itselläni enkä hevillä kerro vaikeista asioista muille. Opinko lapsuudessa sen, että kaikesta ei voi tai uskalla puhua ääneen?

Siru



Pelkkiä ikäviä muistoja. Olin koulukiusattu, äitini oli poikain äiti, en saanut turvaa, piti itse suoriutua kaikesta. Elämääni on vaikuttanut niin paljon etten oppinut rakastamaan, enkä luottaamaan toisiin ihmisiin. Hellyyden kaipuu ja rakkaudettomuus tekivät minusta yksinäisen taistelijan. Luotan vain ihmiseen, joka huomio minut.

Seijuli



Lapsuudestani on hyvät muistot, vaikka meillä ei ollutkaan kaikkia hienouksia kuten nykyaikana. Asuttiin maalla vaatimattomasti kovasti töitä tehden.Opin kunnioittamaan ja arvostamaan vanhempiani ja olin onnellinen.

Osaksi rauhallinen lapsuus on tehnyt minustakin nykypäivänä koti-ihmisen, jonka ei tarvitse haalia kaikkea mammonaa ympärille ollakseni onnellinen.

Hessutyttö



Ei mitään mieltä ylentävää, vain pelkoa ja halveksuntaa! Olen sitä ikäluokkaa, joka on evakkotaipaleen käynyt.

leepu_1



Paljon ikäviä asioita. Vaiettuja salaisuuksia. Lapsen ihmettelyä.Vasta aikuisena olen alkanut ymmärtämään asioita, kun kukaan ei lapsena selittänyt. Olen antanut vanhempana paljon anteeksi kun olen ymmärtänyt, miksi oli niin. Joka päivä ymmärrän enemmän.

Lekku



Muistelen lämmöllä kesälomia mummulassa Karkussa ja erityisesti sitä, miten ihanaa oli lämpimänä kesäaamuna mennä yöpaitasillaan hakemaan lehti postilaatikosta. Se oli ikimuistoisen ihana hetki.

Olen toivoinut, että saisin vielä aikusiena kokea saman onnen hetken ja omien lapsieni saavan kokea saman. Näin on käynyt vuosien jälkeen; Heinolan kesäasunnolla, jossa asumme kesät. Huomaan lastenkin kilpailevan siitä, kumman vuoro on hakea posti!

Kesäaamun nautinto



Muistan kuinka lapsena ihmettelin, kun muilla sisarilla eivät polvet olleet mustelmilla. Isommat sisaret kiusasivat minua jatkuvasti ja minä juoksin karkuun. Vanhempani antoivat kaikelle hiljaisen hyväksyntänsä, koska olin syntynyt ”ei toivottuna”, kierosilmänä.  En suinkaan vihaa sisariani nytkään, se oli vain yksi kasvatustapa. Olen opetellut antamaan anteeksi. Ellet anna anteeksi, menetät aina yhden ihmissuhteen ja yhden mahdollisuuden löytää elämääsi uutta sisältöä.

crazy



Laskin mäkeä ystäväni Leilan kanssa potkukelkalla. Mitä tapahtuikaan, kun suustani pääsi: "Hyvä Luoja!" Seuraavana päivänä opettaja kirjoitti Leilan vihkon kanten minun nimeni ja minun piti ottaa hänen suttuinen vihkonsa. Päätin, etten koskaan lausu turhaan Jumalan nimeä. Se lupaus on pitänyt. olimme ekalla tai tokalla tuolloin.

Lesli



Hyvin pelon täyttämä muisto! Isäni alkoholismista johtuva ainainen varuillaan olo, milloin on taas lähdettävä karkuun ja jalat alle turvaa haemaan! Elämääni / elämäämme se on vaikuttanut hyvin kielteisesti (meitä lapsia on 6). Epävarmuutta, omanarvontunnon puutetta jne. Vieläkin, 62-vuotiaana se tuntuu!

Yksi monista näistä uhreista



Eräs todella erikoinen lapsuusmuisto. Olin jotakin noin suunnillen kaksivuotias, istuin tuolilla tuvan seinän vieressä, siis olemalla sillä ainoalla luvallisella tavalla, ettei olisi tullut vitsaa. Tuvan kaapin alta, noin viiden senttimetrin raosta, ryömi esiin pari pientä olentoa; noin kolmenkymmenen senttimetrin pituisia, väriltään metallisen harmaita, aika lystikkään näköisiä. Siinä ne naureskelivat katsoessaan minua. Sitten toinen olennoista mätkäisi avokämmenellä toista päähän, että tämä mätkähti selälleen. Jotakin hauskaa se vain oli eikä mitenkään väkivaltaiseksi tarkoitettua. Tämän jälkeen ne olennot häipyivät takaisin kaapin alle, samoin kuin olivat sieltä tulleetkin. Äitini askaroi siinä tuvan lieden äärellä selkä päin sitä kaappia, ja koetin osoittaa hänelle, että mitä tuolla on.

Äiti kuitenkin sanoi taakseen katsomatta, hyvin pahan sävyisesti: "Nii, siäl ny o jotta"! Olin jokseenkin pettynyt tähän äitini suhtautumiseen, sillä jäihän siinä epäselväksi, että olisiko äiti havainnut jotain samaa kuin minäkin. On tällä ollut merkityksensä, miten olen selvitellyt outoa lapsuuttani kuin aikana ”olipa kerran lapsuus” -periaatteella K-18. Sehän ei ollut kovinkaan helppoa aikaa sotaorvolle, silloin sodanjälkeisenä aikana, jokseenkin vanhanaikaisen kasvattajan kynsissä.

Aikaa tästä on kulunut yli kuusi vuosikymmentä, mutta se sama kaappi seisoo edelleenkin siinä samassa paikassa.

Jukka



Erittäin moni kiltti vasikka navetassa, papan koirat, yksi kaunis söpösilmäinen lehmävasikka ja lupa antaa nimi useille vastasyntyneille vasikoille. Vaikutus: eläimiä= koira ja kissa oltava aikuisenakin ja ovat ne parhaimmat kamut.

karvakamuja



Isälläni oli tapana sanoa, ettei tiedä osaako ennenkuin on edes koettanut. Valitettavasti isäni kuoli ollessani vasta 9-vuotias, joten en ole päässyt nauttimaan hyvästä kannustuksesta. Monta juttua on sellaista, että jos isäni olisi ollut kannustamassa, olisin varmaan jaksanut paremmin yrittää!

Ruusa



Kun olin pieni, kotona sanottiin, että kylässä ei saa koskaan mennä ruokapöydän viereen, jos talon väki on syömässä eikä katsella, mitä he syövät. Tämän olen muistanut koko ikäni (nyt 73 v.) Ei se ainakaan ole haitannut mitään.

Sinikka



Minua isompi tyttö nosti minut telttaan, ja istua nakotin teltan oviaukolla ihmetellen maailmaa. Paikka oli Matinkylässä Espoossa Talo sijaitsi Meriojantiellä vuonna 1963, ja olen ollut noin yksivuotias. Jostain syystä tuo hetki on jäänyt mieleeni. Missä ovat nuo muut lapset nyt? Maailma on heidät vienyt jonnekin, kuten myös minut, josta tuli luontoa rakastava hiljainen ajattelija. Yhäkin istun paikallani pitkät ajat ja kuuntelen luonnon hiljaisuutta.

Tuota vanhaa taloa, eikä tuon nimistä tietä enää ole, mutta muistot ja vanhat valokuvat säilyvät aina.

Irkku



Isäni oli paperitehtaalla pääluottamusmiehenä ja arkeen kuului tupakkapöydän ääressä kiivaasti keskusteleva joukko, joka välillä kaatoi lasiin pöydänjalan vieressä olevasta pullosta. Kokoukset ja neuvottelut venyivät aina ja päättyivät riitaan ja tappeluun. Pelkäsin peiton alla ja näin painajaisia. Muistan kun seisoin oven suussa isoveljeni kanssa itkien ja katsoin kun vanhemmat tappelivat.

Vieläkin olen levoton ja ahdistunut jos joku perheestämme ei ole kotona illalla. Tiedän aina kaiken mitä kotona tapahtuu - osaan tulkita kaikkia merkkejä; erilaisia ääniä, tuoksuja ja väärissä paikoissa olevia tavaroita ym. Kehityin mestariksi haistamaan "missä mennään"... ja se on tosi rankkaa.

Lapsille raitis lapsuus!



Olen aina ollut ujonpuoleinen ja hiljainen, toisin sanoen huonon itsevarmuuden omaava. Taaksepäin ajatellessa en yhtään ihmettele miksi. Ihan sama missä oli niin oli "rohkaisevaa" kuulla että  - "Ei meidän Ninnu uskalla, se on niin ujo. Ei se osaa kun ei uskalla, kun on niin ujo.." jne..  Tätä sain kuulla vanhemmiltani, sukulaisiltani, kaverilta jne.. Joten pakkohan sen oli oltava totta ja tätä uskoa noudattaen olen elänyt 31-vuotta. Aina peläten, aristellen uutta, uusia ihmisiä, enhän osannut enkä uskaltanut.

Nyt itse olen yhden lapsen äiti, enkä jatka tätä "kierrettä", vaan olen rohkaiseva, kannustava ja kehuva äiti. Vanhempana haluankin sanoa, miksi pitää istuttaa lapseen negatiivisuus, kun kaikilla asioilla on kuitenkin aina se positiivinen puoli. Unohdetaan sana ei, ei osaa, ei uskalla ym.. vaan muistetaan kyseisten asioiden kohdatessa se positiivinen puoli. Ollaan kannustavia, kehutaan, rohkaistaan, näin lapsemmekin saa hyvät eväät elämään ja positiivisen asenteen.

Nyt olen rohkea, Kiitos NLP:n taitavan henkilön kautta. Kiitos hänelle on elämäni löytänyt "uuden sävelen", olen saanut silmäni auki aivan eri tavalla ja kaikki on niin kirkasta ja värikästä. Minähän osaan vaikka mitä.  Asenne ratkaisee & me itse voimme vaikuttaa omaan elämäämme omilla sanoilla ja teoillamme.

Ninnu



Minut adoptoitiin maalaistaloon n. 3-4 kk ikäisenä. Oli mummoa, pappaa, enoa ja tätiä ja turvallinen ympäristö kasvaa. Sen ajan kasvatusmetodeihin kuului että lasten piti olla hiljaa ja kiltisti. Eivät he ymmärtäneet, että ukonilmalla, mustalaisilla ym. pelottelu jättää ikuisen pelon, tietämättään tekivät sen. Ukkosen pelko varsinkin oli tosi kauan tosi hirveä! No, romaneita en toki sentään pelännyt koskaan. Myöskin liiallinen kiltteys tuosta "kasvattamisesta" on seurannut minua elämäni ajan, ehkä nyt 63 v. en enää ole "liian" kiltti!

Kiltti mummo



Ei ainakaan kauniita muistoja, mutta iloa että sai elämän lahjaksi. Nyt kun ikää on jo ei ne muistot häviä. Vuosi 1944 paloi koti ja neljä henkeä kuoli siinä. Kaksi sisartani, serkkuni ja työmies, joita oli taloissa siihen aikaan. Puute, kurjuus, talvi, pakkanen. Pelastuin sisareni kanssa kun alasti juoksimme saunasta kotiin ja oven avattuamme liekit tulivat vastaan. Oli lauantai ja saunailta. Kertomista vaikka kuinka paljon, mutta tässä traagisimmat.

Talvisota



Meitä on neljä sisarusta, olen nuorin. Muistan, että äiti aina sanoi minulle: ei tulisi mistään mitään ilman Marjaa. Koin itseni tosi tärkeäksi ja tarpeelliseksi. Tämä rakensi itsetuntoani, vaikka myöhemmin selvisi, että olin ollut ns. "vahinko", ja äiti todennäköisesti vain paikkasi omaa huonoa omaatuntoaan. Hän oli nimittäin koettanut saada abortin, koska perheessämme oli jo kolme lasta, mutta silloin 60-luvulla se ei onnistunut niin helposti. Olenkin oman lapseni kohdalla muistanut tämän ja usein sanonut, miten tärkeä hän on, kehunut ja kiittänyt. Siitä rakentuu terve itsetunto.

