Ikimuistettavin teko

Mikä on ikimuistettavin teko, jonka vanhempasi, isovanhempasi tai ystäväsi on vuoksesi tehnyt?

Olin valvonut yön kipeän lapsen kanssa. Aamulla menin enemmän kuin nuutuneena 34:n oppilaan luokkaani. Kerroin olevani väsynyt, ja että pinna on tänään todella lyhyt… Kuulin pienen supinan, mutta en kiinnittänyt siihen huomiota. En edes huomannut, että yksi poistui luokasta. Kohta ovi aukeni ja aurinkoisesti hymyilevät kasvot kantoivat isoa mukia kuumaa höyryävää kahvia. – Tässä ope sulle, että jaksat opettaa meitä tänään. Ei ollut itku kaukana!
PH

Ikimuistettavia tekoja on paljonkin, mutta viimeisin niistä oli minulle järjestetty yllätys kun menin viikonlopuksi vanhempieni luona käymään. Perheeni oli nimittäin järjestänyt yllätysjuhlat valmistumiseni kunniaksi ja nähnyt vuokseni paljon vaivaa.
OM

Kun olin juuri tullut selkäleikkauksesta kotiin ja jouduin olemaan kuukauden sängyssä jotta luut luutuisivat, en omistanut telkkaria…niin ISÄPUOLENI jota arvostan, toi äitini kanssa taksilla minulle upouuden telkkarin! Se on kaunein teko ja huomaavaisuus, jota koskaan olen saanut kokea. Se on aitoa rakkautta ja välittämistä!
AS

Tiedän, että tätä en unohda koskaan. Oma aviomieheni pelasti kirjaimellisesti henkeni kolme vuotta sitten, lokakuun 16. päivä. Täysin maallikkona hän osasi elvyttää minut kun sain kotona vakavan sairaskohtauksen ja menin elottomaksi. Hänen ansiostaan kolmella kouluikäisellä lapsellani on vielä äiti. Eikä mene yhtään viikkoa etten sitä tapahtumaa ajattelisi…
SP

Pari ikimuistettavaa tapahtumaa tulee mieleen. Äidistä tulee mieleen se kerta kun heinäpaalikasasta kissanpoikia etsiessäni putosin pari kolme metriä ja äiti sai minut alhaalla kiinni ennen kuin ehdin pudota betonilattialle! Paras ystäväni piti minulle ikimuistoisen puheen saadessani valkolakin ja kertoi kuinka epäluuloinen oli miten pystyn ensin lukemaan ammatin ja samalla lakin itselleni, mutta tästä kaikesta selvisin todella hienosti ja hän oli minusta ylpeä!
SM

Vanhempieni usko minuun. Laittoivat alkavan yritykseni lainantakauspapereihin nimensä alle ja asuntonsa pantiksi. En tiedä kumpia hirvitti enemmän, mutta yritykselläni kävi hyvin; voitin Vuoden Nuori Yrittäjä -palkinnon vuonna 1999. Silloin oli laina maksettu ja vein vanhempani illalliselle.
MGN

Ehkä tässä kyselyssä tarkoitettiin toisenlaista ikimuistettavaa, mutta tämä oli ikimuistettava hauskuudestaan. Äitini ja siskoni tulivat syntymäpäivilleni. Ei ole tapana ostella mitään ihmeellisiä lahjoja näin perheen sisällä, mutta tällä kertaa he olivat käyneet kaupungissa shoppailemassa alennusmyynneissä ja ostaneet jostain poistokopasta mulle kengät. Sopivat jalkaankin ja olivat ihan hienot, mutta kun katsoin tarkemmin, niin toinen olikin musta ja toinen ruskea. Ensin ajattelin, että kehtaisiko siitä mainita, kun se vois olla noloa huomata, että tommonen moka käynyt kaikessa kiireessä. Mutta asia kuitenkin tuli ilmi kun olin niin vaivalloisen näköinen. No äiti ja sisko alkoivat sättiin toisiaan, että kummalla siinä oli ollut niin kova kiire jne. Minä lohduttelin, että ei se mitään ja kyllä mun työkaveritkin ymmärtää, että tommosta voi mun sukulaisille sattua, ja minä voin ainakin työmatkoilla käyttää niitä. Koitin olla vaan kiitollinen ja iloinen lahjastani, vaikka vähän harmitti kun ei varmaan mistään poistokopasta ostettuja kenkiä voisi vaihtaakaan. No Synttärit päättyi, vieraat lähtivät kotiin ja aloin siivota kahvittelun jälkiä. Löysin tiskipöydältä kaiken ryjän keskeltä pahvilaatikon, jossa oli äidin tuomia tuliaisia: oman maan sipuleita, hilloa ja mehua. Ja kuinka ollakaan – toinen pari kenkiä! Ruskea ja musta! Pari kummallekin kengälle, jotka olin saanut. Koko tilanne oli siis lavastettu! Ja mulle meni täydestä!
LS

