La 29.4.Teijo, Henning» Onnittele sähköisellä kortilla!
Hae
Uteluarkisto


Olen törmännyt nykyisen sulhaseni ja omien lasteni (9v, 13v) välisiin ristiriitoihin mm. kotitöistä, käyttäytymisestä, toisten kunnioittamisesta, aamuhuomenista jne. Sulhaseni opettaa lapsiani, missä ei äidillistä lempeyttä ole havaittavissa. Välillä tuntuu että nuo arkiset ojennukset jäävät ainoiksi keskusteluiksi heidän välillään. Mitä tehdä?

= = = = = = = = = =

Ensimmäiseksi tulee mieleen, että mitä jos antaisit äkkiä kenkää sulhasellesi! Jos hän ei pidä lapsistasi nytkään (ilmeisesti olette vasta suhteen alkuvaiheessa?), niin miten ihmeessä hän pystyy rakastamaan heitä lasten ollessa pahimmissa murkkuangsteissaan. Tokihan on normaalia, että mustasukkaisuutta esiintyy, mutta pidäthän kuitenkin lastesi puolta. Tsemppiä sinulle!
-Isäpuolesta 16 vuotta kärsinyt

= = = = = = = = = =

Hyvä huolestunut äiti! Toivoisin sinun muistavan, että olet ainoa äiti lapsillesi. Jos sulhasesi ei tule toimeen lastesi kanssa, mieti kumman puolella olet. Jos nyt jo on vaikeuksia, mitenkähän sitten, kun lapsesi tulevat murrosikään. Joka tapauksessa: lapsesi ovat varmasti sinun koko loppuelämänsä ajan, ja heistä olet vastuussa. Anteeksi että sanon näin, mutta sulhasista ei voi koskaan sanoa varmuudella samaa.
-Aikoinaan väärin valinnut

= = = = = = = = = =

Toivon sinulle onnea - olen käynyt itse saman läpi... huomasin, että minusta tuli ylisuojeleva lapsiani kohtaan tuossa ristitulessa... ehkä sitä on kyllä perusluonteessanikin! Joka tapauksessa tyttäreni, joka oli 11 v tuolloin, sanoo nyt 20-vuotiaana, että hänestä on kasvanut vahva ja erilaisuutta ymmärtävä! Aina ei ollut helppoa, mutta puhumalla, puhumalla ja puhumalla saatiin eri osapuolten näkökannat selviksi. Suosittelen sen harrastamista!
-Kiisi

= = = = = = = = = =

Millä perusteella valitsin puolison? Kun on lapsia, heitä tulee ajatella ensin, vasta sitten itseä. Keskustelkaa asiasta, yritä niin kauan että onnistuu, sitä elämä on. Tiedän että on helppo antaa periksi. On kokemusta siitä. Keskustelkaa, sanon vielä että älä lakkaa yrittämästä.
-Mummo

= = = = = = = = = =

Itse en elä uusperheessä, joten ymmärrän, että en ehkä osaa kuvitella tilannetta ihan kaikilta kanteilta. Mutta tällä kokemuksella, mitä minulla äitinä olosta on, sanoisin, että sinun tilanteessasi laittaisin miehen koville. Lapsesi eivät ole saaneet häntä ja nykyistä elämäntilannettaan valita. Mies taas on valinnan tehnyt ja tiennyt tulevansa valmiiseen perheeseen. Ja hänen aikuisena on joko hyväksyttävä tilanteensa ja laitettava asiat sujumaan tai sitten lähdettävä.

Lapsesi ovat vielä tulossa murrosikään ja silloin heidän on vaikea tulla toimeen omien vanhempienkin kanssa, saati sitten jonkun vieraan komentelijan. Ja silloin he tarvitsevat paljon ohjausta, tukea, ymmärrystä ja tiukat rajat, mutta ennen kaikkea ehdotonta rakkautta. Pystyykö sulhasesi tätä antamaan? Haluaako hän edes? Nosta kissa pöydälle hänen kanssaan ja tee päätöksesi sen perusteella.
-Murkkujen äiti

= = = = = = = = = =

Eiköhän ne Uusperheen ihmissuhteet mene samaa rataa kuin Vanhankin perheen. Olen lukenut, yrittänyt noudattaa, ja huomannut toimivaksi, että jos lasten haluaa olevan onnellisia, parin tulee hoitaa keskinäisiä suhteitaan.
-Maikukka

= = = = = = = = = =

Syystäkin huolestunut, jos vaan Sinulla on jonkinlainen intuitio siitä, että ollaan hakoteillä, niin kuuntele edelleen itseäsi. - Menin naimisiin juuri Sinun mainitsemasi miehen kanssa, siis uusiperhe meistä tuli, hän oli lapseton, myöhemmin tajusin, että hän on tunneköyhä, ei empatiasta tietoakaan. Lapset kasvatettiin kuin armeijassa. Kauniita sanoja ei tullut, mutta arvostelua. Liian kauan kesti liitto, siis EI olisi kannattanut edes yrittää, KOSKA toista EI voi muuttaa, vain itseäsi. Lapset ovat lapsia vain lyhyen aikaa, kannattaa siis mennä lasten ehdoilla, kunnioittaa lapsia ja omia arvojaan. Yksikään mies Ei ole lastesi arvoinen, jollei hän osaa kunnioittaa lapsiasi.

Minä kadun liittoani, mies EI muuttunut ja ajan kuluessa kaikki vain paheni! - On kunnollisia, toisia huomioivia ja empaattisia miehiä, jos vain seurustelet ja tapaat tämän kanssa, etkä anna puuttua lapsien kasvatukseen, niin ok. MUTTA jos asutte yhdessä tai menette naimisiin...harkitse ainakin monesti ja punnitse vaihtoehtoja. LÖYTYY kunnon miehiä, jotka osoittavat huomaavaisuutta ja pystyvät rakastamaan toisen lapsia kuin omiaan, kannattaa odottaa oikeaa. - Eihän tuo ole ainoa. ETTET joutuisi katumaan niin kuin minä.
-TOMPPELI!

= = = = = = = = = =

Olen ollut nuorena kahden uusioperheen jäsen, enkä oikein tuntenut kuuluvani kunnolla kumpaakaan. Suurimmat ristiriidat olivat kuitenkin äitipuolen puolella, joka oli samankaltainen kuin kuvatussa perheessä. Hän usein käski minua, komensi ja antoi ohjeita. Kuitenkaan mitään muuta keskustelua hän ei suostunut käymään, vaan poistui tilanteista. Häneltä ei myöskään saanut mitään apua, missään! Eipä se isäpuolikaan mikään helppo tapaus ollut, mutta kommunikoi kuitenkin enemmän. Ja uskon, että useat ärähtelyt ja muut johtuivat elämäntilanteesta.

Keskustele itse sulhasesi kanssa siitä, että miten olet tilannettanne huomioinut. Hän voi mahdollisesti aristaa ja pelätä, että sinun lapsesi eivät häntä hyväksy. Eivätkä kyllä hyväksykään jos tilanne tuollaisena jatkuu. Teini-ikä on vielä edessä, se kun on se pahin. Tsemppiä!
-Liisa

= = = = = = = = = =

Tärkein on, että aikuiset keskenään avoimesti ja rehellisesti sopivat miten lapsia kasvatetaan, huomioiden jokaisen osapuolen persoonallisuutta/tyyliä. On muistettava ettei kukaan ole ajatuksenlukija! On hyvä sopia, mihin "isä/äitipuoli" saa puuttua ja mihin ei, ja samalla perustella omaa kasvatustapaa. Kun puuttuu asiaan sanomalla älä, et saa, miksi sinun aina pitää jne. se herättää vain puolustusmekanismeja. Parempi tapa on antaa vaihtoehtoisen tavan toimia ja vahvistaa kun isä/äitipuoli tekee hyvin. Erityisen hyvää on, että isä/äitipuolella on jotain säännöllistä "omaa" mukavaa, minkä tekee lasten kanssa ilman että oikea isä tai äiti on mukana.
-äitipuolena 14 vuoden ajan

= = = = = = = = = =

Sama vika rahikaisella. 12- ja 15-vuotiaisiin ei mitään muuta puhekontaktia kuin äkäinen käskyttäminen. Koskaan ei edes tervehdi lapsia. Kyllähän tämä vaikuttaa jo kovasti parisuhteeseen.
-surullinen

= = = = = = = = = =

Tiedän tunteesi. Meillä ollut sama tilanne. Nyt tyttäreni (20v) muuttaa omaan asuntoon joten tilanne muuttuu siltä osin, mutta on rasittanut perhettä ja minua varmaan eniten. Kukaan ei halua omalle lapselle sellaista kohtelua ja olet itse ikävässä välikädessä... Meillä on kyse uuden miehen mustasukkaisuudesta minun ja tyttäreni hyviä välejä kohtaan. Jaksamista sinulle!
-saman kokenut

= = = = = = = = = =

Itse olen kolmen teini-ikäisen äitipuoli ja sitten on vielä 2,5-vuotias yhteinen. Aina ei ole helppoa käsitellä ristiriitoja, mutta minusta tärkeätä on, että perheen aikuiset ovat samoilla linjoilla.

Meillä on meidän uusperheen omat säännöt ja onhan siihen ollut hieman totuttelemista, myös meillä aikuisilla. Mutta ilman rajoja, homma ei toimi. Joskus olen ihmetellyt, että mikä ihme minut sai tähän ryhtymään, mutta kun olen punninnut plussat ja miinukset, niin kyllä plussat voittavat. Aikuisilta vaaditaan uusperheissä paljon venymistä, mutta ei silti kannata tehdä kaikkea pelkästään lasten ehdoilla.