Marja



Odotin innolla 4-vuotis syntymäpäivääni ja kyselin äidiltä, leivotko varmasti suuren kakun ja äiti lupasi. Vaan ei tullut kakkua, tuli pikkuveli. Me tappelimme läpi koko lapsuuden ja nuoruuden ja vasta aikuisiällä ymmärsin, että ei se ollut pikkuveljen syy (eikä kenenkään muunkaan), että kakku jäi saamatta ja alitajunta kohdisti "katkeruuden" pikkuveljeen.

sanneli



Synnyin 60-luvulla armeijan palveluksessa olevan isäni tyttärenä. Äiti oli kotona ja hoiti minua ja nuorempaa veljeäni. Jo pienestä opin, että kun isä on kotona, pitää yrittää olla mahdollisimman näkymätön. Isä oli aina jostain vihainen ja huusi, kun emme olleet hiljaa. Kun isä oli kursseilla paljon, silloin saimme leikkiä ja olla niin kuin halusimme. Ja silloinhan me keksittiin kaikenlaista jäynääkin, josta isä sitten rankaisi meitä esim. piiskaamalla tai ainakin tukkapöllyllä. Koskaan emme saaneet sanoa isälle vastaan. Isä oli aina oikeassa, eikä pyytänyt anteeksi vaikka tiesikin olevansa väärässä.

Koulussa olin hiljainen ja keskivertoa parempi oppilas, mutta mitkään hyvät arvosanat eivät isälle kelvanneet. Sain vaan aina kuulla olevani laiska ja että minusta ei tule mitään isona. Meillä ei koskaan käynyt ketään kavereitani, koska he pelkäsivät isääni ja koska meillä ei saanut tehdä mitään kivaa.

Luulen, että kaikki nuo kokemukseni vaikuttavat tänään miessuhteisiini. Olen kyllä seurustellut ja asunut avoliitossa ja ollut kerran kihloissakin, mutta naimisiin en ole mennyt enkä lapsia tehnyt ja seurustelu on aina loppunut ennemmin tai myöhemmin. Jos kumppanini arvostelee minua, otan heti hyökkäyskannan tai mökötän. Eli pystyn ottamaan negatiivistä palautetta erittäin huonosti vastaan.  Mutta kaikesta tuosta huolimatta tunnen olevani kaikkea muuta kuin laiska ja olen kuitenkin ollut työelämässä jo yli 25 vuotta.

Äkkijyrkkä



Muistan jo hyvin pienenä päättäneeni seuratessani tuurijuopon isäni äreitä krapulapäiviä, että minä en ainakaan ota juoppoa miestä. (Isä ei onneksi juonut kotona. Palasi sinne vaan toipumaan). Luoja on minua auttanut päätöksen pitämisessä. "Kaikki" muut elämäni miehet ovat olleet kohtuukäyttäjiä. Siitä olen ollut kiitollinen.

Kaikesta huolimatta isin tyttö



Muistan olleeni todella rakastettu lapsi. Olen adoptoitu perheeseeni ja ollut todella odotettu, kaivattu ja rakastettu. Uskon, että enempää minua ei oltaisi voitu rakastaa, vaikka olisinkin ollut isäni ja äitini biologinen lapsi. Uskon, että lapsuuteni on antanut minulle kyvyn rakastaa omia lapsiani, lastenlapsia ja puolisoani.

Annikka61



Voi olla, että aika kultaa muistot, mutta vanhaa fraasia lainaten silloin kaikki oli paremmin. Ihmiset välittivät enemmän toisistaan. Käytiin naapureissa kylässä ja kylään voi mennä ilman etukäteen sopimisia ja jos talonväki ei ollut kotona, (merkkinä oli joko varsiluuta tai harja oven edessä - ei ovia lukita tarvinnut) silloin mentiin toiseen naapuriin tai kotiin. Tuolloin tehtiin myös paljon talkoilla. Autettiin naapuria, tuttavia ja sukulaisia vaikka perunan nostossa sekä saatiin vastavuoroisesti itsellekin apua.

Lasten kasvatus oli - ei pelkästään kodin ja koulun tehtävä, vaan koko kyläyhteisö osallistui siihen. Naapuritkin kielsi ja neuvoi ja mielestäni sellainen antoi monipuolisemmat eväät lasten elämään. Kotona sain piiskaakin jos oli aihetta ja olen siitä edesmenneille vanhemmilleni kiitolinen. Eihän se ollut mitään "väkivaltaa" vaan pikeminkin se tehokkain ja viimekäden keino selkeyttää ne sopivuuden rajat. Toisin on nykyisin, nythän lapsia ei oikeastaan kasvateta, vaan he saavat ns. vapaan kasvattamatta jättämisen.

Ehkäpä tuo kaikki opetti minua ainakin arvostamaan ja kunnioittamaan vanhempiani, sillä olenhan saanut kunnollisen kotikasvatuksen ja toivon, että olen osannut sen siirtää myös omille lapsilleni.

Yksi lapsuusmuistoistani asetti minulle aikanaan tavoitteen. Minulla oli leluna naapurin tädiltä saamillani kolikoilla ostettu leikkiauto - mersu. Siitä lähtien haaveilin, että minulla vielä joskus oikeakin mersu. Arvatkaapa miltä minusta tuntui, kun melkein 40 vuotta myöhemmin tuo haave toteutui? tosin vain lyhyeksi aikaa koska siinä yksilössä oli sellaisia ongelmia, joista auton myyjäkään ei ollut tietoinen. Nykyisellään (reilu 5v myöhemmin) minulla taas on mersu (tosin vain ns tenavatähti), ja tämä on ollut pettymys miltei alusta asti. Haluan päästä tästä eroon pikimmiten. Tämä taas on opettanut minulle 3 asiaa: 1) tavoitteita kannattaa asettaa, onhan mahdollista että ne ennen pitkää toteutuvat. 2) Pettymyksiäkin elämässä voi sattua ja silloin kannattaa asettaa uusi tavoite tai useampiakin. 3) ei edes mersut ole nykyisin sellaisia, kuin ne olivat lapsuuteni vuosina (tosin enhän tuolloin tiennyt oikeiden mersujen enempää kuin muidenkaan autojen kestävyydestä vielä mitään nykyisin sekin tieto on jo hieman päässyt karttumaan).

Hanski



Muistan, että minua kannustettiin lapsena (joskus liikaakin) omatoimisuuteen lähes joka asiassa. Tästä on ollut seurauksena toisaalta rohkeutta luottaa itseensä ja toisaalta pettymystä ja kokemusta siitä, etten saanut olla vanhempieni kanssa.

Helinä



Laulun voima:
Synnyin kaksoissiskoni kanssa tammikuussa 1937. Kun talvisota syttyi marraskuun 30 päivänä, perheemme neljäs lapsi syntyi 2.12. ja äiti joutui evakkotaipaleelle kolmen pienen tytön ja vastasyntyneen poikavauvan kanssa. Koskaan en muista olleeni turvaton. Siellä, missä oli äiti ja Taivaan Isä, oltiin turvassa. Evakkojunassa matkustaessamme laulettiin äidin johdolla: ”Jonk on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa, kuin on tähti taivahalla, lintu emon siiven alla." Samaa laulua laulettiin lapsenas aina, kun oli pelon paikka. Mm. muistan, kun ukkonen jyrisi ja salamat leimusivat, istuttiin siskojen kanssa sängyllä yhdessä ja kurkku suorana laulettiin tuota laulua niin kovaa, ettei kuultu ukkostakaan. Pelko haihtui. Tuo laulu on kantanut ja lohduttanut kaikissa elämäni vaikeissa tilanteissa. Äidin esimerkkinä luja luottamus Taivaan isän hoitoon ja johdatukseen on ollut kantavana voimana läpi elämäni. Jumalan kämmenellä ei tarvitse koskaan pelätä mitään. Samaa luottamusta olen yrittänyt opettaa lapsilleni ja lastenlapsillenikin.

Liisa



Äitini oli ns. kotirouva. Hän oli aina läsnä, se toi turvallisuutta. Osallistuin äidin kanssa kotitöihin kuten siivoukseen ja leivontaan. Hänellä oli tapana työn ohessa neuvoa minua: "Seija, ikkunat pitää pestä näin", "hyvä kakku tulee, kun tekee näin".. Murrosiässä se neuvominen alkoi ärsyttää. Kuinkas kävikään kun perustin oman perheen! Neuvot ovat olleet hyvin hyödyllisiä. Ihmeellisesti ne ovat muistuneet mieleen omaa kotia hoitaessa. Samalla on tullut lämpöinen ja turvallinen tunne äitiä ja lapsuutta ajatellessa.

Seija



Ennen kun oli puutetta kaikesta, niin meille lapsillekin ostettiin vaatteet "kasvuvaralla",  elikä olivat liian isoja ja sitten kun olisivat olleet sopivia olivat jo kuluneet loppuun. Siitä jäi sellainen mieleen, etten osta liian suuria vaatteita itselle enkä muille.

Titu



Ikuinen kiitollisuus isälleni, joka löysi aina jotakin posiitiivista kaikista asioista. Se lause mikä on kantanut läpi elämäni että "vaikket taidakaan käsitöitä tai jotain muuta, niin sinä olet erittäin hyvä kirjoittamaan".

Milla 58 v.



Koskaan en saanut mennä kavereille yökylään, eikä kaverit voineet / saaneet tulla meille. Joskaan sitä en olisi niin halunnutkaan, koska ikinä ei voinut tietää, missä kunnossa ja millä tuulella isäni (juoppo) oli. Lapseni ovat aina saaneet kyläillä ja meillä on aina ovet avoinna lasten kavereille - usein heitä kylässä onkin:).  Monen nuoren kotona on ristiriitoja ja he ovat sanoneetkin, että on mukava, kun meille voi aina tulla ja meillä on rento ja rakastava ilmapiiri. Samoin suhtaudun alkoholiin kielteisesti -  johtuneeko siitä, että osaan iloita ilman viinaakin. Nähnyt sen verran, mitä viina ja alkoholi saa aikaiseksi.

mummi



Olen matkustanut lapsuudessani perheen kanssa (autolla ympäri Eurooppaa) paljon, oppinut ymmärtämään erilaisuutta ruokien, kielten ym. kautta, lapsen näkökulmasta. Uskon, että se on vaikuttanut omaan elämääni. Työssäni matkustan ja tutustun uusiin kulttuureihin ja ihmisiin ja pidän sitä rikkautena. Lapsena minun mielipiteitäni on kuunneltu, mutta vanhemmat ovat varsin selkeästi asettaneet rajoja (joita ei aina silloin ymmärtänyt). Minua rohkaistiin olemaan oma itseni. Uskon että se näkyy minussa tänä päivänä, ja yritän omalta osaltani kasvattaa omia lapsiani uskomaan itseensä, asetan rajoja rakkaudella. Juuri 18 vuotta täyttänyt poikani (keskusteltuamme rajoista, siitä että minun tehtäväni on ensisijaisesti olla vanhempi ei kaveri) onkin sanonut, että äiti on hyvä että olet tarkempi kuin muiden (kavereiden) äidit.

Näkinkenkä



Muistan, että lapsuudessani oli ruuasta pulaa ja siksi olen oppinut arvostamaan ruokaa. Vaikka sitä nyt on yllin kyllin saatavilla, en haaskaa ruokaa. Syön terveellisesti, mutta yksinkertaisesti ja en heitä ruokaa pois.

Risto



Uskovaisessa kodissa pyydettiin joka ilta ennen nukkumaanmenoa anteeksi toisiltamme. Oli turvallista mennä nukkumaan kun päivän "pahat teot" eivät painaneet mieltä. Olen yrittänyt selvittää asiat jos olen huomannut tai olen kuullut, että jollakin on jotakin minua vastaan. Aina se ei ole auttanut, vaan toinen osapuoli on jättänyt minut epätietoisuuteen kaunansa syistä. Mutta oma vilpitön haluni on ollut selvittää asia.