Kun olin ’hukannut’ paljon rahaa yllättäen ja mieleni oli aivan maassa, toi hyvä ystäväni mulle ’piristystä päivään’ -pussin. Pussissa oli hänen tyttärensä (kummityttöni) kuva, ässä-arpa, lakuja ja hiusväriä. Hän halusi näin ilahduttaa mieltäni, koska olin juuri ollut tosi allapäin. Ihanaa, hän onnistui piristämään minut!
MR

En voi määritellä vain yhtä ikimuistettavaa tekoa, vaan olen onnellinen ystävästäni, jonka olen tuntenut alaluokilta asti, nyt jo yli 20-vuotta. Ystävyytemme on säilynyt ja syventynyt läpi vuosien niin, että nykyisin, vaikka asumme eri paikkakunnilla, pidämme yhteyttä lukuisia kertoja viikossa. Tämä sinänsä ei liene erikoista, mutta se, kuinka AINA voin varata puhelinajan ystävälleni, jos jokin asia vaivaa ja kaivertaa mieltä – tai vastaavasti, jos haluan jakaa onnenhetkeni. AIVAN OIKEIN, VARATA PUHELINAJAN… olemme lanseeranneet tämän virastojen käytössä olevan termin, ja saamme siitä suurta hupia: olisiko tänään puhelinaikaa kello 21 jälkeen. Kuinka empaattisesta kuuntelijasta olen saanut nauttia näinä hetkinä, miten kallisarvoisia neuvoja ja ohjeita lapsenkasvatukseen ja välillä väistämättä raskaassa yksinhuoltajan arjessa selviytymiseen olenkaan saanut…
HH

Yritykseni joutui konkurssiin ja minä yksinhuoltajana sairastuin masennukseen. Kuuluin johonkin väliinputoajaryhmään, jolle ei yhteiskunnallista tukea herunut miltään taholta. Yksinhuoltajana kärsimme nälkää, sähköt, puhelimet suljettiin ja ulosottomies kolkutteli ovella, jota en avannut. Silloin huomasin kuinka arvokasta on omistaa paljon ystäviä, jotka riensivät apuun. Yksi antoi rahaa, vaikka itse eli tiukoilla, toinen tilasi kolme kuutiota puita, jotta saamme taloa lämmitettyä, kolmas toi säkillisen juureksia ja neljäs istui läsnä ja piti kädestä, viides maksoi lääkäri- ja lääkekulut, kuudes kirjoitti kauniita kannustavia kirjeitä, seitsemäs pyysi usein syömään ja saunaan, kahdeksas raahasi minua metsään sieneen ja marjaan, yhdeksäs oli aina läsnä, kun tarvitsin. Ilman rakkaita ystäviäni olisin varmasti vajonnut niin syvään apatiaan, etten olisi pystynyt sieltä yksin nousemaan. Arvostan suuresti heitä kaikkia ja asetan aina ykkösinä heidät kiitollisena sydämeeni. Tiedän miten valtavan hienoa sota-aikana oli, kun kaikki auttoivat toisiaan, vaikka kaikilla oli kurjaa. Tiedän myös sen, että omalla toiminnallaan vaikuttaa myös siihen, että ystävät pysyvät ja uusia tulee lisää. Kun on terve, antaa muille ja kun sairastuu, saa olla avuntarpeen kohteena. Tärkeintä sellaisten ihmissuhteiden luomiseen on ääretön rehellisyys. Kaikki kerrotaan ja jaetaan. Olemmehan raadollisia ihmisiä ja kaikki tekevät virheitä, joista on mahdollisuus oppia.
TG

Kun mieheni oli ollut vakavassa auto-onnettomuudessa ja oli teholla kauan, vanhempani huolehtivat minusta kuin pienestä lapsesta; sain joka päivä lämpimän ruoan (joka melkein ’pakotettiin’ syömään), vaikka ruoka ei maistunutkaan. He keskustelivat kanssani ja sain niin ihanaa tukea, että olen muistanut kiittää heitä monesti jälkeenpäinkin. Vaikka olin jo muuttanut pois kotoa kauan sitten, oli hyvä huomata, että maailmassa on paikka, johon voi mennä, vaikka mikä olisi! Kiitos siitä ihanille vanhemmilleni! Mieheni selvisi onnettomuudesta tilanteeseen nähden hyvin; hän puhuu ja kävelee itse. Oli se kuitenkin kova paikka vastavihitylle, nuorelle parille.
LV