-Perhe yhdessä yössä

= = = = = = = = = =

Ristiriidat kotitöistä meillä ainakin tulee hoidettua suurempia hälyjä, kun teemme mieheni kanssa viikon työlistan. Jokainen osallistuu tiettyihin hommiin omalla panoksellaan ja huolehtii siitä, että tekee oman osansa. Jos tehtävä jää tekemättä, joutuu hän tekemään seuraavalla viikolla sen työn ja jonkun muun työn, joka on sille viikolle listalla. Jokaisen tulee osallistua kotona oleviin askareisiin, asummehan me kaikki samassa taloudessa ja sotkemme jne. Ole vahvana asiasi takana.

-Voimia!

= = = = = = = = = =

On aina vaikeaa sovittaa ihmisiä (aikuisiakin) yhteen muutostilanteissa, joissa tunteet helposti vievät mukanaan. Kuvauksestasi päättelisin, että sulhasesi varmaankin tarkoittaa hyvää - hän haluaa toimia isänä lapsillesi ja olettaa siihen kuuluvan näiden ojentamisten (minkälainen on hänen oma isänsä?) Kun itse nuoruudessani asuin yksinhuoltajana omien vanhempieni kanssa "kommuunissa" oli minulla vastaavia ongelmia äitini kanssa. Siinä ei auttanut muu kuin istua alas ja käydä tiukka keskustelu siitä, että minä olen omasta lapsestani ja hänen kasvatuksestaan vastuussa.

Sovittiin ihan konkreettisesti, miten eri tilanteissa menetellään eli jos käyttäytymisessä tms. on huomautettavaa asia käsitellään yhteisesti ja MINÄ määrittelen mahdolliset jatkotoimet. - Tämä paransi meidän kaikkien arkea. Tyttäreni uusperheessä taas "uusi isä" on alun alkaen tehnyt selväksi sen, että hän ei ole vanhimman tyttären isä eikä halua sellaiseksi ruvetakaan, mutta että hän haluaa olla tytön hyvä (paras?) kaveri ja auttaa ja tukea tätä aina kun tyttö itse sitä haluaa. Ulkopuolisen silmin tämä järjestely on toiminut erinomaisesti - silloinkin kun "kaverin" on ollut puututtava murkkuikäisen toilailuihin.

Siispä minun neuvoni olisi; kissa pöydälle, vuorovaikutteinen keskustelu kaikkien osapulien läsnä ollessa ja selkeä sopiminen pelisäännöistä tästä eteenpäin.

-Eine-mummi

= = = = = = = = = =

 

Minulla on edellisestä elämästä tytöt, jotka olivat 4- ja 2-vuotiaat kun tapasin nykyisen puolisoni. Kaikki oli hyvin kunnes saimme yhteisen lapsen. Yhteisiä on nyt jo kaksi. Olin alkuun hyvin suojeleva leijonaemo. En voinut rentoutua edes suihkussa kun piti kuunnella mitä kodissa sillä aikaa tapahtuu ja mistä puhutaan ja millä äänensävyllä. Nyttemmin olen jo oppinut ottamaan rennommin.

Mielestäni on vaan opittava kunnioittamaan sitä toisenkin tapaa kasvattaa. Sitä paitsi miten mies pystyisikään äidilliseen lempeyteen. Eivätkä ne lapset kauhean helpolla mene rikki. Minua on aina lohduttanut ajatus, että lapselle riittää yksi lämmin ja kuunteleva aikuinen. Enkä usko että ydinperheissäkään aina ollaan samaa mieltä lastenkasvatusmetodeista. Jotenkin tuntuu, että vuosien saatossa tilanne vähän kuitenkin helpottuu, vaikkei meilläkään niin ruusuista aina ole.

Olemme olleet jo yhdessä yli kymmenen vuotta. Vieläkin välillä tulee sanomista puolin ja toisin nimenomaan lastenkasvatuksesta. Mieheni on kyllä ankara omillekin lapsilleen. Meillä on kokeiltu perhepalaveria, jossa jokainen sai kertoa omia ajatuksiaan. Se tuntui mukavalta lastenkin mielestä.
Olisikohan meilläkin taas palaverin paikka?!?!? Mukavaa ja rikasta uusperhe-elämää toivottaen!
-Minna

= = = = = = = = = =

 

Uusperheen ihmissuhteet ovat todella haasteellisia. Itselläni on kaksi omaa aikuista lasta ja miehelläni yksi nyt jo aikuinen lapsi. Kun tutustuimme, mieheni tytär oli pahimmassa murrosiässä (asui äitinsä luona). Hän ei ole hyväksynyt minua koko yhdessäoloaikana, ja tällä hetkellä minua ei esim. kutsuta tyttären juhliin yms. Kun olen kysynyt mieheltäni, mikä on minun roolini tässä uusperhekuviossa, vastaus on, että ei mikään.

Minä olen siis täysin ulkopuolinen ihminen suhteessa miehen tyttäreen. No, onneksi edes anoppi hyväksyy, hyvä niin. Omien lasteni kanssa suhde on normaali, vierailemme yhdessä mieheni kanssa puolin ja toisin toistemme luona. Toivon, että aika tekee tehtävänsä tässä asiassa, mutta ellei, niin tilanteeseen on vain sopeuduttava. Mielenkiintoista kuulla muiden kokemuksia aiheesta.

-Kuusi vuotta uusperhe-elämää takana

= = = = = = = = = =

 

Tuskinpa SINÄ voit siihen kovin paljon vaikuttaa. Minäkin olen kaikenlaista koittanut, mutta jos se ei lähde niistä varsinaisista osapuolista se muutos niin taitaa olla mahdoton. Voit vain olla tyyni ja puolueeton. kunnioitusta ja arvostusta ei voi vaatia eikä ostaa, ne pitää ansaita.

-möykky

= = = = = = = = = =

 

Hei, joko suljet silmäsi ja annat hänen ottaa komentajan roolin tai sitten yrität hänet saada tajuamaan, mitä vihan tunteita hän saa lapsissasi aikaan, jotka tulevat tällä menolla jossain vaiheessa esille. Itselläni lapseni isä kuoli viime kesänä ja 6- ja 9-vuotiaat lapseni tukeutuivat miesystävääni entistä enemmän. Paikan näyttäminen alkoi todella ja koulutus ja "isän" roolin ottaminen, joka näkyi mm. lastenohjelmia saivat katsoa kun se hänelle sopi, moitittiin heitä kurittomiksi, jopa heidän kuullen ja minua huonoksi äidiksi.

Kehuja ei kuulunut, ainoastaan moitteita ja komentelua. Yhdessä sovitusta kylpyläreissusta ilmoitettiin 2 viikkoa etukäteen, jotta menen omieni kanssa, sinua ja lapsiasi ei kaivata mukaan; olimme sen hänen mielestä itse ansainneet. Hänen omat lapsensa 2x19v ja 15 v haukkuivat meitä mennen tullen, tai sitten eivät puhuneet sanaakaan tavatessamme, mutta olimme sen kuulemma ansainneet toiminnallamme. Hän ei asioihin puuttunut.  Mutta minun lapseni eivät saaneet sanoa hänelle mitään vastaan.

Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi lähteä suhteesta oman ja lasteni mielenterveyden vuoksi, vaikka kuinka häntä rakastinkin. Puheeni ja toiveeni eivät auttaneet. Syy oli aina minussa ja lapsissani. Toivottavasti löydätte sopusoinnun ja tulevaisuus olisi parempi kuin meillä oli. Minulla ei eväät riittäneet suhteen jatkamiseen, totesin sen toivottomaksi.

-Elämäänsä jälleen uudelleen rakentava äiti

= = = = = = = = = =

 

Omassa suhteessani oli samalla tavalla. Itse katsoin aika lailla asioita läpi sormien, jota myös mies teki omien lastensa kohdalla, mutta minun lapselta hän vaati täysin muita asioita ja käyttäytymistä kuin omiltaan. Yritin useasti keskustella asiasta, ja hänen kommenttinsa oli, että kun sun lapses hyppii silmille, hänen ei.

Huomasin useasti, että mies sanoi vain "sanomisen ilosta", joka tietysti ärsytti poikaani, ja johon hän tietysti kommentoi "joo, joo" -lauseella, josta mies provosoitui, ja lähti ikään kuin leikkiin mukaan, ja siinähän oli sitten valtataistelu käynnissä, mies raivoaa ja haluaa sanoa viimeisen sanan, ja lapsi huomaa, että aikuinen on jo menettänyt tilanteen alistumalla samalle tasolle lapsen kanssa lähtemällä väittelyyn mukaan. Lopputulos aina se, että mies alkaa vihata lasta ja lapsi ei kunnioita miestä.

Erosin miehestä, niin ihana kuin olikin, koska lapsen psyyke ei enää kestänyt. Nyt olen kahden maailman tärkeimmän asian kanssa, eli poikani, jota ei enää koskaan yksikään keskenkasvuinen mies opeta tai ojenna. Aikuisen auktoriteetti ja kunnioittaminen ovat eri asia kuin riidan haastaminen. Perheneuvola on tukenut poikaani sen jälkeen ja nyt vasta vuosi avioliiton päättymisen jälkeen alkaa lapsen traumat purkautua ja avautua.