Epi



Äitini oli 40v. minut synnyttäessään, isä ei koskaan tunnustanut isyyttä, joten elelimme äidin kanssa kahden. Elämä oli vaatimatonta kuten siihen aikaan yleisesti, mutta elelimme äidin kanssa onnellisina pikku mökissä maaseudulla. Elämä oli turvallista ja rauhallista. Oli luottamus, että Taivaan isä pitää meistä huolen. Äidillä oli tapana sanoa, että koskaan ei ole tarvinnut mennä tyhjällä vatsalla kylmälle petille nukkumaan. Perinnöksi hän sanoi, että ei suuret tulot ihmistä rikastuta, vaan pienet menot ne on kun tiellä pitää. Tästä on jäänyt sellainen opetus, että ei tarvitse saada kaikkea mitä naapureilla on, vaan olla oloihinsa tyytyväinen. Siitä olen yksin kasvaneena myös onnellinen, että omistan kolme lasta ja kaksi lastenlasta.

Isätön äidin tyttö vm.45



Oma rakas äitini muisti aina kehua ja kannustaa meitä lapsia pienissäkin asioissa, häneltä sain positiivisen asenteen "siemenet" jo silloin kun ns. positiivisesta asenteesta ei vielä edes puhuttu.

Apris



Koulun käsityötunnille piti viedä kangasta ponchon tekoa varten. Kävimme äitini kanssa ostamassa kangasta. Olin tosi iloinen ja innostunut kun sain valita itse ja äiti myös osti "kukonaskel" -kuvioista kangasta josta pidin. Näin jo itseni liihottelemassa uuden hienon ponchoni kanssa pitkin katuja. Seuraavana päivänä äiti haki kaupasta uuden halvemman ja värittömän kankaan.... kuitenkin pilaisin sen kalliin kunnen osaa kuitenkaan.......... Olin tosi masentunut. Nykyisin on aina menossa joku sukka, lapanen, antiikkinalle, hopeasavikoru, posliininmaalaus, villapaita. Jopa äidille on monet lämpimät tehty. Onneksi löysin lopulta uskallusta ja tekemisen ilon, vaikka tämä koulukäsityö aina välillä muistuttaa epäonnistujan roolista. Kukonaskelkankaasta äitini teetti minulle liivihameen... inhosin sitä!

kauris 58


Hyvin paljon kateutta veljeäni kohtaan, koska hän sai kaiken vanhemmiltaan ja minulle jäi rippeet eli veli on äidin lellilapsi ja asia jatkuu vieläkin, vaikka olemme 50-vuotiaita.

Minulla on nyt kaksi lasta ja kummallekiin olen hyvin tasaveroinen, että jos toinen saa tuon, niin toinen saa kyllä jotain samanarvoista. Olen aina hoitanut asiat kunnolla etteivät mitkään asiat jää toisten hoidettavaksi.

Torsti



Elämäni alkoi varsin synkästi. Viidenteen ikävuoteeni mennessä olin kokenut isän ja äidin eron, äidin kuoleman ja veljestäni eroon joutumisen. Mukana lapsuuden kuvassa myös liiallinen alkoholin käyttö sekä isän että äidin puolelta. Ehkä nämä tapahtumat vaikuttivat siihen, että minusta tuli erittäin arka ja sulkeutunut lapsi, joka pelkäsi kaikkia ja kaikkea, eikä pystynyt luottamaan minkään asian pysyvyyteen. Muistan koko kouluajan olleen yhtä tuskaa, vaikka koulussa pärjäsinkin tosi hyvin. En kokenut varsinaisesti olevani mikään koulukiusattu, enkä niin ajattele vieläkään. Tai eihän sellaisesta silloin edes puhuttukaan. Mutta muistan monia tilanteita, jotka koin loukkaavana. Olin kuitenkin kehittänyt itselleni niin kovan suojamuurin, etten koskaan näyttänyt loukkaantumistani, mutta itkin kotona yksin monet kerrat.
Kouluajoiltani muistan itse huomanneeni, että olin yleisesti ottaen muita ikäisiäni kypsempi, ja diplomaattiset kykyni kehittyivät minulle jo lapsena. Jouduin jo ala-asteikäisenä viettämään paljon aikaa yksinkin ja huolehtimaan mm. kouluun lähtemisestä itse.

Sanoisin nyt 4-kympin ikään ehtineenä, että n. 23-ikävuoteen asti elin epävarmuuden aikaa, mutta sen jälkeen alkoi kasvuni kohti valoisampaa tulevaisuutta. Tällä hetkellä olen omasta mielestäni avoin, rohkea, itsenäinen, luova ja onnellinen. Olen pärjännyt elämässäni loistavasti niin työssä, harrastuksissa kuin rakkaudessa ja ystävyydessäkin. Tuntuu, että laitan onnistumaan kaiken mihin päätän ryhtyä. Olen seurallinen, mutta en pelkää yksinäisyyttäkään.

Matkallani olen ymmärtänyt, että luon olosuhteeni itse. Pelot ja rajoitukset ovat oman pääni sisällä, ja voin itse vaikuttaa omiin ajatuksiini ja luoda oman todellisuuteni.

Yksi merkittävä vaikutus tuolla synkällä lapsuudellani on saattanut olla, nimittäin se, etten ole koskaan halunnut omia lapsia. Uskoisin kuitenkin yleisellä tasolla näin jälkikäteen, että tuo hankala alku teki minusta vahvemman.

Elämä on ihanaa



Minä olen lapsuudessani joutunut pakenemaan kotoa perheessä olevan alkoholismin takia. Hain apua isovanhemmiltani, joista toisella oli myös alkoholiongelma. Olen juossut paljain jaloin lumihangessa etsimään turvaa naapurista. Tänään en luota keheenkään ihmiseen. Minulla on reviiri, jonka sisälle harvoin päästän ketään. En ole sosiaalinen... positiivista: minusta tuli avantouimari!

Marjatta



Kaikkein katkerin muistoni liittyy ajanjaksoon, kun olin 2-5 -vuotias: Ansaitakseen elantomme äitini oli isän ohella mentävä töihin. Hän vei minut jokikinen aamu silloiselle "perhepäivähoitajalle", josta en pitänyt ja tunne oli molemmin puolinen. Muistan vieläkin kuinka tappelin kynsin ja hampain vastaan joka ikinen aamu. Verkkokalvolleni on syöpynyt lähtemättömästi näky äidin loittonevasta polkupyörästä, joka katosi mutkan taa. Tuijotin sitä aidan raosta ja oma huutoni kaikuu yhä korvissani. Joskus vieläkin herään kesken unen, jossa huudan läkähtyäkseni "äitiiiiiiiiii....!"

Todennäköisesti tästä on jäänyt luonteeseeni jonkinlainen pysyvä melankolisuus, kaikki "jäähyväiset" koen syvästi ja nuorena takerruin ihmisiin esimerkiksi parisuhteissani, läheisriippuvuus? En tiedä, mutta eroahdistus jatkuu aina vaan ja hylätyksi tulemisen tunne.

Birgitta



Minuun elämääni aikuisena vaikutti hyvin paljon varhaislapsuuteni aika köyhyyden ja elinympäristöni karuuden ja kiusaamisen takia.  Nyt 65-vuotiaana ja monen lapsen isovanhempana tajuan, ettei minulla ollut aikuisia jotka olisivat hyväksyneet minut. Tunnehylkääminen oli totta.

Yksinäisyyden tunne tulee edelleen oman perheeni rakkaitteni keskellä joskus ja se on sanoin kuvaamaton, vaikka kukaan heistä ei ole minua hyljännyt. Se tunne vain on ihollani ja iho ja sydän muistaa. Katkera en ole. Olen oppinut antamaan anteeksi heille ja myös itselleni.

Näen paljon hyvää elämässäni ja osaan ottaa huomioon kaltaiseni ihmiset. Siis elämästä oppii, jos ei muuta niin hiljaa kävelemään. Taitona jäi, näin ajattelen, että opin jättämään tyhmät mitäänsanomattomat asiat taakseni, ja nostamaan hattua niille mennessäni ohitse.

terttutellervo



Olen nähnyt riihitontun jäljet. Tapahtui kauan sitten. Kävelin pienenä riihenkulmilla ja ihmettelin outoja jälkiä, niin naapurin täti sanoi niiden jälkien olevan riihitontun jälkiä. Vuosien jälkeen sekin mysteeri selvisi, oravahan se siinä oli mennyt. Seuraan vieläkin luontoa ja etsin riihitontun jälkiä.

Heikki



Muistot isästäni liittyvät lämpöön ja rakkauteen. Olen saanut onnellisesti kokea isän lujan, hellän ja lämpimän rakkauden. Äiti oli aina pidättyväisempi, mutta ymmärrän nyt vanhemmiten että tuo vaikeus läheisyyteen voi johtua äidin lapsuuden kokemuksista.

Muistan paljon lämpimiä hetkiä isän sylissä, muistan kuinka halusin isän ja äidin viereen nukkumaan. Siinä oli niin lämmin olla. Ja mukavinta oli kuunnella isän mahaa ja kuunnella isän kertomia raamatun tarinoita. Ne kuulostivat jännittäviltä saduilta, joita halusin kuulla yhä uudelleen.

Olen saanut isältäni lämpöä, hellyyttä, rakkautta, rajoja ja huolenpitoa. Minun on helpompi jakaa sitä myös eteenpäin näin vanhempana. Huomaan, että kaipaan parisuhteessa tuota samaa lämpöä ja läheisyyttä mitä olen lapsenakin saanut.
Isäni osaa olla lämmin, herkkä, hellä ja samalla aikaa voimakas ja luja perheen pää.

-nyssykkä-



Jouduin evakkoon 2-vuotiaana. Asuimme vuokralaisina maalaistalossa. Meillä oli 3 lasta, isä sodassa, äiti kotona. 1 huone ja keittiö, ei sähköä. Ruoka oli säännösteltyä. Kuri oli ankara. Piiskaa ei säästelty. Se piti hakea itse. Oli ainainen pelko ja syyllisyydentunto. Olin masentunut ja ruokahaluton ruipeliini. Kärsin aikuisena heikosta itsetunnosta. Sain kuitenkin käydä koulua, opiskella ammatin. Pääsin työhön ja perustin perheen jo nuorena. Huonommuuden tunne vaivasi. Vasta vanhempana aloin ymmärtää olevani ihmisenä yhtä hyvä kuin muutkin. Opin myös antamaan anteeksi äidilleni ja ajattelemaan, että hän teki parhaansa niissä olosuhteissa, jotka varhaislapsuudessani vallitsivat. Kiitollisuutta tunnen siitä, että sain opiskella, vaikka vanhempani joutuivat tekemään sen eteen uhrauksia.

Sota-ajan lapsuus



Kerran itkin ala-asteella kuraisia kenkiäni ja pelkäsin että isä lyö vihapäissään. Opettajani hermostui siitä ja piti puhuttelun isälleni; niin pienestä asiasta ei lasta saa lyömällä rankaista. Isäni havahtui itsekin kun ulkopuolinen puuttui asiaan ja lyöminen loppui tai ainakin väheni. Omia lapsiani en kasvata lyömällä vaan puhumalla.

nainen, -64 syntynt



Polttopuut olivat vähissä ja varmaan Yh-äitini rahatkin. Oli pakkaspäivä vuonna 1956 ja hellahuoneessamme oli niin kylmä, etten halunnut riisua vaatteita ja laittaa yöpukua ylle mennäkseni nukkumaan. Silloin Äitini valmisti minulle lämpimän "pesän" silittämällä sititysraudalla vuoteeni lämpimäksi. Muistaakseni meillä ei silloin vielä ollut sähkökäyttöistä silitysrautaa, vaan hellalla kuumennettava. Tunsin itseni arvokkaaksi ja äitini rakastamaksi. Voi, mikä TEKO! Olen kokenut itseni edes äidilleni tärkeäksi. 50-luvulla oli häpeällistä olla avioliiton ulkopuolella syntynyt, äpärä.
Haluan antaa samantapaisia kokemuksia, eli "vaivautua", nyt aikuisena lapsen takia työssäni lastenkodissa. Käsityö- ja keittotaidoillani esim. olen voinutkin lapsille antaa yksilöllistä huomiota.