Noin viisitoistavuotiaana isäni siirsi läksyjenlukuvastuun minulle sanoen ”lue läksysi tai jätä lukematta; itse tiedät miltä tuntuu, jos et kysyttäessä osaakaan vastata. Toimi niin, että koulussa on mukava olla.” Opintie sujui enimmäkseen kiitettävästi, ja jälkeenpäin olen ollut erittäin tyytyväinen osoitettuun luottamukseen ja annettuun vastuuseen. (Vaikka sanotaankin, ettei vastuuta voi antaa, vaan se pitää ottaa.)
TU

Ystäväni oli käymässä ja taidettiinpa ottaa hieman ”napanteria” illan mittaan. Myöhään illalla sitten, en muista mistä tuli puheeksi, mieheni luetteli kaikki karmeimmat tapani. Totesi loppukaneetiksi sitten rakastavansa minua silti ja olevansa hulluna minuun näistä huolimatta. Joillekin tuo saattaa kuulostaa lähinnä loukkaukselta, mutta mieheni tuntevat ystävät osaavat sen ymmärtää kauneimmaksi rakkaudentunnustukseksi, mitä hänen suustaan voi ulos tulla.
JK

Ämmini lähti minun kanssani mattoja pesemään rannalle, ja palasi takaisin pesemättömät matot kainalossa. Hän leikki minun kanssa rannalla ja niin jäi matot pesemättä. Tämä tapahtui 50-luvun puolivälissä, aikana jolloin lasten kanssa ei juuri leikitty.
TW

Mummoni kertoi pyynnöstäni esisukulaisten nimet, asuinpaikat ja vähän taustaakin. Tällaiset kun kirjoittaa ylös vielä isovanhempien elinaikana saa mittaamattoman aarteen, jonka puutetta ei sukututkimuksellakaan aina voi paikata.

Äitini ompeli kankaisen mollamaijan, kun olin alle kouluikäinen. Omatekoisena vähän ”ruma” nukke, mutta paras ja rakkain lelu.
PJ

Olimme tehneet perheemme kanssa rengasmatkan kesälomalla -59. Yhtenä kohtana oli Lappeenrannasta sisävesilaivalla matka Kolille. Lappeenrannassa söimme jossain pikku ravintolassa valkoista pehmeää lihaa sitruunaan vivahtavassa valkokastikkeessa ja maku oli aivan taivaallinen! Kun palasimme taas Hesaan, muistelin isälle tuota ihanaa valkoista lihaa, jonka nimeä en tiennyt. JA HÄN VALMISTI minulle sitä vasikanviilokkia! Itse rengasmatka oli aivan mahtava ja varmasti kalliskin, Kolilla olimme 3 viikkoa Jerojärven rannalla ihanassa mökissä. Lensimme vielä Kuopiosta Hesaan samalla matkalla ja se oli minun ensimmäinen lentomatkani. Kuitenkin tuo yksi pieni, suuri ateria, vasikanviilokki, on jäänyt suurimpana kokemuksena kuukauden hienosta reissusta mieleeni, sitruunaisen pehmeine makuineen.
KS

Asuin muutama vuosi sitten Yhdysvalloissa ja elämäni ei ollutkaan siellä sellaista kuin Kauniissa ja Rohkeissa! Elämä antoi suurta opetustaan ja kaiken lisäksi podin koti-ikävää. Suhteellisen iäkkäät vanhempani lähtivät luokseni suuren meren taakse lohduttamaan lastaan. He eivät osaa kieliä eivätkä ole aikaisemmin matkustelleet. Olin heille riittävä syy astua koneeseen … Silloin oli Suomessa lentolakko ja … He tekivät matkaa 28 tuntia ja siinä oli seikkailua kerrakseen mummalle ja paapalle!! Lopulta he pääsivät luokseni ja se oli huima kokemus meille kaikille.
MR

Aikanaan kun läksin opiskelemaan, niin siskoni perhe ilmoitti, että voin aivan hyvin asua heidän luonaan opiskeluajan. Se oli tosi hieno asia
KN

Elettiin 60-luvun loppua. Olen suuresta lapsiperheestä emmekä eläneet yltäkylläisyydessä.
Sanotaan että tilaisuus tekee varkaan ja näin se minun kohdallani kävi kun menin lähikauppaan kesähelteellä ja kun kauppias oli poissa, niin otin pakasteesta litran jäätelöä ja menin nauttimaan sen läheiselle uimarannalle, jossa oli paljon ikätovereitani. En jakanut jäätelöä toisten kanssa, vaan nautin suosiosta jota osakseni sain. Kotiin palatessani oli maine kiirinyt edelläni ja isäni tivasi minulta mistä olin saanut rahat jäätelöön. Tunnustin isälleni mitä olin tehnyt ja isäni antoi minulle rahan käteen ja käski mennä kauppiaan luo selittämään mitä on tapahtunut, pyytämään anteeksi ja korvaamaan jäätelö. Sen jälkeen isä käski minun tulla kotiin ja että hän antaisi minulle selkäsaunan. Samalla kun menin kauppaan, niin koin ne häpeän tunteet mitä tekoni oli saanut aikaan ja mietin myös sitä minkä häpeän olin isälleni hänen poikanaan aiheuttanut. Kauppias oli ymmärtäväinen minua kohtaan ja kotiin palatessani kokemaan rangaistusta sainkin selkäsaunan sijaan pitkän puhuttelun. Olin tuolloin 7-vuotias.
PK