-onnellisesti miehetön

= = = = = = = = = =

 

Muutokset perhesuhteissa ovat aina lapsille kova paikka. Sen olen omakohtaisesti kokenut. Ns. "vieraan" ihmisen asioihin puuttuminen varmasti ärsyttää lapsia, koska uuden ihmisen hyväksyminen perheeseen voi olla jo sinänsä vaikea asia. Omassa tilanteessani olen törmännyt samanlaisiin haasteisiin. Miesystäväni ei aina hyväksy lasteni toimia, mutta mielestäni hän on erittäin hyvin osannut toimia joissakin tilanteissa. Hän on käyttänyt seuraavaa tapaa: "Äiti ei varmaan nyt tykkää tuosta..." tai "Kysytkö äidiltä..."  (Pääsääntöisesti hän ei puutu minun ja lasteni välisiin asioihin, hän jättää kasvatusvastuun minulle.) Olisiko perhepalaverin paikka jos tilanne on kärjistynyt äärimmilleen?

-Siru

= = = = = = = = = =

 

Arvoisa äiti, olen törmännyt samaan, että lapset eivät oikein kunnioita uutta perheen jäsentä, vaan tekevät kaikkensa välien ja ilmapiirin rikkomiseksi. Kysy itseltäsi keskusteletko itse lastesi kanssa ja oletko neuvonut heitä kunnioittamaan sinun valintaasi, oletko neuvonut kunnioittamaan Häntä? Oletko neuvonut, että aina sanotaan huomenta, oletteko sopineet kotitöiden jaosta ja valvotko, että sopimuksia noudatetaan? Jos sulhasesi joutuu neuvomaan kaiken tuon, niin jotain on pielessä. Kasvatus pitäisi olla sinun kontollasi, ei hänen.

Lapsilla on jo tosi vaikeaa, kun miehinen "malli" on vaihtunut joksikin, joka ei ole heidän isänsä. Autat myös lapsiasi hyväksymään Hänet, kun huolehdit ja sovitte siitä, että sinä olet vastuussa heidän käytöksestään ensikädessä. Huolestu todella omasta osuudestasi lasten kasvatuksessa. Rakkaushan ei ole pelkkää lempeyttä vaan myös huolenpitoa ja koviakin otteita vanhempana, että lapset tietävät paikkansa ja voivat elää turvassa. Istukaa kaikki alas tunniksi ja puhukaa.

-Kuuden lapsen mummo

= = = = = = = = = =

 

Seuraa, johtuuko sinun lastesi ojennushalu siitä, että sulhasesi ei kestä heitä ja oikeastaan toivoo heidät sinne missä pippuri kasvaa. Ovatko lapset seksin ym. tiellä? Vai onko pohjalla todellinen halu olla mukana kasvatuksessa? Jos viimeksi mainittu on kyseessä, niin kannattaisi asiasta varovasti jutella ja keksiä yhteistä aikaa ja tekemistä koko perheen voimalla. Jos sulhasesi on epäkypsä juippi: jätä, ennen kuin on liian myöhäistä.

-Mari

= = = = = = = = = =

 

Uusperhe on kuin postipaketti, josta on tiedettävä tilattaessa, että on tilattava kaikki tai ei mitään. Jos rakastuu äitiin, on opeteltava rakastamaan myös lapsia, jotka tulevat äidin mukana - niinhän se on tavallisestikin yhteen mentäessä. Koko suku tulee siipan mukana. Ehkä kannattaa puhua siitä, että perheessä kannattaa puhua ja suhtautua toisiin kunnioittavasti, jos itsekin haluaa kunnioitusta osakseen. Kannattaisi varmaan miettiä koko perheen mieluinen harrastus, yhteistä ja mieleistä tekemistä, jos sillä saisi välien kohentumista aikaan. Olen nähnyt toivottomiltakin näyttäviä uusperheitä, jotka ovat aikaa myöten ja yrittämisellä ja touhuamalla yhdessä sulautuneet tiiviiksi perheeksi.

-Ninna

= = = = = = = = = =

 

Olen jo 60-vuotias, mutta olen myös ollut uusperheen äiti. Miehellä oli 2 lasta ja itselläni 2.Tämä liitto kesti 14 vuotta. Oli tosi paljon riitaa lasten kasvatuksesta. En saanut komentaa hänen lapsia ja en hyväksynyt, että hän puuttui lasteni kasvatukseen. Lapset tulivat erinomaisesti toimeen keskenään. Yritin olla kuitenkin kaikille tasapuolinen. Hän piti kyllä omien lastensa puolta kaikessa, ainakin minusta tuntui siltä. Esim. osti omalle pojalleen mopon ja minulla taas ei ollut varaa ostaa omalle pojalleni, koska olin kotiäiti.

Poikani oli tästä syvästi loukkaantunut. Olivat saman ikäiset. Kerran hän kuritti poikaani repimällä hiuksista, tätä ei poikani kertonut minulle, vaan siskolleni, jolta kuulin asian. Tämä asia loitonsi meitä toisistamme, en koskaan voi antaa anteeksi, että hän kuritti poikaani ja poikanikaan ei ole unohtanut. Ajaiduimme lopulta eroon. Eromme kyllä loppui siihen, että hän petti minua toisen naisen kanssa. Uusperheessä on aina ongelmia ja tulee olemaan.

-Katariina

= = = = = = = = = =

 

Olet vastuussa tilanteesta. Jos mies ei opi kunnioittamaan lapsiasi pyydä lähtemään. Lapsesi ovat sinun armoillasi.

-Maija

= = = = = = = = = =

 

Ehkä tuohon ei ole valmista reseptiä? Poikani oli 3v kun muutimme yhteen mieheni kanssa. Hänellä ei ollut lapsia ennestään, edellisestä liitosta hänellä oli isompi lapsipuoli, ja itse hän on kasvanut isäpuolen kanssa (huonot välit), ja hän kertoikin pelkäävänsä, että poikani ei kunnioita häntä ja että he ottavat murrosiässä pahasti yhteen (millaisia kokemuksia miehesi käytöksen taustalla on?)Aluksi hän ei mitenkään puuttunut kasvattamiseen, totesi vaan että olen liian lepsu, ja myöhemmin koin kuten sinäkin, että hän on kauhean ankara lapselle.

Yritin puhua asiasta monesti, ja hän sanoikin, ettei hän oikein osaa suhtautua poikaani kuten "isä" koska ei ole sitä. Tyydyin tilanteeseen ja ajattelin, että siitä pidän kiinni, että ei rupea kovistelemaan tms. mitä en hyväksy.  Olin huolissani kun yhteinen lapsemme syntyi, että osoittaako hän vain omalleen kiintymystä. Mutta se jotenkin avasi hänessä hellyyden/lempeyden lapsia kohtaan ja hän oppi ymmärtämään miten lasten kanssa voi olla muutakin kuin vain aina ojentaa.

Olen aina sopivissa väleissä korostanut sitten että huomioisi myös isompaa lasta, ja kertonut molemmille osapuolille, että toinen välittää. Lapsia pyritään kohtelemaan tasapuolisesti, ikä huomioiden. Olisi hyvä jos lapsesi saisivat puutuvan huomion omalta isältään tai isän puolen sukulaisilta, koska ei toista voi kuitenkaan pakottaa isäksi ja rakastamaan lapsia ominaan, ehkä ajan kanssa heille kehittyy omanlaisensa tärkeä suhde.

-2v ja 7v äiti

= = = = = = = = = =

 

Miehiä/rakkauksia tulee ja menee kuin rautatieasemalla ihmisiä - lapset/lapsen rakkaus on ja pysyy läpi elämän. Mikä on sinulle tärkeintä, sen päätät sinä itse.

-Lellu

= = = = = = = = = =

 

Ainoastaan siten, että olen ottanut puolisoni suhteen ns. "härkää sarvista" -asenteen ja vaatinut aikaa kahdenkeskiseen keskusteluun kanssani, ilman lapsia.

-Yhteensä 7 eri ikäistä lasta ja 2 aikuista

= = = = = = = = = =

 

Ehdottomasti tärkeintä on, että molemmat vanhemmat puhuvat näistä ongelmista keskenään ja löytävät saman sävelen, jotta ovat yksimielisiä lasten edessä näistä ongelmista puhuttaessa. Ja lasten kanssa pitää käydä läpi nämä asiat niin, että jokainen omaksuu ja hyväksyy perheen "säännöt", jotta kaikilla olisi mahdollisimman hyvä olla uusperheessä. Mikään ei ole niin tärkeää kuin puhuminen ja kuunteleminen - myös uusperheen yhteisten sävelten rakentamisessa.

-Kirsi

= = = = = = = = = =

 

Meillä keskustellaan. Aikuisilla on yhteiset pelisäännöt ja jos tarvetta on muulloinkin kun ruokailun yhteydessä leppoisaan keskusteluun, kokoamme porukan pöydän ääreen ja käsitellään asia, joka mättää. Jokaista kuunnellaan. Vaikka yhteisesti neuvotellaan, päällimmäinen sananvalta on sen lapsen vanhemmalla, kenen lapsesta on kysymys. Avoimuutta ja keskustelua, sitä perhe-elämä vaatii, jotta kaikilla on hyvä olla. Kilpailutilannetta ei saa olla perheenjäsenten välillä. Voimia Huolestunut Äiti!