Orvokki Tähtikukka



Kun olin kouluikäinen 7v, niin siihen aikaan myös lapset joutuivat osallistumaan maalla kaikkiin talon töihin. Silloin ei vanhemmille sanottu en viiti. Työ kuin työ opetettiin kädestä pitäen, ja sen jälkeen siitä piti suoriutua. Pienimmän tehtäviin kuului kasvi-, ja kukkamaiden kitkeminen, polttopuiden juoksuttaminen sisälle, ja äidin apulikkana touhuaminen. Silloin ei aina mieli ollut hyvä, mutta nyt vanhempana ei voi kuin kiittää isää ja äitiä, kun opettivat tarttumaan työhön kuin työhön. Ei ole syömättä tarvinnut olla, ja lämmin kotikin on, vaikka ei niitä rikkauksia olekkaan rahallisesti kertynyt. Elämä itsessään on se rikkaus.

Harmittaa, kun en ymmärtänyt omilta lapsiltani vaatia samaa, vaan ajattelin että suon heille helpomman lapsuuden. Voi minkä virheen tein. Silloin kesällä oli kuumaa ja aurinkoista ja ahomansikat maistuivat taivaalliselle. Voi kun saisi palata 45v taaksepäin, ja olla taas vähästä onnellinen.

Lapsi vm. 59



Minulla on valoisia muistoja sisarusten ja serkkujen kanssa leikkimisetä. Olo oli maalla turvallinen ja elämä yksinkertaista, ei vertailtu muihin. Uskoisin, että on auttanut perus itsetunnon kasvamisessa ja antanut voimaa kohdata myös tulevat elämän haasteet!

Anneli



Työtä, työtä ja työtä. Heinätöitä, puun latomista, perinteiset kasvimaat. Hiihtolenkkien piti olla pitkiä, marjametsään ei lähdetty pienillä astioilla. Isän työnantajien käydessä lapsia ei saanut näkyä. Hiljaa piti olla ja lukeminen oli ajanhukkaa. Musiikkia ei saanut kuunnella ja omaa tahtoa ei saanut olla. Remmistä sai monet kerrat, syystä tai ei.

Mitä ne vaikutti? Töitä osaa tehdä liiankin kanssa, mikään ei riitä itellekään, usko itseen vähäinen ja toisiinkin heikko. Pelkkää suorittamista. Siksi tämä foorumi on ollut uuden suunnan näyttäjänä tärkeä vaikkei helppo.

Jorja



Äitini oli minulle kovin etäinen. Olen miettinyt johtuiko se siitä, että hänet kasvatti 5-vuotiaasta lähtien äitini isän (ukkini) vanhapiika sisko? Joka oli lasten runoilija, jonka muistamme mm.lauluista "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie..." , eli Enkeli ohjaa ja Joulukirkkoon : "kello löi jo viisi..." Hänen äitinsä oli kuollut nuorena, (itse oli vasta 7-vuotias) Joten päätin olla omille tyttärilleni läheisempi ja luulen onnistuneeni siinä. Nyt kuitenkin yritän selvittää syitä itselleni siitä, käymällä läpi vanhoja kirjeitä, joista osa on jo 1800-luvulta. Mielenkiintoista ja antoisaa! Osa on jo selvinnyt, mutta aukkopaikkoja löytyy vielä. Tästä materiaalista saisi vaikka kirjan, mutta katsotaan.

Emma



Olin alle kouluikäinen,5-6 vuotias. N. kilometrin päässä kotoamme asui samanikäinen poika, jonka luona kävimme sisarteni kanssa joskus leikkimässä.
Muistan kerran, kun pojan äiti tarjosi meille kotipullaa, jonka päällä oli kotona kirnuttua voita. Makuelämys oli niin mahtava, että vieläkin, kymmenien vuosien jälkeen, tunnen sen maun suussani.

Pullahiiri



Kirkonrotta! Pihapelejä ja leikkejä leikittiin 60-luvulla Helsingissä paljon. Opimme sosiaalisia taitoja, kaikki pääsivät mukaan, ketään ei kiusattu. Olimme ulkona ja liikkeessä. Ei ollut tietokoneita eikä kännyköitä, tv-ohjelmia lapsille yksi illassa jos sitäkään.

Muistatko nämä leikit? Kirkonrotta, 10 tikkua laudalla, vinkki, "talo paloi - pakko vaihtaa puuta", Rosvo ja poliisi, vinkki, väri, keinupeffis, polttopallo, neppa-autorata -kilpailut, lumilinnan ja majan rakentaminen, kiipeily puissa, loikkiminen suolla ja purojen teko... pyöräily, hiihto, luistelu, jääkiekko, hypimme narulla, heitimme palloa ja teimme temppuja, twistiä kuminauhalla, vaikka mitä...

Hauskuus, ystävät, pelisilmä ja luovuus, erilaisia taitoja liikunnan lisäksi. Kyllä ne ovat vaikuttaneet elämääni.

Tarja



Öisin kiipesin (aika isonakin) isän selän takaa hänen ja seinän väliin turvallisesti nukkumaan. Muistan hyvin suurikuvioisen tapetin sekä isän pyjaman kuviot.-Turvallisuutta lisäsi?  Kipeänä taas esim. oksentaessa, äiti helpotti oloa pitämällä kiinni otsasta tai laittoi vatsasärkyyn kylmän pyyhkeen vatsan päälle -välittämistä ja hoivaamista

päivähoitaja vm-90



Varhaislapsuuteni on ollut kaksijakoinen, olen avioton lapsi. Siihen aikaan se oli hävettävä asia. Kesät olivat onnellista aikaa, olin maalla mummolassa. Talvet olin kaupungissa äitini ja hänen uuden perheensä kanssa. Jouduin pärjäämään itsekseni, ilman lohdutusta ja minulta vaadittiin työntekoa jo hyvin pienestä. Onneksi oli koulu johon menin mielelläni.

Varhaislapsuus on vaikuttanut elämääni tosi paljon. Uskon, että siksi olen ammatiltani kasvattaja. Olin nuorena hyvin epävarma ja arkakin. Toisaalta halusin näyttää, että kyllä minä selviän, kun teen kovasti työtä. Siitä tuli myöhemmin minulle todellinen sudenkuoppa. Elämässäni on ollut paljon surullisia asioita, mutta tällä hetkellä voin sanoa olevan onnellinen ja iloinen jokaisesta uudesta päivästä. Olen osannut hakea apua ja myös saanut sitä. Minun kohdalla on totta, että kaikki mikä ei tapa, vahvistaa.

Merja



Olen ollut lapsesta lähtien paljon tekemisissä iäkkäiden ihmisten (naapurit, tuttavat ja sukulaiset) kanssa ja vanhempanikin olivat jo paljon nähneitä syntyessäni perheen ainoaksi lapseksi. Edelleen tunnen oloni luontevaksi vanhusten keskuudessa, arvostan heitä suuresti ja työskentelen heidän parissaan. Ikäisteni ja nuorempien (lukuunottamatta omaa perhettä) keskuudessa olen kuin vieraalla maalla.

MeKu



Aikuiset ei tiedosta mitä jättävät lapsille "perinnöksi".

Kauneimmat muistoni liittyvät lapsuuteni kesiin, ehkä se johtuu siitä, että olin koulun loputtua aina Pohjoisessa sukulaisissa. Olin maatilalla jossa oli karjaa. Seuranani oli vanhempia serkkuja, joidenka kanssa avustin heidän jokapäiväisissä askareissa. Välillä innolla ja välillä vähemmällä innolla. Täysi ylläpito. Kuri oli sellainen kun ala-aste ikäiselle piti ollakin.Vapaa aikana pelattiin korttia serkkujen kanssa. Joskus muistan, että leikittiin paperinukeilla, mitä nyt sitten oli kuhunkin ikään "sopivaa". Nauraa kikatettiin. Yleensä se "hepuli" tuli kun piti alkaa nukkumaan. Vanhin serkku komensi meitä, kun perheen vanhemmat heräsivät jo ennen kukonlaulua lypsylle.

Oltiin heinätöissä mukana. Välillä ei aina olisi huvittanut eikä jaksanut, mutta heinän korjuu oli kivaa. Päästiin hyppimään heinäkasaan kun piti sotkea heinät piukkaan. Päälle satoi karkeaa suolaa. Tosi kivaa, kun oli jo muutenkin hikinen ja heinät raapi ihoa. Uimassa käytiin vapaa-aikana järvellä yöttömässä yössä.

Olen kiitollinen että äiti päästi ja järjesti minut sinne sukulaisiin kesiksi. Näin jälkikäteen olen ajatellu, että en välttämättä olisi jaksanut kestää noita aikuisten juttuja silloin. Isäni käytti paljon alkoholia tuohon aikaan. Tilipäivänä oli varma, että hän ei tullut selvinpäin kotiin. Kotona Äiti oli jo varpaillaan. Lapsia ei saanut näkyä eikä kuulua. Eikä sitä halunnut todella nähdäkään, kun Isä saapui. Hän ei lyönyt ketään, mutta se henkinen väkivalta riitti ainaiseen pelkoon. Jos se tekisi jotain pahaa Äidille. Selvin päin häneltä ei saanut koskaan pieni koululainen kiitosta. Yritin miellyttää häntä pienellä soittotaidollani. Olin siinäkin pettymys, kun minusta ei tullut Musiikin maisteria. Tuli tavallinen duunari. Niin kuin hänkin. En voi kieltää, etteikö hyviäkin hetkiä ollut. Niitä oli vain niin vähän. Petettyjä lupauksia paljon. Isän syli, outo asia. Nyt aikuisena vasta kun hän täytti 60. halasin häntä "pakon" edessä, kun en voinut olla halaamatta, kun siskot halasi ja onnitteli. Nyt sitä olen jo tehnyt vapaasta omasta tahdosta. Vanhuskin pitää siitä. Eikä tarvitse olla syntymäpäiväkään.

Perusihminen ei siitä muutu vaikka kuningas alkoholi on väistynyt. Elämä on vaan helpompaa. Minuun on jäljet jäänyt,niin kuin koko perheeseen. Ainainen mitättömyyden tunne, riittämättömyys. Aina kuoren alla. Minulla on oma perhe. Haluan heille jotain parempaa. Kiitosta yrittämisestä, vaikka ei aina tavoitteita saisikaan. Minulla musiikki, laulu. Äidin "perintö" minulle. Teen sen omaksi ilokseni. Uskon kuoron voimaan. Rakkauden voimaan.

Maija



Olin perheen esikoinen kuudesta lapsesta. Isäni odotti poikaa. Kyselin äidiltäni miksi isä ei kuuntele minua, ei ota syliin. Haluaisin olla enemmän isän lähellä. Ehkä lohduttaakseen minua äitini kertoi isäni odottaneen poikaa.Varhaislapsuuuteni kuului Kiltin isonsikon malli nuoremmille. Ei ison tytön saanut itkeä. Vauvat vain itkevät.

Isojen elämän kriisien aikana olen käsitellyt lapsuuttani ja nuoruuttani ja etsinyt sisäistä pikku tyttöä, jonka olen löytänyt. Sisäisellä lapsellani oli tarve juosta isän syliin. Olen halannut isääni yllättäin ja se avasi meidän välillämme patoja. Isäni toivoi, että jospa tämä korvaisi jotain menetettyä?

Olen saanut ihanan perheen ja maailman parhaan puolison, jonka kanssa yhteistä syliä on jaettu 30v. Paljon olemme käsitelleet vaikeita asioita. Perhettämme kohdanneiden menetysten, erilaisuuden hyväksyminen sairauksien vammautumisten kautta olemme opeteleet elämään tässä hetkessä rakastamaan ja hyväksymään kaikki lähimmäisemme. Omaa asennetta voi hioa toivottuun suuntaan ja katselemalla myönteisesti tulevaisuuteen se antaa toivon, jota ilman ei voi elää.