Kyllä se on se, kun Pohjanmaalta kotoisin oleva isäni (nyt jo yli 70v) sanoi minulle 20 vuotta sitten juna-asemalla vuodeksi ulkomaille lähtiessäni: ”isä rakastaa sinua aina”. Isältä on usein saanut taloudellista tukea, josta olen aina hänelle kiitollinen, mutta noita sanoja en ollut häneltä aiemmin kuullut ja olin tuolloin jo 19 v.
PK

Muistelen vieläkin lämmöllä isoisääni, jonka luona minulla oli tapana käydä lapsena ja vielä lukioikäisenäkin koulun jälkeen. Pappani keitteli minulle teetä ja kuunteli ja oli läsnä. Hän ei koskaan kasvattanut eikä opettanut minua, vaan minusta tuntui, että hän hyväksyi minut juuri sellaisena kuin olin. Tätä lämpöä muistelen vieläkin maailman murjoessa, vaikka papan kuolemasta on jo yli kaksikymmentä vuotta. Toivon, että osaisin siirtää tätä ”hiljaista hyväksyntää” tuleville sukupolville.
EN

Isäni viisaus: Keväällä 1962 menin Saksaan erään ryhmän mukana, tarkoitus oli viipyä vain viikko. Hampurilainen tuttavaperhe etsi kotiapua ja kysyi voinko jäädä joksikin aikaa, ennen kuin löytävät sopivan. Tiesin maalaistalon tyttärenä kotitilan kesäkiireet, sekä tunsin vanhempani käytännöllisen viisaiksi, eikä siihen aikaan maalta lähdetty mihinkään kesäaikaan, eikä varsinkaan ulkomaille. Rohkeasti soitin Hampurista isälleni ja pyysin lupaa jäädä: isä myöntyi ja lähetti syksyllä paluulipun kotiin. Se kesä opetti monella tavalla myönteisesti ja rajustikin, avarsi neito-elämäni näkövinkkeleitä ja pudotteli suomuja silmistäni. Vaikka isäni päätös herätti sisaruskateutta, olen hänelle todella kiitollinen. Viisas isäni tiesi, että parhaiten oppii kun antaa kokemuksille mahdollisuuden.
PA

Paras muisto isästäni kantaa läpi elämän sillä hän sanoi minulle kun olin pieni: ”Muut ne tekevät mitä osaavat, mutta sinä teet mitä haluat!”
HH

Pikku siskoni Leila on ”kädestäni” pitänyt tiukasti kiinni koko matkan, jota olen terapian avulla tehnyt 9 kuukautta. Kiitos hänen, olen matkaani taittanut saapasjalkakissan askelin.
AV

Kun meille mieheni kanssa pitkän odotuksen jälkeen syntyi kaksoset, olimme tosi onnellisia ja hoidimme heitä mielellämme. Ympärivuorokautinen kahden vauvan hoito koetteli kuitenkin välillä jaksamistamme. Olen ikuisesti kiitollinen siitä hoitoavusta, jota saimme isovanhemmiltamme, mieheni sisarelta ja hyvältä ystävältäni noihin aikoihin. Jo muutaman tunnin ”loma” vauvanhoitorumbasta virkisti ja antoi taas uusia voimia. Nyt lapset ovat jo kohta 4-vuotiaita vilperttejä ja edelleenkin on ihanaa, että silloin tällöin avuliaat läheisemme tulevat katsomaan lapsia ja päästävät meidät kahdestaan tuulettumaan.
KK

Sain esikoiseni 17-vuotiaana ja silloin äidiltäni saatu apu ja hoitovastuun jakaminen säilyy mielessäni ikuisesti.
HH

Äitini maksoi koko vuoden vaihto-oppilasmaksut, jotta pääsisin USA:han maailmaa näkemään. Se vuosi muutti koko elämäni suunnan parempaan päin, ja siitä olen hänelle ikuisesti kiitollinen!
AW