-Eeti

= = = = = = = = = =

 

Tuttua tohinaa. Ja tuntuu olevan aikamoinen umpisolmu. Itse vastaavassa tilanteessa keskustelin kahden kesken miesystäväni kanssa pelisäännöistä lasten suhteen. Siitä meinasi kyllä tulla törmäyskurssi. Saimme kuitenkin sovittua ensinnäkin siitä, että myös MYÖNTEISTÄ palautetta pitää hänenkin oppia antamaan. Ja voi joskus aikuisena ihmisenä hiukan miettiä pitääkö aina hyökätä, vai voisiko joskus katsoa hiukan sormien läpi. Ja sanoa vasta huomenna jos vielä tuntuu siltä, että asia on sen arvoinen.

Pojallani oli aikoinaan suuria vaikeuksia selviytyä äitipuolensa kanssa juuri tuon ikäisenä. Kehotin häntä mielessään antamaan HYVIN SUUREN ARVON kaikelle sille hyvälle mitä sanotaan. Tai tehdään hänen hyväkseen. Ja sitä huonoa sanomista voi sitten yrittää jättää omaan arvoonsa. Myöhemmin poikani on sanonut, että siitä ohjeesta oli iso apu. Varmaan saat 1000 samankaltaista ohjetta, mutta toivotan minäkin puolestani Sinulle jaksamista ja toivon, että elämä alkaa olla ainakin siedettävää jos ei se voi olla täydellistä.

-Sally

= = = = = = = = = =

 

Joskus voi olla vaikeaa "sietää" toisen lapsia. Itselläni on tuosta kahdeksan vuoden kokemus. Minä en saanut mieheni poikaa käyttäytymään haluamallani tavalla, eikä mieskään saa minun lapsiani koulittua mieleisekseen. Asioiden kanssa oppii elämään. Puolison lapset tulevat erilaisesta "perhe kulttuurista", missä heidän käyttäytymismalli on normaalia. Kun ei turhaan pingota asioista, eikä väkisin yritä muokata ihmisiä mieleisekseen on elämä paljon helpompaa, kaikilla!

-Sinna

= = = = = = = = = =

 

Ihanan uuden suhteen myötä avautuu arjen raadollisempi puoli, jonka olen itsekin havainnut. Valitettavaa on huomata, että arjessa elävät lapset, eli omani, saavat täysin erilaisen kohtelun kuin puolisoni viikonloppuvierailulle saapuvat. Asiat, joista arjessa eläviä lapsia ojennetaan koko ajan, eivät tunnu koskevan näitä "viikonlopun vierailevia tähtiä". Monista keskusteluista huolimatta, asiaa on ollut erittäin vaikea muuttaa ja jo nyt ajattelen kauhun sekaisin tuntein mitä tuleva viikonloppu tuo taas tullessaan. Ymmärrettävää on, että se vähä aika, joka lasten kanssa vietetään halutaan pyhittää mahdollisimman mukavaan yhdessäoloon. Lapset kyllä huomaavat heihin kohdistuvan eriarvoisuuden ja kokevat sen oikeutetusti epäreiluna. Mistä johtuu, että toistuvista keskusteluista huolimatta viikonloppuvanhempi unohtaa kauniit lupauksensa "parantaa tapansa kohdella kaikkia lapsia tasapuolisesti". Vaikka uusperheeseen mahtuu myös hyviä hetkiä, olen välillä surullinen lasteni puolesta, etteivät he enää ikinä saa kokea ydinperheen rakkauden tunnetta ja turvaa.

-toivossa elävä

= = = = = = = = = =

 

Miehelläni on 18v tyttö, jonka kanssa olen enemmänkin ystävä kuin "äitipuoli". Olemme olleet yhdessä 5 vuotta eikä ole tullut riitoja. En puutu hänen asioihinsa eikä hän meidän. On asunut äitinsä luona kylläkin koko ajan, ettemme ole paljon tekemisissä....

-Helena

= = = = = = = = = =

Jos olisin tällä kokemuksella uusperheistä ollut eroamassa ensimmäisestä aviomiehestäni, olisin harkinnut enemmän kuin kaksi kertaa. Uusperheen ongelmat vs. ydinperheen ongelmat ovat ihan potenssiin jotain. Uusperheessä on mielestäni tärkeää mm. seuraavat kaksi asiaa: Perheen aikuiset seisovat samojen, yhdessä sovittujen pelisääntöjen takana. Nämä säännöt koskevat sekä lähi-, että etälapsina asuvia lapsia. Toinen on se, että biologinen vanhempi ei saa eikä voi olettaa ei-bion haluavan automaattisesti huolehtivan lapsista. Vaikka he olisivatkin lähilapsia, eli asuisivat suurimmaksi osaksi ko. taloudessa. Vastuu lapsista on aina viime kädessä biologisella vanhemmalla. Itse olen saanut paljon apua ja vertaistukea uusionni.net - keskustelupalstalta.

-Patarouva

= = = = = = = = = =

 

Viereltä olen seurannut uusperheen arkea, eikä se helppoa ole. Ristiriitoja tulee helposti. Vähitellen tilanne toivottavasti helpottaa, voimia jaksamiseen!

-Ei onneksi omakohtaista kokemusta

= = = = = = = = = =

 

Kannattaisi keksiä sulhasellesi ja lapsille sopiva yhteinen harrastus tai muuta vastaavaa ajankulua, välttämättä edes sinun itsesi ei tarvitse olla siinä mukana. Itse ystävystyin aikoinaan mieheni tyttären kanssa käymällä uimassa ja syömässä ulkona kerran viikossa ilman isää. Siitä tuli sellainen "meidän juttu", joka on kantanut hedelmää näihin päiviin asti. Tietenkin erimielisyyksiä ilmenee vieläkin, mutta sellaistahan se on omienkin lasten kanssa. Neuvottelutaitoa on monesti tarvittu. Yhteisiin mukaviin hetkiin kannattaa panostaa.

-Niiskuneiti

= = = = = = = = = =

 

Uusperheissä törmätään usein erilaisiin ongelmiin. Sinun tapauksessasi olen sitä mieltä, että kaikki omia lapsiasi koskeva kasvatus kuuluu ensisijaisesti Sinulle, ei uudelle sulhasellesi. Sinun on opetettava omat lapsesi niin, ettei ristiriitoja mainitsemistasi asioista synny. Toki sulhasesi puuttuu peliin, jos vaikka olet jossain muualla. Oletko miettinyt koskaan asioita toisin päin eli jos lapset olisivatkin sulhasesi, joka ei olisi heitä kasvattanut ja jotka raastaisivat hermojasi. Vaikka sulhasesi on valinnut Sinut tietäen lapsistasi, ei se tarkoita, että hän ryhtyy heille isäksi ja pääasialliseksi kasvattajaksi. Vierasta lasta on yllättävän vaikea rakastaa tai aina edes hyväksyä. Sen vuoksi olen näissä uusperhekuvioissa erityisen huolestunut juuri lasten tilanteesta.

-Sivusta seurannut

= = = = = = = = = =

 

Tilanteesi on varsin tyypillinen. Puolison suusta tuleva omien lasten "ojentaminen" kuullaan vihamielisenä vaikkei se sitä olisikaan. Äidillistä lämpöä ei voi niissä ollakaan, eihän puolisosi ole lastesi äiti eikä isä. Tämä on perustilanne, joka on pakko hyväksyä. Tavoitteeksi tuleekin asettaa se, että tullaan toimeen, kunnioitetaan toinen toisiaan, tervehditään ja edes siedetään toisia saman perheen jäseniä.

Lapset eivät ole valinneet itselleen isäpuolta eikä nykyinen puolisosi sinun lapsiasi vaikka onkin aikuinen. Uusperheen ihmissuhteet ovat täynnä mustasukkaisuutta. Sitä on kaikkien välillä. Yleensä suhde johonkin lapsista lähtee sujumaan paremmin, elleivät nämä joukolla päätä karsastaa isäpuolta. Heillä on oma isänsä, jonka arvo on kiistaton. Perheessä jää silti kosolti isämäisia tehtäviä isäpuolellekin, joka lähentää lapsia ja miestäsi. Sinun on myös annettava ns. kasvatusoikeudet miehellesi, et voi jättää häntä täysvaltaisena perheenjäsenenä ulkopuolelle lapsiesi asioista.

Sinä kannat viime kädessä vastuun lastesi asioista, mutta miehesi jakaa lastesi arkea todennäköisesti enemmän kuin ex-puolisosi. Kotitöihin tulee osallistua ja miehelläsi on oikeus sitä vaatia. Kun kommunikointi kärjistyy vain negatiivisiin viesteihin tai kasvatukselliseen puuttumiseen, kertoo se jostain muusta. Sinun ja miehesi on keskusteltava, mikä isäpuolen rooli perheessä on. Teillä kaikilla saattaa olla siitä erilainen näkemys. Kukaan ei viihdy perheessä, ellei koeta sen täysivaltaisena jäsenenä. Sinun ei kannata sopia lastesi asioista ex-miehesi kanssa ilman, että kysyt myös mieheltäsi. Ottamalla hänet perheen sisäpiiriin, tilanne helpottuu.