EloWeena



Olin viisivuotias tyttönen, kun halusin auttaa äitiä kuivaamalla lautaset. Äidille olivat hyvin tärkeitä silloiset lautaset, joissa oli siniset tuulimyllyt koristeena. Lautasia oli kuusi kappaletta. Tohkeissani kuivasin niitä ja yhtäkkiä yksi lautanen putosi lattialle ja hajosi moneen palaseen. Muistan hyvin kun pelokkaana katsoin äitiin ja isään. Silloin äitini sanoi: Ei se mitään. Se oli vahinko. Kukaan ei kuollut! Vielähän jäi jäljelle viisi lautasta. Olen muistanut tämän aina, kun lapselle sattuu mikä tahansa vahinko.

Aranka



Tapahtui kauan sitten. Ollessani neljän vanha ja tiesin joulun olevan jo ovella, äitini oli pessyt pienemmän veljeni pyykkiä ja ripustanut ne kuivumaan niin kysyin, että onko meillä nyt joulu kun on koristeltu.

Heikki



Sain varhaislapsuudessani olla hyvin vähän mommolassani, mutta nekin kerrat jättivät minuun suuren rakkauden ilmapiirin. Haluaisin nyt antaa lasteni lapsille saman tunteen, joka kantaisi heitä elämässään. Olen jo 70v ja yhä kirkkaampana on ne muistot mielessäni. Voi kumpa voisin saada tämän viesti tuonne rajan taakse ikuisuuteen mummolle ja papalle tiedoksi. Mutta uskon sen sinne välittyvän kuitenkin. Kiitos heille vielä.



Näin 58 vuotiaana muistelen miten minulla oli onnellinen lapsuus. Asuin maatilalla (pienellä) oli eläimiä, meitä oli 8 sisarusta, olen toiseksi nuorin. Pienessä kylässä kaikki tuntee toisensa. On kavereita, iltasin useimmiten kokoontuivat kylän lapset ja nuoret meidän pihassa koska maatilamme oli keskellä kylää. Muistan jopa 3-vuotiaasta saakka kuinka me pienetkin saatin olla mukana niissä leikeissä kun oli mahdollista ( poikkeuksia lukuunottamatta). Vapaus kokeilla omia taitojaan ja tietysti myös vastuu. Minulla oli myös etuoikeus oppia tuntemaan kaupunkilaisia lapsia jo 3-vuotiaana, koska naapurin lasten lapset tulivat maalle "lomailemaan" - olemme hyviä
ystäviä vielä tänäkin päivänä.

Äitini oli superäiti, leikkisä ja tekevä, ovet auki kaikille kulkijoille. Isä monitoimimies ja enemmän kärsimätön, mutta ymmärrän näin jälkikäteen, koska hän iltaisin korjaili ihmisten kelloja ja me 8 mukulaa leikittiin sisällä sukkasotaa.

Olen aina tuntenut itseni varmaksi ja tasapainoiseki. Auttamisen halu on äidiltä perittyä. Esimerkiksi muistan, että olin vihainen äidille kun hän oli silittänyt minun vaatteeni, koska olisin sen itsekin tehnyt.  Nyt on tyttäreni minulle "vihainen", nyt ymmärrän äitini, hän teki sen mielihyvin.

Riitta



Vanhempani olivat nuoria kun synnyin.Työ ja rakentaminen veivät heiltä suuren osan. Lastenkasvatukseen tarvitsivat tukea. Muistan hoitotädin josta en pitänyt. Kaunis ja mukava muisto lapsuudesta on se aika kun vietin mummolassa, usein kuukausiakin. Tämä ikäkäs ihminen on edelleen rakas. Yksi vaihe elämässäni on ohi kun en voi käydä häntä enää katsomassa. Muistot jäävät kuitenkin elämään.

meritähti



Heinätyöt, joihin siinä 7-10 vuotiaana tuntui kuluvan koko kesä 70-luvun lopulla, ovat jääneet mieleen. Ja vaikka silloin ne tuntuivat ankeilta, niin hauskaa, että ne ovat kuitenkin niitä parhaita muistoja. Heinätöiden lomassa oli kahvitauko, jolloin me lapset saimme kylmää mehua, pullaa ja valmiiksi tehtyjä voileipiä. Tästä muistosta "viisastuneena" ajattelin omien lasteni kohdallakin, että ei ne hyvät lapsuusmuistot vaadi mitään erityistä, vaan ne koostuvat kaikesta pienestä mitä siinä arjessa touhuillaan, joskus pienellä extralla maustettuna (kuten valmiiksi tehdyt voileivät).

loré



Lapsuudenaikaiset muistot, joita vanhemmat ja muut sukulaiset kertovat uudelleen ja toistavat toistamiseen tavatessaan, ovat sitä perhettä ja sukua yhdessäpitävää "kontaktiliimaa", jota on aina ajoittain siveltävä kummallekin pinnalle, muuten ne eivät pysy yhdessä.

Siitä johtuu, että kuulen vielä yli viisikymppisenäkin, kun seitsenvuotiaana eräissä hääjuhlissa pelkäsin lapsille tarjottavan epäilyttävän näköistä Länsirannikon salaattia simpukoineen kaikkineen ja kiireesti vakuutin: "Kyllä minä tällä Pommacillakin elän".

Tai kun äiti joutui etsimään koulusta palaavaa minua, 8-vee, kissojen ja koirien kanssa, koska oli lähdössä kauppaan ja tarvitsi minua pikkuveikan vahdiksi, ja lopulta löysi minut naapurin puuvessasta vanhoja Akkareita lukemasta. Näitä juttuja kuulen yhä uudelleen ja enkä väsy niihin, koska tiedän, että toinen tietää ne tuhannetta kertaa kertovansa, mutta ymmärrän niiden syvimmän tarkoituksen. Kertoja vain "liimaa" niillä minua itseensä. Se, että ne joskus ovat hieman nolostuttavia, ei tässä iässä enää vaikuta, vaan niille nauretaan yhdessä raikuvasti.

Elsa



Hyvin kielteisiä, isä oli alkoholisti ja jota äidiksi kutsutaan luonnevikanen, olen ihmetellyt kuinka olen selvinny näikin hyvin - 3 viksua lasta elämään synnyttänyt. On minulle jäänyt paljon lommoja lapsuudesta, lapsia lukuunottamatta, en ole oppinut rakastamaan ketään,turvattomuus ja liika kiltteys jota on käytetty hyväksi.

"turvaton"



Äiti oli kuusi päivää viikossa töissä, ja me tyttäret opetettiin siivoamaan joka ainut viikko, pyyhittiin pölyt, tuuletettiin matot, mopattiin lattiat jne. Ei todellakaan aina olisi jaksanut. Nyt vanhempana tietää, että opiksi se oli. Omat tyttäretkin jaksavat siivota, vaikka luulin, ettei ne välitä, kun huoneet olivat murrosikäisenä kuin myrksyn jäljiltä.

skorpioni



Muistan aina ne lauantaipäivät, kun äiti lämmitti pikkuisen kotimökkimme leivinuunin ja piti leipomispäivän. Perheemme oli suuri, kuusi lasta ja vanhemmat, joten äiti leipoi viikottain pullat ja leivät. Ensin paistuivat pullat. Oi sitä ihanaa hetkeä, kun sai lämmintä pullaa kylmän maidon kanssa!

Isän kanssa istuimme keittiön pöydän ääressä odottamassa, kun äiti sai uunista ulos tuoksuvat ohrarievät. Kilpailimme, kuka saa rapeimmat kanttipalat. Usein leikkasimme leivän neljältä sivulta, jotta saimme mahdollisimman monta kanttia. Voita päälle ja kyllä oli hyvää. Ja päälle hörpättiin ehtaa täysmaitoa. Naapurissa oli maalaistalo, johon meillä oli maitotinki. Lehmänmaito maistui keväisin vihreältä....

Joskus äiti leipoi aivan valkoista ranskanleipääkin, jota hän tarjosi meille kuuman kaakaon kanssa.

Nämä muistot säilyvät mielessäni hautaan asti. Melkein voin vieläkin maistaa äidin pullien ja rievän maun suussani. Niissä hetkissä oli lämpöä ja turvallisuuden tuntua - rakas äiti piti meistä hyvän huolen.

Raija



Varhaisin muistoni on, kun seison peilin edessä ja ylläni on vihreä toppahaalari, jossa vetoketju ylettyy leuan alta toiseen lahkeeseen noin polven korkeudelle. Muistan sen onnen tunteen, kun katselin haalaria ja ihaillen kokeilin vetoketjua. Äitini mukaan olin tuolloin n. 2,5-vuotias ja haalari oli punainen (muistikuva vastavärissä!). Lisäksi haalari oli kuulemma mukana jokaisessa leikissäni.

Miten tämä on vaikuttanut elämääni? Hämmästyin sitä, miten niin pienenä voi jäädä niin vahva kuva mieleen; ja se tunne! Sen jälkeen en ole vähätellyt pienten lasten tuntemuksia ja sitä miten he voivat ymmärtää ja kokea asioita. Omalla kohdallani onneksi onnellisen asian...

Susu



Mieleeni nousi pari tapahtumaa varhaislapsuudesta. Olin ehkä 3-4 vuotias, kun paikkakuntamme kirkkoherra tuli käymään ja kertoi enoni olevan haavoittunut sodassa päähän. Mummoni, jonka kanssa asuin, parahti huutamaan ja minä menin kiireesti ottamaan kanferia sokeripalaan, jonka työnsin mummon suuhun ja sanoin ime, älä huuda.

Toinen muisto liittyy siihen, kun aina kevättalvella, kun oli hankikantoset, lähdettiin potkurilla järven taakse sukulaistaloon kylään. Se oli niin odotettu reissu kun mummo kietoi vilttiin ja istutti kelkaan, pani jääkengän jalkaan ja sitten huristeltiin. Aurinko paistoi ja jää kimmelsi ja lumitähdet sädehti. Olen monesti saanut näistä muistoista voimaa. Tiedän, että elämän myrskyistä ja vaikeista asioistakin selviää, kun luottaa Jumalan apuun ja rakkauteen. Mummo luotti ja opinhan minäkin sen elämän koulussa.

Pirkko-mummo



Varhaisimpiin lapsuusmuistoihini liittyy läheisesti tätini, jonka luona vietin lapsena paljon aikaa. Mummoa minulla ei ollut, joten lapseton äidin sisko sai hoitaa sitä virkaa. Hänellä oli miehensä kanssa pieni karjatila, jonka navetassa oli kolme lypsävää. Muistan kerran pimeänä talviaamuna heränneeni yksin heidän luotaan. Pyjama päällä puin saappaat jalkaan ja tassuttelin talvipakkasessa navettaan, jossa tiesin heidän olevan aamulypsyllä. Tätini otti minut vastaan iloisen hämmästyneenä. Sain istua navetan käytävälle lypsyjakkaran päälle ja katsella aamulypsyn etenemistä. Muistan aina sen lämmön ja turvallisuuden tunteen, jota silloin tunsin. Olen kiitollinen niin tädilleni kuin omalle perheellenikin, että sain lapsena osakseni rakkautta ja hyväksyntää. Sen saman lahjan haluan antaa omille lapsilleni.

Johanna



Ensimmäinen muistoni on aito, koska kukaan ei ole voinut kertoa minulle siitä. Olin yli vuoden vanha (1949), asuimme - äiti ja minä - Ruotsissa opettajaperheessä, missä äitini oli "hushållerska". Sieltä muistan niin kirkkaasti naapurin lasten verkkokassi täynnä palloja - punaisia, sinisiä, keltaisia, vihreitä. Olen koko ikäni piirtänyt ja maalannut, ja suosikkiaiheeni on pyöreitä muotoja - palloja. Siihen aiheeseen palaan jatkuvasti.