Onnistuin joskus nuorena tyttönä ajamaan kaverin auton katolleen ojaan keskellä yötä. Kuin ihmeen kaupalla selvisimme vähin vaurioin – auto ei… Häntä koipien välissä raahauduimme kotiini ja herätin vanhempani vähintäänkin sekavassa mielentilassa ja tunnustin, mitä oli tapahtunut. Vanhempani eivät hermostuneet, vaan olivat lähinnä onnellisia, että olimme itse kunnossa. Aikanaan maksoivat vielä mukisematta auton, vaikka rahaa ei koskaan ylimääräistä ollutkaan. En tiedä, oliko se kasvatuksellisesti aivan oikein. Se kuvaa kuitenkin hyvin sitä, että minulla on ollut vanhemmat, joiden luokse olen aina uskaltanut mennä vaikka olisin mokannut miten pahasti hyvänsä. En tiedä, olisinko aina itse pystynyt samaan. Kasvavan pojan äitinä vastaavia kokemuksia saattaa olla edessä minullakin. Miten mahtaa oma sietokykyni venyä? Hirvittää…
JR

Varmaankin ikimuistettavin teko on mummini tekemä tai paremminkin antama. Hän oli hyvä ompelemaan ja kutomaan. Koska olin jo hyvin pienenä kiinnostunut käsitöistä, hän opetti nämä taidot minullekin. Ottipa mukaan syysmarkkinoillekin Oulun torille myymään töitään. Ja osti minulle torilla kuuman makkaran, ”kärkkärin” ja olin eka kertaa yötä kaupungissa. Tuijotin lumoutuneena vastapäisellä katolla vilkkuvaa Klubi-tupakan mainosta… Niin, ja sain laittaa päälleni Amerikan-paketista tulleet uudet ulkoiluvaatteeni, vihreän takinkin, jossa oli ”timanttinapit”…Uskomatonta. Nämä opitut kädentaidot ovat tuoneet minulle ja läheisilleni paljon iloa ja toivottavasti tuovat vielä pitkään.
PR

No en ollut enää lapsi, mutta 20 v ja asuin vielä kotona. Sitten kävi niin, että olinkin yllättäen raskaana, koulu kesken yms. Olin tilannut jo ajan aborttiin ja ilmoitin äidilleni, että olen pari päivää sairaalassa. No hän arvasi heti mistä on kysymys ja sanoi että kohtahan sinä saat opiskelut loppuun yms. ja jutteli niitä näitä. No siinä kävi niin, että seuraavana päivänä peruutin sen aborttiajan ja myöhemmin sain ihanan tytön (nyt jo kohta 18-vuotias). Äitini oli aikanaan saanut minut saman ikäisenä, joten hän ymmärsi ja sitä ”pääni kääntämistä” en voi ikinä unohtaa ja mielestäni se on ikimuistettavin teko jonka äitini teki minun ja ennen kaikkea tyttäreni hyväksi, oikein itkettää kun ajattelenkin miten olisi voinut käydä…
SN

Vanhempien luottamus. Kun lapsella on vanhempien luottamus, hänellä on vastuu olla luottamuksen arvoinen, mutta hän voi myös olla ylpeä saamastaan arvostuksesta. Näin lapsi / nuori saa myös vapauksia, joita jokainen nuori tarvitsee (saa matkustella, käydä festareilla, olla yötä kaverin luona, yms)
RN

Isäni äiti oli Pohjanmaalta kotoisin ja kasvatti omien lastensa lisäksi veljeäni ja minua monta vuotta. Opeista parhaiten jäi mieleen lause; Ihminen pystyy kaikkeen mitä haluaa
LMP

Mieheni ollessa YK-joukoissa sairastuin vakavasti ja viikon sairaalahoidon aikana mieheni vanhemmat hoitivat pientä poikaamme. Apu tuli tosi tarpeeseen ja muistan sen aina.

Olen maalaistalon tytär ja pienenä tytöntyllerönä ollessamme heinäpellolla äiti toi usein kauppa-autolta jätskiä. Kuumana päivänä, niin kuin ne ennen oli, jätski maistui makealta lapsen suussa ja miksei aikuisenkin. Tällaiset pienet asiat lämmittävät vielä aikuisenakin mieltä ja nämä muistot ovat aina mukana elämän taipaleella.
MH

Olin noin 17-vuoden ikäinen, kun tapamme mukaan kävimme syksyllä mummini luona sadonkorjuun aikaan. Tavallisesti äitini otti aina mukaansa meille peitot, tyynyt ja lakanat ettei Mummille jää paljon pyykkiä meidän lähdettyä. Sillä kerralla Mummini halusikin petata meidät omilla vuodevaatteillaan ja nukkumaan mennessä peitteli minut vielä upealla punaisella ulkomailta tuodulla villashaalilla, joka oli hänelle erityisen rakas. Peitellessään hän sanoi, että tämän shaalin minä saan hänen kuoltuaan. En enää ehtinyt nähdä mummiani sen jälkeen, koska hän nukkui muutama kuukausi käyntimme jälkeen. Mummini kääri siinä shaalissa niin paljon rakkautta, että vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen muistan tuon hetken ja Mummini sanat kuin eilisen.
AS