Olen itse tukenut mieheni roolia suhteessa lapsiini ja näyttänyt lapsilleni, että hänen mielipidettään kysytään ja keskustelemme lasten asioista, hankinnoista, koulusta, terveydestä keskenämme. Teen sitä sitkeästi, kiinnostaa se miestäni tai ei. Lapseni puhuvatkin aina meistä, että "te olette ostaneet" vaikka minä yksin tekisin heille isommat hankinnat. Oma suhteeni mieheni lapsiin on heikko, sillä heidän äitinsä koki minut alusta asti suurena uhkana äitiydelleen ja annoin tilanteen rauhoittua siten, että vetäydyin irti lasten elämästä. Toimeen tullaan ja kuulumisia vaihdetaan lähinnä mieheni välityksellä. Mieheni suhde lapsiini on ollut pääsääntöisesti hyvä vaikka kertomasi tilanne on tuttu meilläkin. Mieheni kokee toisen lapsistani läheisemmäksi, rakkaaksi. Toiselle hän saattaa olla töykeä ja epäystävällinen.

Puutun tarvittaessa asioihin kun lapsellani ei ole muuta turvaa perheessä kuin minä. Taustalla epäilen olevan sen, että tällä lapsella on läheinen ja rakas suhde omaan isäänsä ja mieheni on mustasukkainen. Olisihan helpompaa astua isäpuolen saappaisiin, jos isän paikka on tyhjä. Kaiken kaikkiaan uusperhe on vaikea, monimutkainen ja haastava kuvio. Sen problematiikkaa selvitellään koko elämä. Tilanteet eivät nimittäin lopu siihen kun lapset muuttavat kotoa. Häät, lastenlasten syntymä, isovanhemmuus, kaikki nämä tuovat samat tunteet pinnalle. Onko lapsipuolten lapset yhtä tärkeitä kuin omat lapsenlapset?

Vaikeat asiat kannattaa nostaa pöydälle. Mitä pidempään epätyydyttävää tilannetta kestää, sen syvemmälle loukkaukset koteloituvat. Vielä lähes kymmenen yhdessäolovuoden jälkeen on meillä kyetty puhumaan asioista, itketty ja pyydetty anteeksi. Sitä paitsi esimurrosikäiset ovat aika hankalia muutenkin. Joudut sietämään paljon. Jos vahdit miehesi sanoja ja äänensävyä ilman luottamusta, ei siitä hyvä seuraa. Uusperheessä syntyy perheen sisälle helposti leirejä: äiti ja omat lapset, isä ja omat lapset. Kannattaa myös heti alkumetreillä hyväksyä omat raadolliset tunteet. Puolison lapsia pystyy aika harvoin rakastamaan.

-Sinnillä loppuun asti

= = = = = = = = = =

 

Olen itse äitipuoli. Kahdenkeskiset hetket lapsipuolen kanssa saattavat lähentää yllättävästi. Retket Mäkkärille, kauppaan yms. Ostelen jotain herkkuja ja yllätyksiä hänelle. Keskustelen paljon mm. iltaisin. Perustelen ohjeeni ja toivomukseni. Käymme koko perhe uimahallissa, retkillä. Hän on minulle tärkeä ja kerron sen.

-Tuula

= = = = = = = = = =

 

Olen uusperheen äiti, kaksi yhteistä lasta ja kaksi lasta mieheni aikaisemmasta avioliitosta. Poika asui meidän kanssa (poika jo 23 v. ja muuttanut kotoa pois kaksi vuotta sitten) ja tyttö äitinsä kanssa. Perheessämme isä on se joka käyttäytyy kuin sulhasesi, joten luulenpa että ero on meillä miehillä ja naisilla, ei niinkään siinä että onko lapset biologisesti omia vai ei. Olen perheessämme taas tuo pehmeämpiä arvoja kannattava osapuoli, joten törmäyskurssilla ollaan meilläkin harva se päivä, mutta otan sen tavallaan rikkautena, jotta lapset oppivat myös, että maailmassa on monenlaisia ihmisiä ja monenlaisia tapoja hoitaa asioita. Mutta jos tuntuu, että elämä on yhtä kivireen vetämistä, neuvoisin miettimään onko parempi asua erillään kunnes lapsesi ovat vanhempia....

-Metsien Meeri

= = = = = = = = = =

 

Oletatko, että sulhasesi automaattisesti voisi osoittaa - ei ehkä äidillisiä - mutta niitä isällisiä tunteita lapsiasi kohtaan? Kiintymys tulee ajallaan - jos on tullakseen. Itse tunnet lapsesi, olethan ilmeisesti synnyttänyt ja kasvattanut heidät, tuntenut jo noinkin monta vuotta. Perheeseen tulleelta uudelta jäseneltä ei sitä rakkautta voi tuosta vaan sormia napsauttamalla olettaa tulevaksi, etkä voi myöskään odottaa samaa lapsiltasi sulhastasi kohtaan, varsinkaan tuon ikäisiltä lapsilta.

Toivottavasti lasten oikea isä ei ole kapulana rattaissa. Asioista ei tarvitse tehdä liian vaikeita, voitte varmaan keskustella rehellisesti sulhasesi kanssa myös hänen tunteistaan. Monesti äidit valitettavasti kuvittelevat että kaikki rakastavat juuri samalla tavalla niitä palleroita kuin itsekin. Mieti, miten itse tuntisit, oletko elänyt uusperheessä toisin päin? Ei se niin yksinkertaista ole alkaa toisen lasta rakastamaan. Kaiken perusta on kuitenkin että te aikuiset olette samaa mieltä kasvatuksesta.

-Uutta ja vanhaa perhettä

= = = = = = = = = =

 

Pidä puolesi ja keskustele puolisosi kanssa asiasta. Perustele oma kantasi ja kerro miten huolestunut olet tilanteesta. Meillä yhteiset peli-illat ja harrastukset ovat auttaneet asiaa. Yhteinen lemmikkieläin on myös hyvä lähentäjä, kukaan ei ole sille sukua ja se rakastaa kaikkia perheenjäseniä tasapuolisesti. Ristiriitoja on varmasti on aina uusperheessä, kun niitä on jokaisessa perheessä. Tsemppiä Sinulle.

-Koiran ja niiden muiden äiti

= = = = = = = = = =

 

Muistan nuo tunteet kuin eilisen päivän. Äidin sydän oli särkyä jokaisesta negatiivisesti annetusta palautteesta lapselle. Pelkäsin, että lapseni menevät rikki ja että heidän itsetuntonsa ei kestä. Itse nostin aikanaan kissan pöydälle (silläkin uhalla, että mieheni olisi osoittanut ovea ja sanonut, että siinä on ovi: ota lapsesi ja lähde) Silloin kun lapset olivat paikalla ja kun niita ikäviä tilanteita syntyi, vedimme yhtä köyttä aikuisina. Se oli tietoinen valinta ja päätös.

Teimme yhdessä selväksi, että tässä kodissa me olemme aikuiset ja me aikuiset olemme ne, jotka asettavat pelisäännöt. Ja sitten kun oli rytissyt, otin heti ensitilassa asian esille ja siitä alkoi asian vatkaaminen ja vaivaaminen. Paljon kului kyyneleitä ja öisiä tunteja, mutta pikkuhiljaa alkoi muutos tapahtua. Ensin tietenkin meissä aikuisissa :-)) Minun lapseni alkoivat kunnioittaa miestäni, ja mieheni lapset minua. Pelisäännöt selkenivät, ja kaikki me opimme yritysten ja erehdysten kautta mikä toimii ja mikä ei.

Tämän lisäksi teimme porukalla asioita: kävimme retkillä luonnossa ym. eli loimme tilanteita, joissa kaikilla oli mahdollisimman mukavaa...alkuun tosin kaikille ei ollut ;-).. Meillä nuo ajat alkavat olla jo takana päin, kun lapset ovat lentäneet pesästä :-) jokainen täysipäisenä positiivisesti eteenpäin katsoen. Uskon että ne hankaluudet ja haasteet, joita he jo nuorella iällä kohtasivat, ovat antaneet arvokasta pääomaa aikuisuuteen. Syvyyttä elämään. Lasten keskinäiset suhteet ja ovat läheiset ja suhde meihin aikuisiin luottavainen: he tietävät, että tiukan paikan tullen takaisin saa tulla ja että tukea annetaan. Kävi miten kävi.

-Monica

= = = = = = = = = =

Aikoinaan otin sulhoni puhutteluun. Kerroin hänelle, että lapset ovat ykkössijalla ja ellei hän sitä hyväksy, meillä ei ole mahdollisuuksia. Välien on oltava kunnossa kaikkien kesken. Siitä on jo yli 20 vuotta ja yhä paranee! Tämä voi tietysti myös tuottaa toisenlaisen tuloksen, mutta meillä se toimi. Onnea yrityksellesi.

- Sattumalta

= = = = = = = = = =

Mielestäni näin voisit saada sulhasesi huomaamaan, miten saman asian voisi sanoa "nätimmin": Sinä "torut" itse rakentavasti kyseistä sulhasesi moitteet saanutta lasta.. ja kehut lasta vielä päälle.. Näin on viesti annettu kaikille positiivisesti perille! :) Meillä on toiminut ja mies kiinnittänyt itse asiaan huomiota... (en ole siis suoraan huomauttanut...) Ja voit yrittää keksiä kaikille yhteistä mukavaa tekemistä - jotain, josta riittää juttelemista silloin ja myöhemminkin :) Tsemppiä!