Pallohullu



Yksi varhaisimpia muistoja joka minulla on lapsuudestani, on sellainen kun seison meidän omakotitalon pihalla, rappusten juuressa kanihäkin vieressä ja silitän meidän vuohen selkää, joka söi häkin päällä kasvavan pensaan lehtiä. Niin, ja asuttiin tosiaan kaupungissa, ei ihan keskustassa mutta ei kaukanakaan sieltä. Vuosi oli suunnilleen 1990-1991, ja olin tuolloin 2-3-vuotias. Mitenkö tämä olisi voinut vaikuttaa elämääni.. luulen että siten, etten pelkää vieläkään isoja eläimiä. On tullut kohdattua elefanttia sun muuta, eikä ole tuntunut pelottavalta.. onhan tuollainen vuohipukki ollut tuon ikäiselle lapselle isokokoinen eläin, kun vertaa!

S.N.



Yksi varhaisempia lapsuusmuistojani on tuoksu. Yhä tänä päivänä, aikuisena ihmisenä mikään muisto ei kosketa, pysäytä, rauhoita niin kuin puusaunan piipusta tuleva savun tuoksu sateisen kesäpäivän jälkeen.

Suljen silmät ja hetken saan olla taas pieni tyttö ilman murheita, stressiä tai huolia. Melkein tunnen kivien pistelyn jalkapohjissa saunapolulla ja ainut huoleni on, että muistiko äiti laittaa smurffilimsan jääkaappiin, että se on varmasti kylmää saunan jälkeen.

Se pistää joka kerta hymyilyttämään, sen tuoksun teho ei ole laimentunut vuosien saatossa, siitä tulee kevyt ja jotenkin lohdullinen olo, se on minun salainen portti takaisin kultaisen lapsuuden kesäiltoihin.

-janemary



Lapsuuteni on vaikuttanut moneen asiaan, ihan peruselämääni. Olen toiseksi vanhin kuudesta vanhempieni lapsista. Minun ja seuraavaan nuorempaan sisareeni ikäero on 4,4v. Seuraavat syntyivät n. 1,5 - 2v.välein. Isona siskona olin äidin piika ja nuorempieni, siis 4 sisaren vahti. Asuimme Pohjois-savossa maalla -50 - 65 luvulla tupakeittiön ja yhden makuukamarin isän rakentamassa mökissä. Ei ollut sähköjä, eikä mitään mukaavuuksia. Vain koulussa käynti oli kodin ulkopuolella tapahtuva asia. Harvoin kyläilyjä tai vieraita, ei kavereita, ei keskusteluja vanhempieni tai muiden kanssa, ei leluja,ei leikkimökkiä , ei lukemista, paitsi läksyt. Kirjastoonkaan en saanut mennä koulun kanssa, silloin piti vanhemmilta kysyä lupa. Äiti sanoi että ei muita kirjoja, muuten läksyt jää lukematta. Lähimpään naapuriin oli noin pari kilometriä, kouluun kolme.

En viihtynyt lapsuudessani. Isä ja äiti tekivät vain töitä aamusta iltaan. Ymmärrettävää siihen aikaan, kun kaikki elanto tuli maasta, metsästä ja karjanhoidosta. Ei koskaan äidin sylissä. Isän polvelle joskus kiivettiin hetkeksi. Koko lapsuuteni oli vain käskyjä ja kieltoja, ei selityksiä mihinkään kysymyksiini. Aloin miettiä elämänmenoa jo 7,5 vuotiaana, kun vanhempieni viides lapsi syntyi. Olin vihainen uudesta tulokkaasta. Ymmärsin, että työt vain lisääntyvät. Olin saanut jo kahdesta nuoremmasta sisaruksestani tarpeeksi, kun niitä piti vahtia. Meille vauvat tulivat lentokoneesta, ne tipahtivat essulle kun kulmista piti kiinni. Kodin yläpuolella kulki lentoreitti. Mietin hyvin vakavasti, miksi vanhempani ottavat lisää vastaan vauvoja, kun entisissäkin oli tarpeeksi hoitamista ja työtä. Aloin kapinoida yhdeksän kymmenen ikävuoteni jälkeen. Mitään toiveitani en saanut toteuttaa. Kaipasin muitakin kavereita, kuin sisaruksieni seuraa. En saanut lähteä "näköpiiriä" kauemmaksi. Kerran olin yötä koulukaverillani kansakoulu aikaan ja pari kertaa kansalaiskoulu vuonna. 10v. jälkeen odotin kiihkeästi, että vielä viisi vuotta pakollista koulua ja sitten pääsen pois kotoa. Ne olivat elämäni pisimmät vuodet.

Päätin jo lapsena, ettei mitään sellaista elämää kuin lapsena. Koti merkitsi avovankilaa ja tympeitä rutiinitöitä. Halusin kyllä sitten joskus kymmenen vuoden kuluttua yhden lapsen, se aika oli hyvin kaukana mielessäni. Kuinka ollakkaan, aloin seurustella 18-vuotiaana. Menin naimisiin 20-vuotiaana. Saimme kaksi lasta. Eivätkä ne tulleet lentokoneesta, vaan ihan omasta syntymän halustaan. Avioliitto oli kuin kopio lapsuudestani. Mieheni oli kuin kopio äidistäni. Olin surullinen ja mietin, taasko elämäni jatkuu samaa rataa, jollaista en halunnut. En viihdy avovankilassa. En saanut kannustusta mihinkään tulevaisuuden suunnitelmiini, kuten en lapsenakaan. Innostukseni oli rakentaa "elävä", mielenkiintoinen ja onnellinen perhe-elämä.

Vaikka rahaa ei 70-luvulla ollut ylimääräistä, keksin kaiken näköistä menoa, johon ei rahaa tarvinnut. Kaikkiin ehdotuksiini sain vastaukseksi jyrkkä EI. Ei kannustusta, keskustelua tai yhteishengessä pohdiskelua. Kun nuorimmainen oli 10 kk. ikäinen, aloin miettiä että ei enää avovankilaa. Olin hyvin surullinen sisältä päin. Mietin monta vuotta, mitä tehdä kun lapseni olivat vielä niin pieniä. Toivoin että mieheni "aikuistuisi". Uskoin ja odotin. Otin "kehityskeskustelun" esille aina silloin tällöin vuosien mittaan. Ei mitään edistystä. Kun en halunnut alkeellista seurustelutapaa huutamalla ja kiroilemalla vaan keskustelemalla, niin mikään ei mennyt eteenpäin.

Miehelläni oli jo alkutaipaleella tapoja, joista minä sain kantaa vastuun. Nuorelle äidille se oli raastavaa ja hyvin raskasta aikaa. Huomasin että en ollut nauranut kolmeen vuoteen. Nielin vastaukset "EI", ettei syntyisi riitaa. Olin 24v. kun päässäni naksahti. Muutuin kolmessa päivässä, sen miehenikin huomasi. Hän sanoi että en ole entiseni. Sanoin: en olekkaan. Sen jälkeen "vain ilmoitin" mitä teen, en enää neuvotellut. Menin autokouluun. Lähdin ensimmäiselle lomalle ulkomaille ystävättäreni kanssa, lähdin laivaristeilyille, menin työpaikkakekkereihin.

Avovankila / kotini oli niin tympeä paikka, että en siellä viihtynyt ja mieheni ei "elävöitynyt" kanssani. Aloin inhota avioliittoja, ahdistuin kotona olemisesta ja ns. pakkorutiineista, inhosin omistavia, itsekkäitä ja mustasukkaisia miehiä ja myös naisia. Ahdistuin lapsiperheistä. Ahdistuin työpaikalla kahdeksan tunnin sisällä olosta. Koko elämä ahdisti. Pistin elämäni peliin, meni miten meni, etsin ulospääsyä ahdingosta. Erosin 26v.  Mieheni aneli lapsia itselleen, hänkin oli varmaan ahdistunut kun ei ymmärtänyt ,että meitä on kaksi aikuista päättämässä elämästämme, ei hän yksin. Pitkän mietinnän jälkeen jaoimme lapset. Eromme jälkeen elin osin itsekästä elämää ja elän edelleenkin. En luota miehiin, en yhteiskuntaan yksilötasolla, en kaikkiin naisystäviini. Luotan elämään, jossa VAIN minä määrään itsestäni. Ainoa vapaus on elää yksin, ihmissuhteet ahdistaa. Haluan henkisesti vapaita, kannustavia, positiivisia ja iloisia ihmisiä ympärilleni. Miksi heitä on niin vähän. Elän nykyään vapaata ja onnellista taiteilijaelämää.

Rikkirevitty taiteilijasielu



Ensimmäinen muistoni on iso-isoäitini istumassa sohvalla televisiota katsellen. Samalla hän kutoo sukkaa. Hänellä on isot silmälasit ja nuttura. Olen tuolloin ollut n. 2-vuotias. Muistan hyvin elävästi myös kesät mummolassa. Juhannuksena pappa haki koivut porraspieleen ja sytytti juhannuskokon. Paistoimme makkaraa ja söimme jäätelöä. Muistot ovat minulle hyvin rakkaita ja lämpöisiä.

Jonna 79



Kotonani oli 7 lasta. Minä kolmanneksi vanhin. Varhaisemmat muistot (ihan totta) liittyvät siihen miten makasin jossain lämpimässä ja kasvojani kohti putosi pieniä valkoisia palloja, jotka suurenivat alastullessaan. Pelkäsin niitä ja itkin, mutta ihmeekseni ne eivät sattuneet. Myöhemmin selvisi niiden olleen lumihiutaleita kun makasin vaunuissa pihalla topatussa makuupussissa.

Äiti oli ankara meille vanhemmille lapsille, nuoremmille paljon lempeämpi. Äidin sylissä ei ollut minulle tilaa kun sisareni syntyi heti seuraavana vuonna ja veli seuraavana sisareni jälkeen.Minä olin ainoa lapsista, joka ei saanut äidinmaitoa. Äiti kertoi silloin olleensa niin kipeä, ettei voinut imettää. Minä olin isän tyttö. Hänen mukaansa pääsin melkein minne vaan. Muistan nyt aikuisenakin miltä isä tuoksui tai haisi työpäivän jälkeen. Muistan istuneeni hän harteillaan, sylissä ja fillarin tarkalla tai tangolla. Muut sisarukseni pelkäsivät jollainlailla isää. Minusta tuntui, että äiti työnsi minua isälle?

Minulla olikin aikuisena hyvä suhde isään ja se jatkui aina hänen kuolemaansa asti. Muutamat sisaruksistani eivät käynneet häntä enää sairaalassa tapaamassa. Oman elämän kiireet olivat tärkeämpiä. Minulla on myös aina ollut helpompi keskustella miespuolisten työtovereiden kanssa. Tykkäsin nuorempana kuunnella vanhojen miesten kertomuksia elämästään. Ehkä se johtuu juuri isän kanssa käydyistä keskusteluista. Olen myös sisaruksistani vahvin persoonana ja itseluottamus luja. Kaikki kiitos isälle hänen kannustuksestaan ja arvostuksestaan. Kuulen vieläkin isän äänen sanovan "Tuulukka on hyvä tyttö".

Tuulukka



Muistan kesiä Itä-Suomessa. Ahomansikoita litroittain tai heinänkorsiin kerättynä. Kukkaniityt, joilta sai kerättyä sekakukkakimppuja, jotka muuttuivat taitojen kasvaessa taideteoksiksi. Naapurissa laiduntavat vasikat, joille sai syöttää heinää ja jotka nuolivat kättä. Kyläkaupan ja postin, josta haettiin posti nimellä pyytämällä. Mato-ongella saadut pienet ahvenet ja särjet. Tästä kaikesta on muodostunut osa sielunmaisemaani. Mieleni mantra.

Sini



Muistan, miten lapsena (5v.) olin perhepäivähoidossa tädillä, joka hoiti 3 muuta lasta lisäkseni; pikkusiskoani (2,5v.) ja veljeksiä 4v. ja 2v.