Tulee mieleeni tapaus lapsuudestani. Minua ja siskoani on aina kasvatettu ja opastettu tekojen kautta. Eräänä kesänä isäni sahasi puita moottorisahalla ja saha lakkasi käymästä. Epäilin, että bensa on loppunut. Ehdotin, että kurkistetaan tankkiin. Lupasin hakea sisältä tulitikut, jotta nähtäisiin onko se bensa loppunut. Isäni sanoi, että kipaisepas hakemaan ne tikut. No juoksin sisälle nappasin tulitikut ja palasin takaisin. Ennen kuin ehdin raapaista tulitikun isäni sanoi, että mietipä hetki asiaa. No älysin, että kyllä se räjähtää, jos tulitikun raapaisen. Näin käytännön kautta meitä on aina kasvatettu ja olen todennut, että se on ollut tosi tehokas ja mukava tapa.
SL

Isäni, joka oli poikasesta asti tupakoinut paljon, noin 2 askia päivässä, lopetti kerralla tupakanpolton saatuaan minut 15-vuotiaana kiinni kokeilusta. Eipä ollut itsellänikään halua tämän jälkeen aloittaa tupakanpolttoa ja olen saanut pitää isäni nyt jo 86-vuotiaaksi vaikka keuhkot ovat olleet hänen heikko paikkansa tupakoinnin vuoksi koko elämän ajan.
KH

Varastin kerran äidin rahapussista muutaman kolikon alle 10-vuotiaana. Kun äiti huomasi sen, hän alkoi tivata, kuka on käynyt hänen rahapussillaan. Isä sanoi, että hän. Olin ihmeissäni. Illalla isä tuli luokseni ja kysyi, olinko minä ottanut rahaa. Tunnustin. Silloin isä alkoi puhua lempeästi, mutta vaativasti ja sanoi, että varastaminen ei ole oikein. Juttelimme varmaankin asiasta monelta kannalta. Muistan vain sen, että sen jälkeen ajattelin, että en koskaan varasta. En tiedä, oliko isäni teko oikein, mutta mieleeni se jäi! Olisin varmaankin saanut koivuniemen herraa tiukalta äidiltäni. Olisinko senkin muistanut? Ehkä. Nyt mielessäni on isäni rakastava lähestyminen.
TS

Olin kansakoulun alaluokilla ja kotitehtävänä oli ommella koulussa tehdyn esiliinan helmaan koristeommel. Leikkien huumassa tehtävä oli tyystin unohtunut ja viimeisenä iltana ei kun itkua vääntämään kauhun pala kurkussa. En millään ehtisi enkä jaksaisi enää ommella niin vaikeaa juttua aamuksi. Hetken supateltuaan vanhempani kehottivat minua käymään nukkumaan, kyllä asia jotenkin järjestyisi. Järjestyihän se. Illan pimeinä hetkinä isä ompeli elämänsä ensimmäiset (ja viimeiset) koristeompeleet ja lopputulos oli täydellisen uskottava minun tekemäkseni. Tämä sinänsä pieni tapaus on jäänyt niin vahvasti mieleeni varmaan siksi, että tehtyjä virheitä ei yleensä helposti saanut anteeksi.
HV

Ystäväni muistivat minut viiden vuoden jälkeenkin kun töihin tarvittiin lisäapua ja työsuhteesta syntyikin pitempiaikainen työsuhde. Mukava fiilis.
JH

Sanatkin voivat olla iso teko. Ehdottomasti mieleenpainuvimmat ystävän sanat ovat. ”Älä koskaan muutu, pysy tuollaisena kuin olet, Sinunlaisiasi ihmisiä tarvitaan.” Sain kuulla nämä sanat jo 16 vuotta ennen Egotripin levyn markkinoille tuloa. Ja ne lämmittävät sydäntäni päivittäin taatusti koko lopun elämääni.
ML

Mieheni on ainoa lapsi, kuten minäkin. Ja erittäin läheinen vanhempiensa kanssa (kuten myös minä omieni kanssa). Kännykällä ollaan yhteydessä monta kertaa päivässä ja tiheään. Mieheni siis jutustelee vanhemmilleen puhelimessa joka päivä, ja minä huikkailen vain terveiset hänen välityksellään. Jos mieheni kuitenkin lähtee työmatkalle eikä ole puhelimen tavoitettavissa, anoppi piristää minua tiheään puhelinsoitoilla ja jutustelee kuin omalle tyttärelleen… paikkaa näin varmaan omaakin ikäväänsä kun poika on ulkomailla, mutta myös minulle tulee kiva tunne, kun saan jutustella jonkun kanssa mieheni poissa ollessa.
PP