-Janina

= = = = = = = = = =

 

Uuperheen kuvioihin ei ole yhtä oikeata lääkettä tai mallia. Koska lapsilla on kuitenkin jo olemassa se toinen etävanhempi jossain, niin uusi perheeseen tulija joutuu ansaitsemaan luottamuksen, rakkauden ja kunnioituksen lapsilta päin - eikä se ole välttämättä helppoa eikä aina edes mahdollista. Siinä tarvitaan aikaa ja oikeata välittämistä. Jos sitä ei ole, niin sitä ei sitten ole.
Olen itse jo aikaa sitten hyväksynyt sen, että vanhin lapseni suhtautuu puolisooni jäätävän kohteliaasti. Rakkautta ei voi pakottaa, mutta kohtelias ja asiallinen käyttäytyminen on suotavaa.

-Minttu

= = = = = = = = = =

 

Meillä alusta lähtien oli selvää että minä + lapset olemme paketti, joka tulee kokonaisuutena. Myös miehen ja lasten välisten suhteiden piti olla kunnossa. Siihen auttaa keskustelu miehen kanssa asiasta ja lasten kanssa. Erittäin tärkeänä pidän yhteistä tekemistä siis koko perhe yhdessä ja myös ajan antamista jokaiselle erikseen. Eli esim. 9 v ja sulhanen yhdessä jonnekin ja seuraavaksi 13 v. kanssa. Lapset ja sulhanen tarvitsevat myös aikaa tutustuakseen toisiinsa. Ja jos ei sulhasellasi ole ennestään lapsia, hänelle vanhempana oleminen on aivan uusi rooli, joka ei ole todellakaan helppo. En myöskään muista, että olisin hyväksynyt aina lasten biologisen isän käytöksen lapsia kohtaan. Joudumme pakosta lasten kanssa välillä törmäyskurssille olimmepa sitten täysiä/puoli isiä/äitejä.

-17 vuotta äiti ja 8 vuotta uusperheessä

= = = = = = = = = =

 

Ihmisten dna ei selvästikään ole vielä muuntunut hyväksymään käenpoikasia, valitettavasti. Meillä on uusioperhe, jossa molemmilla on omia, eikä ollenkaan yhteisiä, niin kyllä se viiden vuodenkin jälkeen kasvamista vaatii.. ja rakkautta kokeilee. Tärkeimpiä asioita minusta on se, että teet lapsille selväksi sen, että te sulhasesi kanssa olette aikuisia ja teillä on yhtenäinen oikeus ja velvollisuus kasvattaa lapsia ja lapsilla velvollisuus kunnioittaa molempia, ainakin aikuisena. Ja toisaalta muistat omassa käytöksessäsi myös sen, ettet huomaamattasikaan vähättele toisen oikeutta olla tämä kasvattaja!!

Älä mene lapsiesi taakse tai eteen, vaan seiso miehesi rinnalla! Kuri ja käytösvaatimukset eivät tapa ketään, päinvastoin. Ja jos ei kemiat kohtaa sulhasen ja lapsien välillä, oppia tulee joka tapauksessa. Elämässä tulee aina olemaan ihmisiä, joista ei niin hirveästi aluksi tykkää, mutta joiden kanssa on opittava tulemaan toimeen. Ja toisaalta jos miehelläsi ei ole lapsia, hänellekin täytyy suoda aikaa kasvaa vanhemmuuteen.

Se on vaikeaa silloinkin, kun yhtäkkiä joudut opettelemaan omiasi vanhempien lasten vanhemmaksi, saatikka sitten, jos ei ole kokemusta lainkaan. Kukaan ei ole seppä syntyessään. Kyllä se onni ja ymmärrys kasvaa, kun muistaa päättää ymmärtää ja rakastaa ja hoitaa parisuhdetta, vielä enemmän kun perhesuhteita. Ja kun on usko oikein vähissä, muistele niitä ensimmäisiä ihania ja toivoa täynnä olevia aikoja, kun vatsassa pyöri perhosia...

-Plain

= = = = = = = = = =

Tuo on se tilanne, joka vaatii uudelta sulholta oivallusta ja ymmärrystä. Ensin tulisi rakentaa se suhde, jonka varaan "opetusta" ja "kasvatusta" voidaan rakentaa. Tehdään asioita yhdessä, jutellaan ja ennen kaikkea kuunnellaan lasta, sen jälkeen voidaan kuvioon ujuttaa omia näkemyksiä käyttäytymisestä. Ihminen muuttuu oppimalla, mutta vain jos hän haluaa - ei sen takia, että joku toinen toivoo hänen muuttuvan tai tekevän toisin. Sulhosta ei tule lasten kasvattajaa siksi, että hän seurustelee äidin kanssa, vaan siten, että hän luo oman suhteensa heihin. Se pitää myös sisällään sen, ettei sulho katoa lasten elämästä, jos suhde äitiin kariutuu. Uh, olen vähän paatoksellinen - mutta miehet kyllä pärjäävät, mutta lapset tarvitsevat tukea.

-Tina

= = = = = = = = = =

Voi miten tutulta tuntui tuo tekstisi. Vaikka toinen tarkoittaa hyvää, hänellä ei ole lapsiin ainakaan alkuvaiheessa kiintymyssuhdetta ja molemminpuolista kunnioitusta, jota tarvittaisiin. Itseäni on kaduttanut myöhemmin, etten siihen heti puuttunut ja tehnyt selväksi, että odotan häneltä ystävällisempää ohjausta tai vähempää puuttumista. Yhdessä olisi pitänyt käydä läpi uuden perheen säännöt ja tehdä siinä rajat myös uudelle aikuiselle jäsenelle, joka ei voi olettaa, että siitä eteenpäin toimitaan vain hänen sääntöjensä mukaan.

Annoin liikaa periksi, kun olin viimeinkin löytänyt ihmisen, joka haluaa ottaa vastuuta myös minun lasteni kasvatuksesta ja antaa tukeansa siihen. Lapseni olivat silloin pienempiä kuin sinun ovat nyt. Paljon olen kumppanilleni saanut muistuttaa positiivisen palautteen voimasta, että hän muistaisi antaa sitäkin niin minun kuin meidän yhteisille lapsille. Mutta kuten tiedät, toista ei voi muuttaa. Minä olen joutunut niissä ristiriitatilanteissa välillä asettumaan selkeästi lasteni puolelle, mikä on tietenkin vaikuttanut parisuhteeseemme.

Mutta parhaiten hän ehkä on kuitenkin ymmärtänyt asian, kun olen puhunut hänelle siitä, miltä se hänen lapsiini kohdistuva käyttäytymisensä minusta tai lapsistani tuntuu. Jos et saa kumppaniasi ymmärtämään, muista myös käytettävissä oleva ulkopuolinen tuki esim. perheneuvola. Voimia haastavaan tilanteeseesi!

-Onneksi omani jo lähes aikuisia

= = = = = = = = = =

 

Hei! Itse kannattaisin "Family meetingia" elikkäs kokousta, jossa pyydät kaikkia saman pöydän ääreen keskustelemaan siitä, mitä kukakin osaa hyvin ja miten kukakin parhaiden voisi osallistua kotitöihin jne. Teette selvät suunnitelmat siitä, kuka tekee mitäkin ja kirjoittakaa ne ihan ylös. Samalla voi keskustella siitä, miten raha-asiat ja muut olisi paras hoitaa, jotta ei tulisi ristiriitoja.
Lapsesi ovat jo niin isoja, että ymmärtävät kyllä mistä puhutaan. Kun antaa, saa... se päätee moneen murkkuikäiseen :) Samalla olisi hyvä keskustella jokaisen käsityksiä perheenjäsenten rooleista.

-Suppana

= = = = = = = = = =

 

Uusperheellisenä tai sekaisessa sellaisessa; 1 oma ja 2 yhteistä lasta, mielestäni tuo kuulostaa vain hyvin miesmäiseltä tavalta toimia. Mies ei ole lastesi isä, ei välttämättä vaikuta tähän tilanteeseen lainkaan, vaan se, että hän on MIES ;) ja sinä olet aina äiti, oli sinulla miestä tai ei. Meillä on myös joskus (?) ollut vastaavanlaisia tilanteita, etten ole ymmärtänyt mieheni sanavalintoja tai käyttäytymismalleja. Olemme keskustelleet "uusisän" näkökulmastakin näistä asioista vanhimman pojan (14v) suhtautumisessa. Se on etäistä ja vähemmän "kiinteää" kuin hänen omien nuorempien kanssa. Ja minä olen aina vanhimman pojan puolella riitatilanteessa. Se on minun leijonan roolini, josta en ole osannut luopua. En niinkään riitatilanteissa nuorempien kanssa asetu automaattisesti lasten puolelle, en ota välttämättä edes kantaa, mutta vanhinta "omaani" olen hyvin herkästi puolustamassa.

Olisi mielenkiintoista kuulla mielipide sellaisen uusisän näkökulmasta, joka on isänä perheessä, missä on vaimon lapset. Miten hän on kokenut oman roolinsa sulautuneen perheeseen, jossa tulee vaimon lisäksi kaupan päälle lapset? Käsitteletkö heitä "kuin samassa paketissa" vai osaatko käsitellä heitä erillisinä yksilöinä?

-Kätevä emäntä

= = = = = = = = = =

 

Kuulostaapa tutulta. Meidän uusperheeseen auttoi kerrassaan keskustelu siitä miten valittamisesta ja välittämisestä puhutaan ja kumpaan lokeroon ylipäänsä kallistutaan. Äitinä on myös herkkä, kuulemaan asiat vielä "inhottavammin" kuin ne ovat. On kuitenkin reilumpaa elämässä puhua murkuille asioista rauhallisesti ja oikeudenmukaisesti kuin syyllistäen ja ääntä korottamalla. Vaikka kyllä tuota hermostuu välillä itse kukin.