Pienemmillä lapsilla oli iltapäivisin päiväuniaika. Silloin minä ja vanhempi 4-vuotias poika istuimme hiljaa alakerran olohuoneessa pöydän ääressä ja pelasimme jotain muistipelejä. Emme tainneet saada koskaan tehdä mitään muuta, kun toiset nukkuivat. Meitä tultiin jatkuvasti hyssyttelemään, jos puhuimme yhtään kovemmalla äänellä. Ja pienemmät lapset nukkuivat yläkerrassa makuuhuoneessa, monen seinän ja mutkan takana!

Emme viihtyneet hoitopaikassa pikkusiskoni kanssa muutenkaan. Täti huusi meille välillä suoraa huutoa päin naamaa ja siskoni yritti jopa kerran karata hoitajaltamme.. Onneksi pääsimmekin puolen vuoden kuluttua päiväkotiin, kun siskoni täytti 3v. Siellä viihdyimme, aamulla tullessa ei olisi haluttu jäädä, eikä iltapäivällä lähtiessä lähteä. :)

Lapsuudessa äiti oli parasta, mitä tiesin.

Annas



Isäni matkusti työnsä puolesta erilaisilla koulutuksilla, jotka yleensä kestivät muutamia päiviä. Muistan aina miten voimakkaasti koin, kun äidin kanssa veimme isän rautatieasemalle tai lentoasemalle, ja minua itketti aina niin valtavasti, kun isä "katosi" salkkuineen hetkeksi pois elämästämme. Näin miten vaikeita tilanteet olivat myös vanhemmilleni, kun yleensä purskahdin jossakin vaiheessa itkuun. En osaa selittää mitä turvattomuutta koin tilanteessa niin voimakkaasti, mutta vieläkään en tykkää jäähyväisistä...tai hyvän matkan toivotuksista!:)

BisaNte



Isäni ja äitini olivat nuori aviopari. Jättivät minut nukkumaan ilman hoitajaa ja lähtivät elokuviin. Kerran heräsin heti heidän lähdettyään ja itkin kaksituntisen. Koin turvattomuutta nuoruudessani ja vanhempanakin. Kokosin myöhemmin itseni ja kouluttauduin vartijaksi!

Safety



Muistan kerran kun olin päässyt vanhempieni kanssa kirkkoon. Katselin uteliaana ja lapsen syvä kunnioitus rinnassani pappia, joka saarnasi ja toimi liturgina. Silloin minussa syttyi kipinä ja tulevaisuuden näkymä, minäkin haluan papiksi.

Tuosta kirkosta käynnistä aikaa on jo toista kymmentä vuotta, mutta unelma elää yhä, sillä opiskelen papiksi. Sitä kuinka paljon lapsuuden kokemus vaikutti, en osaa sanoa, mutta ainakin kauniisti se tuo mieleen sen, että minä tiesin jo tosi pienenä mitä minusta tulee "isona" :)

tuleva pappi



Olin pieni tyttö, ehkä kuusivuotias. Tulimme autolla mökkitietä, oli kova ukonilma. Ykskaks keskellä tietä seisoi iso hevonen, pelottava näky ainakin pienen tytön silmissä. Isäni pysäytti auton, astui ulos ja meni hevosen luo. Olin varma että hevonen vähintäänkin syö isäni. Isä puhui hevoselle rauhoittavasti ja viimein taputteli sen takaisin laitumelle, josta se oli karannut ukkosta pelätessään.

Siitä päivästä saakka isä on ollut suuri sankarini. Viime viikolla sanoin jäähyväiset isälleni, mutta edelleen muistan hänet hienona ihmisenä, johon saatoin luottaa elämän kolhuissa.

Paula, 52 v.



Sain elää lapsuuteni luonnonläheisessä ympäristössä, kuljeskella metsässä, uida ja liikkua veneellä haasteellisilla vesillä - koski, voimakas virta, järvi, tuulen voiman nostattamat valkopäälaineet. Sain läheisen yhteyden lintuihin ja muihin eläimiin. Sain myös olla mukana erilaisissa maatilan ja puutarhan töissä pienestä pitäen. Opin ainakin sen, että kaikenlainen ponnistelu antaa tyydytystä, että luonto on läheinen ystävä, jonka puoleen voi aina vaikeina aikoina kääntyä ja saada mielenrauhan. Opin sen, että elämä on antamista ja vastaanottamista. Arvostan lapsuuttani yhä enemmän mitä enemmän saan ikää ja toivon että kaikilla lapsilla olisi mahdollisuus vuorovaikutukseen luonnon, eläinten, kasvien ja koko Äiti Maan kanssa.

Hildur



On muistoja, jotka kumpuavat aina juoksuhaudoista saakka, vaikka en tuota aikaa elänytkään. Muistoja, jotka muovasivat lapsuudesta enimmäkseen muistamattoman, pelottavan, 'koivuniemen herran' hallitseman jne. Olen kuitenkin hallinnut elämääni onnistuneesti ja pystynyt välittämään omille lapsilleni runsain mitoin rakkautta, vaikka en sitä niin konkreettisesti koskaan omassa lapsuudessani saanut kokea. Kai niitä omia vanhempiakin täytyy sitten ymmärtää, he tekivät kuitenkin, toivottavasti, olosuhteet huomioon ottaen parhaansa.

"Tänne asti on päästy"



1950-luvulla asuimme pienen maalaiskunnan Terveystalolla. Äiti oli "talonmiesvahtimestari". Meidän lisäksemme talossa asui kaksi sairaanhoitajaa ja diakonissa. Sairaanhoitajat avustivat sinne tullutta lääkäriä mm koululaisten lääkärintarkastuksissa (punnitus, mittaus, rokotukset). Siellä kävi myös hammaslääkäri. Ihmisiä kävi siis aika paljon enkä pelännyt heitä lähestyä. Seisoin kuulema myös usein taloa ja maantietä erottavan aidan päällä ja pyytelin ihmisiä meillä käymään kahvilla. Pelottumuus ja avoimuus ventovieraisiin ihmisiin on säilynyt läpi elämäni. Hyvä vai paha?

AYL68



Muistan, että kuuntelin äidin ja siskojen (7 kpl) kanssa 1950-ja 1960-luvulla paljon radiota ja sieltä tulevaa musiikkia. Sieltä on muistona vieläkin sanasta sanaan osaamani iskelmät. Laulelen niitä itsekseni ja karaokessa ja se on verenperintöä myös siskoilleni. Äitini lauloi kuolemaansa saakka maalaistalon töiden lomassa ja usein heräsin sunnuntai-aamuna äidin kauniiseen laulunääneen. Isäni ei ollut musikaalinen ja närkästyikin joskus radiosta tulevasta musiikista ja lauleskelusta. Tanssia hän osasi ja hänellä oli rytmitaju. Musiikki on vaikuttanut elämääni ja se on stressin supistaja mielialojen maalaaja.

Risto



Muistan aurinkoisen kesäaamun, jolloin valo tulvi puiden lehvästön läpi kun kuljimme isän kanssa puutarhassa. En osannut vielä kävellä, enkä puhua ainakaan montaa sanaa. Katselin alas ruohikolle ja tunsin olevani korkealla, en kuitenkaan pelännyt, olinhan tukevasti isän käsivarrella ja oma käteni hänen kaulallaan. Isä jutteli minulle rauhoittavaan sävyyn, että ei meillä tässä mitään hätää ole, äiti tulee ihan kohta takaisin. Ihmettelin sitä, koska en ollut mitään vailla. Tunsin selkeän yhteyden isäni kanssa ja hänen huolenpitonsa ja ehdottoman rakkautensa minua kohtaan, ikään kuin kylvin siinä rakkauden säteilyssä. Isä huomasi, että vadelmat olivat kypsiä ja ainoa astia, jonka löysimme oli ämpärin kansi, johon keräsimme marjoja. Veimme ne kellarin rapuissa olevalle hyllylle viileään. Isä sanoi, että tehdään äidille yllätys ja tarjotaan niitä kahvin kanssa, kun hän tulee takaisin. Lapsuudestani muistan aina silloin tällöin ihmetelleeni, kun aikuiset eivät nähneet tai ymmärtäneet asioita, jotka itselleni olivat päivänselviä. Näin ympäröivän todellisuuden eri tavalla. Kaikki oli niin selkeää, kaikki tunteet niin näkyviä ja ihaninta oli se ihmisistä välittyvä rakkaus joka sädehti heidän ympärillään, valoa tulvi kaikkialta, mutta he eivät nähneet sitä.

Alle kouluikäisenä muistan myös leikkineeni näkymättömän ystävän kanssa, ei hän minulle ollut näkymätön, jotenkin kyllä erilainen kuin muut ihmiset, otin hänet hyvin luonnollisesti, kuin itsestään selvyytenä ja vanhana tuttuna. Juttelin hänelle ja hän vastasi normaalisti, olin ihmeissäni, kun muut eivät kuulleet hänen puhettaan. En ymmärtänyt miksi aikuiset eivät nähneet häntä, itselleni hän oli ihan yhtä todellinen kuin oma perheeni. Leikkiessäni vaan äkkiä tunsin jonkun olevan takanani tai vieressäni ja totesin että ai sinä tulit taas ja sitten leikkimme jatkui yhdessä.

Liisa



Olin kolmivuotias. Isäni oli kuollut ja äitini sairastunut hengenvaarallisesti. Isoisäni istui päivän mitaan paljon keinutuolissaan. Leikin leikkejäni, mutta välillä juoksin syliin, lämpimään syliin keinumaan.

Tämä kantaa läpi elämän. On auttanut kestämään kovia kokemuksia ja auttanut oppimaan rakastamaan itseä ja muita.

Rakkaus. Aivan kummallinen juttu.

Tytti



Olen syntynyt v-56 ja nyt jo mummo. Lapsuudessani oli mentävä kouluun 5,5 km päivittäin. Joskus pelotti, mutta ei auttanut. Kovalla pakkasella pääsi joskus posti-autolla, mutta sitten oli kävely takaisin. Pakkasia oli silloin 40 astettakin. Kyyti maksoi 25 penniä suunta ja sekin piti isältä pyytää ja hyvä oli mieli kun sai sen. Koulun eteisessä sai odottaa lämpimässä tunnin verran koulun alkua ja muita oppilaita. Ystävällinen keittäjä antoi juustokolmion joskus suuhun ja kyllä se jäi lämpimänä mieleen.

Vanhemmat vaativat vastuuntuntoa ja rehellisyyttä, sekä ahkeruutta. Työssä oli oltava mukana, vaikka voimat eivät raskaisiin työtehtäviin riittäneetkään. Isä sanoi että työmaalla on oltava, vaikka katsomassa kuinka sitä työtä tehdään. Kesken ei saanut livistää leikkimään ja jos joku meno tuli, piti kysyä lupa voinko lähteä. Lapsuudessa ei saanut mitä halusi, vaan piti tulla vähällä toimeen ja pitää huolta siitä mitä oli. Ja jos jotain mieleistä sai, niin siitä iloitsi aidosti ja oli kiitollinen.

Ruuan kanssa oli myös oltava säästeliäs. Kaikki käytettiin tarkkaan. Meillä oli pienviljelytila ja muutama lehmä josta sai maidon ja lihan, maitoa laitettiin joka päivä tonkilla meijeriin. Metsästä pomittiin marjat ja pellolta saatiin vilja. Perunat ja juurekset kasvatettiin itse. Kaupassa käytiin harvoin. Muistan leivän tuoksun ja lämpimän tuvan koulusta tullessani kotiin ja äiti löytyi aina kotoa odottamassa nuorimmaista. Tämä toi turvallisuuden tunteen lapselle.Tämä vaikuttaa nykyisin omaan elämääni niin, että omistan lapsuudenkotini ja annan kaikelle suuren arvon, isäni ja äitini työlle ja heidän käytämilleen tavaroille, joita vaalin edelleen siellä. Paikka käy aina rakkaammaksi, ja olen nimittänyt sen HENKISEN HYVINVOINNIN KESKUKSEKSI!

Olen onnellinen siitä!



Olin lapsena ja nuorena tyttönä mummolassa maalla kesät ja välillä talvellakin lomilla. Siellä oli isovanhemmat, vanhemmat ja serkutkin lomillaan. Suku kokoontui yhteen ja siellä koettiin ilot ja surut. Opin sukulaisrakkautta, toisten huomioon ottamista ja työntekoa, jokainen omalla panoksellaan. Rakkat muistot isovanhemmista.