Kun muutin nuorena ”radikaalina” ihmisenä ensimmäiseen omaan kotiini 17-vuotiaana, ilmoitin sisällä tupakoivalle isälleni, että minun asunnossani ei sitten polteta sisällä vaan parveke on sitä varten. Tähän hän totesi, että eipä tarvi sitten vierailla luonani. Kun sitten muutin siihen omaan asuntooni, niin isä kuitenkin tuli kylään vieläpä täytekakun kera ja kävi siellä parvekkeella tupakilla. Eikä se jäänyt ainoaksi kyläilykerraksi!
JU

Olin tyttönä kesätöissä kyläkaupassa kun sain tiedon opiskelemaani alaa vastaavasta kesätyön pätkästä toisella laidalla Suomea. Lähtisinkö vai en, pohdiskelin ääneen siivuttaessani makkaraa tiskin takana seisovalle äitini tädille. Täti kuunteli ja totesi sitten jämäkästi, että: ”Kuule tyttö, assiin paikalla pittää narjottoo”. Kummalliselta kuulostava lausahdus kannusti silloin ja on rohkaissut sen jälkeen monissa tilanteissa. Siitä lähtien olen ymmärtänyt, miten tärkeää on, että joku uskoo selviytymiseesi ja sanoo sen ääneen.
SS

Sain äidiltäni syntymäpäiväkortin 53-vuotispäivänäni. Ensimmäisen kerran hän kirjoitti loppuun: Rakkaudella äiti. Se kosketti minua. Hän on sitä ikäluokkaa; vanha, pienestä maalaistalosta kovan työn uuvuttama vanhus.
LK

Synnytyksen jälkeen olin aivan rikki. Vauva itki käytännössä 3 kk yhteen putkeen, nukahti aina rinnalle hetkeksi, mutta kun yritin saada hänet sänkyyn, alkoi itku aina uudelleen. Joskus aamulla, kun mieheni oli lähdössä töihin, itkin itsekin kun en olisi jaksanut valvoa enää lapsen kanssa. Eräänä aamuna ystäväni ilmestyi ovestamme, otti vauvan syliinsä ja käski minut nukkumaan. Nukuin monen tunnin unet ja olin yllättynyt itsekin kuinka pirteänä heräsin. Sen jälkeen jaksoin paremmin ja tiesin aina voivani luottaa ystäväni apuun hädän hetkellä.
SL

Kun koirani kuoli, ystävä tuli heti sen kuultuaan luokseni (suklaalevyn kanssa!). Isäni lähti kesken työpäivän ajamaan toiselta paikkakunnalta, haki minut ja koiran kotiseudulle. Se on jäänyt hyvin mieleen.
KE

Ikimuistettavimman teon / teot on tehnyt serkkuni Anne. Hän kävi kanssani Pikonlinnassa sädehoidossa kuusi viikkoa jokainen arkipäivä. Ikävästä asiasta huolimatta meille sattui monta kommellusta ja hauskaakin juttua matkalla. Anne oli henkinen tukeni silloin kun meni huonosti, oli paha olo ja väsytti, suuhun ja kurkkuun sattui. Hän myös kannusti ja joskus jopa pakotti minut syömään kun ruoka ei oikein maistunut. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen siitä mitä hän vuokseni teki ja joskus jossain toivon sen jotenkin hänelle korvata.
RV

Elettiin syksyä 1985, olin juuri eronnut alkoholin myötä väkivaltaiseksi muuttuneesta aviomiehestäni. Minulla oli 6-vuotias lapsi ja osapäivätyö, työ oli ollut minulla vuoden ja sitä edelsi vuoden työttömyysjakso. Muuta velkaa ei ollut kuin pesukoneen osamaksut, en myöskään saanut muutamaan kuukauteen elatusmaksua, koska puolet minulle jääneestä puhelinosakkeesta kuitattiin näin maksetuksi miehelle. Vuokra oli liki 1400 mk/kk ja nettoansioni n.1600 mk/kk. Tiesin, että tulen saamaan asumistukea, mutta siihen menisi jokunen kuukausi aikaa, ennen kuin maksatus saataisiin alulle. Siispä menin silloisen kotikuntani sosiaalitoimistoon pyytämään, että saisin asumistuen verran sieltä lainaksi, he voisivat sitten ottaa summan takaisin asumistuesta, sehän tulisi takautuvasti. Muistan vieläkin sen tunteen kun virkailija (muistan hänen nimensäkin varmasti kuolemaani asti, mutta en sitä tässä julkaise) totesi minulle hyvin ylimieliseen sävyyn, että olisi pitänyt ajatella toimeentuloaan ennen kuin lähtee hakemaan eroa ja että tässähän tulee mietittäväksi sekin, olenko minä ollenkaan sopiva henkilö lapsen huoltajaksi, vai tuleeko kyseeseen huostaanotto! Selvennyksenä vielä siis, mieheni pahoinpiteli minua useamman kerran jopa lapsen nähden, itse en käyttänyt, enkä käytä edelleenkään alkoholia. Apua siis en saanut. Jotenkin sain kiitettyä tyhjästä, otin lastani kädestä ja läksimme kunnantoimistosta pois. En oikein edes muista miten selvisimme ystävättäreni luo, siellä sitten murruin täysin, itkin ja kerroin kuinka oli käynyt. Hän keitti kahvit ja sai minut jotenkin rauhoittumaan.