Meidän murkkuihin tyttö 9v. ja poika 12v., on tepsinyt Vapaus ja Vastuu -periaate ...samoin uuteen mieheeni. Jos hän huutaa lapsille lapsellisesti, purkaa hän tilanteen pyytämällä anteeksi ja sitten tarttuvat lasten kanssa oikeaan asiaan ja puivat asiaa niin pitkään, että asia on selvä eikä kenelläkään ole paha mieli. Perheeseen on sovittava yhteiset pelisäännöt, joita yhdessä noudatetaan. Ei tarvitse enää ketään syyttää, kun näyttää alpusta... Uhkaus, lahjonta, kiristys nehän ei tietenkään mihinkään kasvatusmetodeista katoa ; ) Mukavaa ja haastavaa arkea teidän perheeseen. Voimia sinulle uusperheen kanssa ja antoisia keskusteluhetkiä.  Tänä iltana jo eka kokous pystyyn, kera popkornien.

-Ninnu

= = = = = = = = = =

 

Uusperheen ihmissuhteet olisivatkin todella mielenkiintoinen tutkimuksen aihe ja yksi väitöskirja (Päivi Sutinen, Hgin yo)aiheesta onkin tehty! Käytännössä tilanne on todella vaikea puolin ja toisin eli monen ihmisen tarpeet ja tunteet pitää yrittää ottaa huomioon (myös exät ja heidän perheensä). Välillä menee paremmin ja välillä taas takkuaa todella pienistä asioista. Säännöt pitäisi olla tarkasti tiedossa jokaiselle ja ne luodaan yhdessä!

Pitäkää perhekokous - työpaikallakin pidetään palavereja, niin miksei perheessäkin voisi niin tehdä. Aiheet tietenkin muuttuvat koko ajan. Mielestäni vaikeinta on juuri sillä henkilöllä, joka asuu uudessa perheessä ja omat lapset ovat toisessa kodissa. Välillä elämä tuntuu varmaan ihan vieraalta sulhasestasi? Uusperheen kotiutuminen tilanteeseen kestää vuosia, joten ei kannata pienten asioiden antaa vaikuttaa perheen ihmissuhteisiin. Ottakaa päivä kerrallaan ja keskustele asiasta rakentavasti sulhosi kanssa...oikoteitä onneen ei ole! Voimia!

-Taateli -66

= = = = = = = = = =

 

Odotat selvästi liikoja!

-Saara

= = = = = = = = = =

 

Olen itse ollut samassa tilanteessa, omat lapset olivat silloin 11v ja 13v, mutta miehelläni oli myös kaksi lasta 14v ja 7v. Se on varmaan ollut elämäni vaikeimpia asioita saada tällainen perhe toimimaan toivotulla tavalla. Meillä on ollut aika selvää, että me aikuiset emme olleet toistemme lasten äiti ja isä koska lapsilla oli hyvä suhde omiin. Kuitenkin mainitsemat asiat tuottivat meillekin välillä ongelmia. Kotityöt hoidettiin viikkolistalla missä kaikki hoiti vuorotellen tehtäväänsä eikä kenenkään tarvinnut tuntea että joutui tekemään enemmän kuin muut. Jos käyttäytymisestä tms. oli huomauttamista, keskusteltiin toistemme kanssa ensin ja sitten omien lastemme kanssa.

Meidän kahdella teinikäisellä lapsella oli varmaan tosi vaikeata siihen aikaan, hehän olivat muutenkin niin herkässä vaiheessa, eikä tällainen tilanne ole muutenkaan helppo lapselle mikä olisi hyvä muistaa. Pidän tärkeänä myös yhteistä aikaa, jotta voi tutustua toisiinsa ja pitää hauskaa. Tosiasia on, että meillä oli mieheni kanssa aika kiivaat keskustelut siihen aikaan mutta mottomme oli "Asiat riitelee, mutta me emme" ja meillä oli paljon rakkautta joka tavallaan suojeli meitä. Nyt viidentoista vuoden jälkeen meillä on oikein hyvä suhde toistemme lasten kanssa ja lapset sanovat meitä jopa kakkosisäksi ja äidiksi, mikä tuntuu tosi hyvältä. Onnea matkaan - kyllä hitaasti hyvää tulee!

-Nunnu

= = = = = = = = = =

 

Ei sitä mitenkään mistään noin vaan saa. Toisen ihmisen luottamus täytyy ansaita. Jos uusi miehesi haluaa, hän kyllä saa avoimuutta, rehellisyyttä, sekä huomioon ottamista osakseen. Lapsuudessani oma uusi huoltajani ei vaan pitänyt meistä lapsista, joten lopputuloksen voi vaan arvata. Sinun miehesi on lapsille uusi vieras henkilö, ja vieraista henkilöistä varoitetaan jo lapsena, eikö niin? Omat lapset kunnioittavat ehkä omaa isäänsä, eivätkä halua loukata omaa isää olemalla yliystävällisiä sun miehelle. Tämä asia tarvitsee aikaa ystäväiseni, aikaa..

-Miimu

= = = = = = = = = =

 

Miten tutulta kertomasi tilanteet tuntuvatkaan. Toivon että saatte sovittua yhteiset, reilut pelisäännöt perheessänne. Puhua pitää ja kertoa miltä itsestä tuntuu, ilman syyttelyä. Tunsin olevani ukkosenjohdatin kihlattuni ja omien lasteni (10v,12v) välillä. Hain ensin yksin keskusteluapua ja kävimme yhdessä avioliittoneuvojallakin. Ensimmäisestä oli apua, opin ymmärtämään omaa käytöstäni, avioliittoneuvojalla käynnit lopetimme, koska uusperheen ongelmia ja tunteiden myrskyä ei ymmärretty.

Sitä on vaikea selittää jos toisella ei ole omaa kokemusta. Ruokailutilanteet olivat välillä sietämättömiä, keskustelu kulki minun kauttani. Sanoin, että se on epäreilua ja kehotin uusperheemme jäseniä puhumaan toinen toisilleen. Välillä se onnistui, useimmiten unohtui. Tunsin kääntäväni selkäni aina jollekulle, joko miehelleni tai lapsilleni. Olin loukkaantunut enkä enää jaksanut olla ystävällinen mieheni lapsille (yht.4 kpl, 8-22v.), kun he tulivat iskäviikonloppua viettämään eri kokoonpanoissa. Tuntui etten voinut olla oma itseni.

Pauhasin lapsille kun toisen aikuisen käytös suututti. Opin tunnistamaan suuttumisen syyt ja pyysin anteeksi lapsilta. Tunsin epäonnistuneeni äitinä ja puolisona. Eikä siinä hempeilyt illalla kiinnostaneet kun toinen komenteli päivät kovin sanoin lapsia.  Kävin tuskissani salaa katsomassa asuntoja, en kuitenkaan ollut varma uskallanko taas muuttaa lasteni ja oman elämäni. Erään kahdenkeskisen riidan päätteeksi tein lopulta päätöksen muuttaa lasteni kanssa pois. Kävimme mieheni kanssa yhdessä katsomassa asuntoja.

Lapset olivat innoissaan, mies ei ollenkaan, mutta ehkä hänkin ymmärsi, että tämä oli hyvä ratkaisu meille kaikille. Saihan hänkin nyt keskittyä pelkästään omiin lapsiinsa kun nämä tulevat hänen luokseen. Ihanien ystävien tuella sain hankittua oman kodin lasteni kanssa. Olemme edelleen kihloissa, mutta asumme kahden katon alla. Mieheni kutsuu meidät toisinaan syömään vanhaan kotiin ja vastaavasti hän käy meillä syömässä. Ajattelen, että keskityn nyt äidin rooliin kun lapset ovat vielä helmoissani. Mies on valmis odottamaan. 

Meillä on yhteistä aikaa joka toinen viikonloppu, kun kummankin lapset ovat toisen vanhempansa luona. Ratkaisu oli raastava, mutta olen tyytyväinen päätökseen, samoin lapset. Ajattelemme mieheni kanssa molemmat, että ehkä kymmenen vuoden päästä lapset ovat jo opiskelemassa ja silloin me voimme olla enemmän yhdessä. Soittelemme monta kertaa päivässä, tuntuu että olemme lähellä toisiamme, vaikkemme näekään joka päivä. Tämä sopii meille tällä hetkellä. Teillä on kuitenkin kaikki mahdollisuudet onnistua! Voimia!

-Lapset ensin

= = = = = = = = = =

 

Hei huolestunut! Ainakin kaikki mainitsemasi "opit" ovat kullan arvoisia: Kotityöt, kunnon käyttäytyminen, toisten kunnioittaminen (myös perhepiirissä), aamuhuomenet murinoiden sijaan! Tällaisia opettajia tarvitaan enemmän nyky-yhteiskunnassa. Lapseni ovat jo aikuisia, mutta nyt heitä observoidessani tuntuu välillä, etten ole tarpeeksi opettanut. Sitä paitsi silloin ei ollut kännyköitä yleisessä käytössä, ja niiden käytön suhteen tarvitaan aivan uudet etikettisäännöt! Harvoin tapaa aikuistakaan, joka osaa käyttäytyä kännykkänsä kanssa MUUT YMPÄRILLÄÄN HUOMIOON OTTAEN.