Yykkötätin kaveri



Lapsuudestani on paljon mukavia muistoja, mutta enemmän on surkeita muistoja. Pelkoa, puutetta, yksinäisyyttä, ristiriitoja. Ainainen rahapula kodissa, paljon raskasta pienen maatilan työtä lapsilla ja aikuisilla. Isä oli äkäinen. Äiti oli hellä ja hyvä äiti, mutta alistettu vaimo. Kodissa oli jännittynyt tunnelma.

Tämä kaikki on vaikuttanut niin, että itsetuntoni on ollut huono näihin saakka. Pyrin opiskelemaan, että saisin ns. helpomman ammatin. Opin tekemään tosissani työtä ja olen ahkera. Olen vaalinut omassa avioliitossani ja kodissani hyvää, vapaata henkeä. Kaikki saavat olla omana itsenään. Meillä ei tarvitse pingottaa. Rahaa käytän lasten hyväksi enemmän kuin omaksi ilokseni, että he eivät ainakaan joutuisi kärsimään samoista asioista kuin itse kärsin aikoinaan, kuluneista vaatteista ja huonoista varusteista. Olen huomannut, että ostan lapsille kaikenlaista, mitä he eivät välttämättä tarvitse edes, se on huono asia. Osaan olla nykyoloihin erittäin tyytyväinen ja todella onnellinen. Ihmettelen miksi ihmiset valittavat nykyisin ja ovat tyytymättömiä, kaikillahan on nykyisin kuitenkin hyvää ruokaa ja kattokin pään päällä, vaikka ois työttömyyttäkin. Yhteiskunta pitää nykyisin huolta kaikista. Lapsuudessani oli toisin.

Olen onnellinen että minulla on ihana aviopuoliso ja tasapainoiset iloiset lapset, joiden silmät loistavat. En voi valittaa mistään, mutta lapsuuttani en halua kauhean paljon muistella, vaikenen siitä. Minulla on nyt hyvin ja se riittää. Minun on pakko unohtaa juureni melkein joka päivä ja elää vain tätä päivää ja suunnitella tulevaa. Tämä päivä on parempi kuin eilinen. Lapsuuteeni en haluaisi palata, sitä en haluaisi elää uudelleen. Rupesin oikeasti elämään vasta silloin kun pääsin lapsuudenkodistani pois. Suorastaan puhkesin kukkaan silloin. Lapsuutta minulla ei ole ikävä.Tämä päivä on ihana ja tämän päivän rakkaat ihmiset ovat tärkeitä. Ehkä en olisi näin onnellinen nyt, jos lapsuuteni olisi ollut parempi. Ihmettelen monesti, että miten yleensä selvisin lapsuuden kolhuista näinkin tasapainoiseksi ihmiseksi. Olen onnellinen nyt.

Heli-Hanna



Olen jo aikuinen (54v) mies, mutta vieläkin muistan hiljaisen pojan, eli itseni koulukiusaamisen, joka jatkui kansakoulun ensimmäiseltä luokalta ammattikouluun saakka, eli 10 vuotta. Kiusaajat vaihtuivat, mutta kohde pysyi samana. SE OLI KAMALAA AIKAA! Silloin ajattelin, että minä näytän vielä noille kiusaajille. Kenellekään ulkopuoliselle en uskaltanut puhua ja isäkin tuli tietämään asian vasta vähän ennen kuolemaansa ja tuli hyvin surulliseksi. Äiti ei tiennyt koskaan.

Nyt kun on noita väkivaltatapauksia ollut, oikein hätkähdin, että minulla oli samansuuntaisia ajatuksia jo 60-70-luvulla!  Kun sais pyssyn, ampuis kaikki. Mutta todellisuudessa minä olen näyttänyt koulun jälkeen toisella tavalla: välittämällä, auttamalla ja olemalla empaattinen kaikille ihmisille. Tämä meni nyt hieman aiheen ohi, mutta on tarina, mitä kiusattu voi ajatella ja saada aikaiseksi.

Risto



Meitä sisaruksia oli yhdeksän hengen katras, jouduimme olemaan keskenämme melko usein. Naapurin emännällä oli riisipuurokattila jäähtymässä ulkorappusilla. Meillä oli kova nälkä ja laumana hyökkäsimme (minä 3v) puurokattilan kimppuun ja kourimme paljain käsin puuroa suuhun. Emäntä tuli huutaen hätistämään meitä pois, ei tainnut jäädä puuroa piirakoiden tekoon. Tämä on yksi niistä monista tapahtumista joka on jäänyt syvästi mieleeni. Tästä on jo 50 vuotta. Omassa perheessäni on ruokaa riittävästi tarjolla. Lapsuudessani ei välttämättä ruoan puuttuminen ollut se tärkein, vaan se ettei meistä pidetty huolta niinkuin vanhempien kuuluu pitää. Omat lapseni ovat jo aikuisia ja annan heille esim. ruokaa, rahaa tai ostan jotain tarpeellista, on hienoa kun pystyn auttamaan, en halua kasata omaisuuksia ellei niistä voi nauttia tässä elämässä.

Äiskä



Vanhempani luottivat meihin. Esimerkiksi, jos meidän piti toimittaa kauppa-asioita koulumatkalla, saimme joskus isonkin setelin mukaan. 100 mk oli 70-luvulla iso raha. Toimme tietysti vaihtorahan ja kuitin takaisin. Isä sanoi usein, kiittäen tietysti, että ei hän käy laskemaan rahoja, kyllä hän luottaa teihin, että siinä on oikea summa. Se tuntui hyvältä ja nyt vuosikymmenten jälkeen vielä paremmalta.

Äiti kannusti meitä käsillä tekemiseen. Hän oli valmis ostamaan - vähillä rahoillaan - uusiakin kankaita ompelemista varten. (ei pelkästään vanhoista vaatteista tuunattuja). Meistä kaikista on tullut kädentaitajia.

Tuota samaa olen toteuttanut omien nyt jo aikuisten lasteni kohdalla. Ja kuinka ollakaan - kädentaitoammateissa ovat hekin!

ope



Lapsuudesta muistan kesät ja leikit ja lähinnä sen, että sai yksin miettiä asioita ja ongelmia, ei ollut ketään keneltä kysyä. Äidin aika meni kotitöissä ja isä oli kuin vieras, sotakokemukset vaikuttivat hänen elämäänsä ja suhde varsinkin tyttöihin oli etäinen ja suhtautuminen naisiin halventava. Siitäpä on sitten saanut itsetunnon palasia koota aikuisiällä.

Miehet ovat yhä edelleen minulle mysteeri enkä ole päässyt heidän ajatuksenjuoksunsa kulusta perille,vaikka kovasti olen yrittänyt:)

selviytyjä



Kun pikkuveljeni syntyi, olin juuri täyttänyt neljä vuotta. Minut vietiin äidinäidin hoiviin kaupunkiin - me asuimme maalla. Olin ehkä vähän tynnyrissä kasvanut, ja hiukan pelottikin olla vieraassa paikassa. Olo parani paljon, kun isä tuli sinne tervehtimään mukanaan musta, kuminen "neekerinukke". Se oli minusta vallan ihana. Siitä, että isoäitilässä oli jotakin uutta, mutta omaa, sai kotoa pois joutumisen tuntumaan siedettävältä. Muistan siitä yksinäisyyden tunteen ja tietoiseksi tulemisen siitä, että asiat voivat muuttua ja että lapsi on kovin kiinni totutuissa tavoissa, "oma sänky" on tärkeä, tutun makuiset ruuat - isoäiti laittoi teehen hunajaa, meillä laitettiin sokeria - muista epävarmuuden ja ihmettelyn.

Uskon, että tietoiseksi tuleminen näistä tunteista vaikuttaa edelleen siten, että tunnen myötätuntoa kaikkia kohtaan, jotka joutuvat pois kotoa ja - ehkä jopa - erityisesti niihin jotka joutuvat aivan vieraisiin oloihin tänne meille jostakin kaukaa - kuten nukkeni!

mamaha



Siskoni oli kaksi ja puoli vuotta minua nuorempi. Hän oli aina saatavilla oleva leikkitoverini. Kun tutustuin alle kouluikäisenä kadun toiselle puolen muuttaneeseen Taimiin, hänestä tuli paras ystäväni. En olisi aina halunnut siskoa mukaan. Välillä tappelimme siskon kanssa, mutta silti olimme ystäviä. Sisko meni viisi vuotta ennen minua naimisiin ja olin valmis kaikin tavoin auttamaan häntä. Ollessamme aikuisia soitimme usein monta kertaa viikossakin. Ei asian tarvinnut olla suuri, mutta ajattelin, että tämä täytyy kertoa siskolle. Vaikka on hyviä ystäviä, ei silti halua heille soitella ihan kaikista jokapäiväisistä asioista. (Esimerkiksi: Et arvaa, miten ihania kaalikääryleitä tein. Voi, olisitpa ollut katsomassa....jne.)

Ei tarvinnut selitellä eikä kertoa taustoja tai pyydellä anteeksi soittamisia. Juuri joulun alla tuli vuosi kun siskoni muutti aivan yllättäen Taivaan kotiin. Yhä usein innoissani ajattelen, että tämä asia pitää soittaa siskolle. Mutta... Kenelle minä nyt soitan?

Mustarastas



1. Mummo, mummo ja mummo: mummon sylissä kiikkutuolissa kahareisin istuminen ja virsien kuunteleminen, rantaan yhdessä kulkeminen ja pienten askareitten tekeminen.

2. Pyykkipäivät rannassa äidin ja siskon kanssa: Minä pesin nenäliinat ja sukat. Ihaninta oli osallistua kahvin juontiin ja eväitten syöntiin ja nähdä puhtaat vaatteet narulla kuivumassa.

3. Kesäillat: Ruokailu klo 18.00, rantaan onkimaan ja savusaunan lämmitykseen ja sitten kaikki kerralla saunomaan.

3. Heinänteko: Oli ihanaa aamulla kuulla aittaan, kun isä teroitti viikatetta. Hevosen haravakoneineen näen vieläkin silmissäni. Minä sain kuljettaa tapit ja panna alimpaan reikään. Mehu pantiin jo valmiin seipään varjoisimmalle puolelle ja oli aina mukava, kun koko sakki yhtä aikaa pysähtyi levähdystauolle juomaan.

4. Lehmänlypsy: Ajelin oksalla kärpäsiä lehmästä, kun äiti lypsi.  Myöhemmin minulla oli nimikkolehmä, jonka ehdin lypsää sillä aikaa,kun äiti ja sisko lypsivät muut.

5. Sunnuntait: Isä kuunteli radiosta Maamiehen tietolaarin ja Mummo Jumalanpalveluksen ja piti olla hiljaa. Päivä oli rauhaa, lepoa, kyläilyä, eikä tehty töitä paitsi käytiin marjassa ja sienessä.

6. Sanaleikki ja kotipeli: Iltaisin pelattiin usein sanaleikkiä siskon ja veljen kanssa tai kotipeliä ja niin, salaa korttia omatekoisilla pahvikorteilla.

Lapsuuden muistot ovat valoisia, aurinkoisia, toisaalta työhön toisaalta lepoon liittyviä. Olen saanut itselleni vakaan perusluottamuksen ja positiivisen uskon vaikeuksien voittamiseen, sillä niitäkin perheessämme oli myöhempinä aikoina. Rakastan edelleenkin rantaa ja maisemaa ja maalaiselämän luonnonläheisyyttä, yksinäisyyden rauhaa ja kokemusta olla Luojaani lähellä. Tämä on minun sielunmaisemani ja olen siitä kiitollinen vanhemmilleni ja mummolleni.

evelyn





Ladataan kommentteja...
© 2017 Positiivarit Oy Vaihde (03) 882 160 Faksi (03) 882 1622 E-mail: positiivarit@positiivarit.fi Toteutus: Luovanet Oy Toimitusehdot      Käyttöehdot