-Tähdet Tuikkivat

= = = = = = = = = =

 

Uusperhe tai vähän vanhempikin, kumpaankin pätee samat säännöt. Älä käytä sanaa ei. Sen voi korvata monella eri sananvaihtoehdolla. Kirjoitan tämän seitsemän vuoden Leevin ja yksitoista vuotiaan Venlan pappana. Meillä mummi osaa tuon taidon erinomaisesti, siellä tuo ei-sana on hukassa. Mummi kyllä perustelee kielteisen asian hyvin, eli lapsi saa tyhjentävän vastauksen asiaansa. Olipa perhe uusi tai vanha, niin lasten kasvatukseen pätee yleisesti samat säännöt. Aiheesta voisi kirjoittaa paljonkin, mutta oletan, että palstan omistaja ei juurikaan välitä pitkästä sepustuksesta, varsinkin, kun kirjoittajana on pappa.

-Hannu Tohila

= = = = = = = = = =

 

Äiti voisi itse opettaa lapsiaan äidillisellä lempeydellä, eihän isäpuoli voi olla äiti.

-Nainen

= = = = = = = = = =

 

Ensinnäkin lapset ovat vaikeimmassa mahdollisessa iässä saamaan perheeseen uuden aikuisen, varsinkin 13-vuotias. Sulhasesi täytyy saada ymmärtämään, ettei hän ole se, joka luo uuden kokoonpanon säännöt, vaan te olitte perhe omine tapoinenne ja tottumuksinenne jo ennen häntä. Uudesta tilanteesta pitää pystyä keskustelemaan yhdessä ja sopia, että jokainen saa jossain asiassa pitää omat, vaikka toisia ärsyttävätkin tapansa. Sitä paitsi jokaisessa perheessä perhemuodosta riippumatta keskustellaan ja riidellään näistä samoista asioista.

Jos miehellä ei ole omia lapsia, hän ei ehkä ymmärrä sitä. Mies on aikuinen ja hänen pitää osata myös joustaa ja antaa anteeksi lasten mielten ilmaukset eikä käyttäytyä kuin kolmas murkku! Uusperheessä EI KOSKAAN mikään voi mennä vain yhden ihmisen mielen mukaan, joustoa tarvitaan paljon enemmän kuin ydinperheessä. Sinuna antaisin miehelle koeajan, ja jos ei sopeudu perheeseenne, totea tapahtunut tosiasia - että hänestä tuli ex-sulhanen. Lapset olivat ennen häntä ja jäävät hänen jälkeensä, älä pilaa suhdettasi heihin miehen takia vaikka hän jäisikin osaksi perhettänne. Tsemppiä teille, sillä yhteisellä vahvalla halulla ja rakkaudella voi luoda toimivan uusperheen!

-Onnellinen jo 10 vuotta

= = = = = = = = = =

Itselläni ei ole uusperhettä, mutta olen seurannut serkkuni uusperhettä, jossa ei lapsen ole kiva olla, ikävä kyllä. Tiedän, että rakkaus on sokea, mutta silti olen sitä mieltä, että kun perheeseen tulee uusi jäsen, niin häntä pitää kunnioittaa kaikkien perheenjäsenten oli ne sitten vaikka kuinka murrosikäisiä. Vaikea aikuista on alkaa muuttamaan, mutta mun mielestäni se pitäisi olla jo sääntönä, kun aikuinen tulee lapsiperheeseen, että lapset ovat etusijalla, joten lapsille tökerösti käyttäytyminen ei ole rakastavaa käytöstä.

Hyvä neuvo olisi, että tutustuttaisi lapset ensin tähän uuteen henkilöön ennen kuin se asettuu isännäksi taloon. Kyllä lapset kertoo rakastuneelle äidille pitävätkö he tästä uudesta ihmisestä vai eivät?! Tietysti lapsienkin puolelta voi ilmetä mustasukkaisuutta äitinsä huomiosta, mutta lapset yleensä ovat aitoja ja kertovat rehellisesti pitävätkö he tästä vai eivät? Henkilö joka ei pidä lapsista ei mielestäni saisi olla kenenkään lapsien "varaisänä". Jos äiti ei kuitenkaan halua luopua tästä ihmissuhteestaan, niin sitten hänen pitää vain rakkaansa kanssa keksiä jotain yhteistä kivaa lapsien kanssa, niin lapsetkin oppivat pitämään hänestä. Eihän lapset voi tietää tämän uuden henkilön kivasta puolesta, jos heille ei sitä näytetä...

-Vaikeuksien kautta voittoon-lapset etusijalle

= = = = = = = = = =

 

Olen paininut saman ongelman kanssa jo 12 vuotta. Helppoa ei ole ollut. Jos huomautat miestä, olet lasten puolella häntä vastaan. Jos olet miehesi tukena, lapset pitävät sinua petturina. Melkoista nuorallatanssia! Ainoa neuvo on, että yritä olla liittoutumatta kummankaan "leirin" kanssa toista vastaan. Äiti on tässä tilanteessa diplomaatti, joka rakastaa ja ymmärtää kumpaakin osapuolta tasapuolisesti. Mahdolliset neuvottelut kannattaa käydä ensin molempien osapuolten kanssa erikseen niin, ettei toinen pukari ole paikalla. Vasta sen jälkeen kun yhteisymmärrys syntyy, kootaan koko porukka yhteiseen keskusteluun. Toivottavasti rauhanneuvottelut tuottavat tulosta ja sotatiloilta vältytään :)

-SH

= = = = = = = = = =

 

Sulhasesi olisi hyvä tajuta että lapset ovat sinun ja sinä kasvatat heidät. Sinä määräät kasvatuksen pelisäännöt koska olet lasten äiti. Jotkut ihmiset sortuvat liian ankariksi ja huomaavat myöhemmin karkottaneensa lapset luotaan(lasten tultua aikuisiksi).Ihminen on kuin peili: Sitä saa mitä tilaa. Ja lapset ovat älyttömän viisaita. Onko miehesi itsekeskeinen ja ainoastaan omista tarpeistaan välittävää sorttia. Perheellisen täytyy tajuta että lapset metelöivät ja se on normaalia kehitystä ja niiden täytyy antaa metelöidä. Ei tietysti yöllä mutta jos on liian herkkänahkainen täytyy hänen lähteä kävelemään. Lapset tarvitsevat myös tilaa ja toimintaa. Jos tilanne menee liian hankalaksi, sinun täytyy miettiä mikä sinulle on tärkeintä mies vai lapset. Muista, että ihmisen psyyke kehittyy lapsuusiässä (itsetunto) ja jos sulhasesi on aina kiukkuinen ja teillä riidellään jatkuvasti, se rikkoo lasten mieltä. Lapset tarvitsevat iloisia kokemuksia koska ne ovat elämän voima/suola. En tiedä tilannettasi mutta jos nämä liippaavat läheltä mieti kahdesti.

-Anski

= = = = = = = = = =

 

Voi, voi tuttu tunne, olen keskustellut avopuolisoni kanssa näistä aina kun on ollut mahdollisuus. Olemme jopa olleet valmiita eroamaan tai minä pikemminkin jättämään puolisoni kyseisen asia takia. Ei voi muuta kuin yrittää pyristellä, koska muutos olisi liian rankka puolin ja toisin. Toisen lasta kun ei millään voi pitää omanaan ja tästähän ne lapset saa oivan tilaisuuden käyttää tilannetta hyväkseen. Voisit kuitenkin yrittää avoimesti kertoa tuskastasi miehelle, jos hänessä ois aikuista ottaa vastuu määräilemisistään. Ja sitten keskustelette yhdessä, koska tiedän mikä tuska on sisälläsi. Ole armollinen itsellesi, meitä on monta.

-lesa

= = = = = = = = = =

 

Sulhasesi siis ojentaa lapsiasi, joka on todella hyvä asia. Minusta näyttää että hän on oikeasti ottanut vastuun lasten kasvatuksesta. Lapsilla on murrosikä kynnyksellä ja siihen mennessä on hyvä kun heillä on tietyt pelisäännöt tiedossa, sulhasesi käyttäytyminen vaikuttaa kaukaa viisaalta, jollaista meilläkin kaipaisi. Lapseni ovat nyt 13, 16 ja 18. Omassa uusperheessäni asiat on taas toisin. Meillä on kaikkea muuta kuin varsinaista lasten "ojentamista". Mielelläni näkisin aika-ajoin myös tätä hyvän käytöksen perusperiaatteiden keskustelua. Onko se sitten sulhasiemme oma kasvatus, joka vaikuttaa ja miten heidät saisi toimimaan laaja-alaisemmin. Aika asettaa aina omat rajansa. Meillä ehkä se, että sulhaseni on kiinnostunut vapaa-ajalla samoista asioista, harrastuksista. Monesti vanhemmat tarjoavat lapsille harrastuksia omista lähtökohdistaan, löytyisikö sieltä jotain yhteistä intressiä. Tai jostain muusta yhdessä tekemisestä. Aluksi siinä varmaan pitäisi olla kaikkien mukana ja teille lapset sen verran pieniä, että ehkä vielä onnistuisi.

- uusioperheen äiti

 

 



Ladataan kommentteja...
© 2017 Positiivarit Oy Vaihde (03) 882 160 Faksi (03) 882 1622 E-mail: positiivarit@positiivarit.fi Toteutus: Luovanet Oy Toimitusehdot      Käyttöehdot