Illansuussa sama ystävätär soitti ja kertoi, että hänen vanhempansa oli kutsunut myös meitä saunomaan illalla ja että hän tulisi hakemaan meidät autolla. En oikein ollut kylätuulella, mutta lupauduin kuitenkin lähtemään, ajattelin, että onhan ainakin lapsella mukavaa siellä ystävättäreni lasten kanssa.

Siellä sitten odottikin minua jymy-yllätys. Ystävättäreni isä istahti viereeni sohvalle ja kysyi minulta, millaisesta summasta on kyse, että pääsisin vaikean ajan yli. He voisivat lainata sen minulle. Hän sanoi, että he olivat vaimon kanssa keskustelleet asiasta ja tahtoisivat auttaa. Siinä minä ensin itkin, tällä kertaa helpotuksesta ja siitä ihmetyksestä, että joku haluaa meitä auttaa. Sitten teimme laskelman ja myös takaisinmaksusuunnitelman.
He ottivat meidät siipiensä suojaan muutenkin, lapseni jopa puhui mummosta ja papasta:)
Vähitellen asiat sitten alkoivat järjestyä, sain kokopäivätyön ja muutenkin löysimme lapseni kanssa paikkamme yhteiskunnassa. Löysimme harrastuksiakin ja elämällämme tuntui olevan taas tarkoitus.

Tällä hetkellä olen jo pitkään asunut uudessa suhteessa, avioitunutkin olen uudelleen ja olen onnellinen tässä liitossa. Lapseni on jo aikuinen, onnistuin / onnistuimme nykyisen mieheni kanssa kasvattamaan hänestä empaattisen ja itsenäisen ihmisen ja meillä on hyvin lämpimät välit keskenämme:)

Mutta siis, näitä ihmisiä, ystävätärtäni ja hänen vanhempiaan ja sitä mitä he vuoksemme tekivät… en unohda heitä ikinä! He ovat osa elämäämme ja tulevat aina sitä olemaan. Olivat muuten mukana meidän häissämmekin. Mutta nämä nykyiset asiat taas ovatkin jo tätä ”uutta elämää”:) Joka tapauksessa, olen heille ikuisesti kiitollinen ja vaikka en heille ehkä pysty tekemään vastapalvelusta, yritän antaa hyvän mennä eteenpäin.

J.K. Nämä ihmiset muuten kuittasivat sitä velkaa maksetuksi aina vähän enemmän kuin todellisuudessa maksoin… niin minusta ainakin vahvasti tuntuu;)
HM

Ikimuistettavin minulle tehty teko, on se kun oma lapsi sävelsi ja soitti minulle (akustisella kitaralla) säveltämänsä ja sanoittamansa 50-vuotisaulun, jossa oli tosi hyvät ja minua koskettavat sanat. Ei sen parempaa ole minulle kukaan muu koskaan tehnyt.
KP

Mummuni rukoili lastenlastensa puolesta. Mummun kuolemasta tulee parin viikon päästä 4 vuotta, vaan vieläkin nuo mummun rukoukset kantaa lapsenlapsia eteenpäin! Kiitos ihanalle mummulle!
SSI

Ikimuistettavin teko yksi on kun äiti silitti päätäni, katsoi silmiini ja sanoi: ”äidin pikku typykkä, kohta pääset taas kotiin” (olin pienenä vakavasti sairaana monta vuotta ja suurimman osan vuodesta aina Lastenklinikalla Helsingissä, koti Kotkassa). Äidin käden lämpöä ja hellää ääntä olen muistellut aina kun maailma on murjonut ja olen tuntenut lohdutuksen ja rakkauden ympärilläni. Toinen ikimuistettava teko on, kun isäni opetti minut rakastamaan musiikkia ja runoutta. Isä vanhana kansakoulunopettajana on monilahjakkuus ja isän laulua ja runoja en unohda koskaan. Isä hoiti myös pientä poikaani monta vuotta jäätyään eläkkeelle ja antoi hänellekin musiikinmaailman ja taidon hyväksyä ja nauttia myös vanhojen ihmisten seurasta (poika nyt 24v ja isä 83v, pitävät huolta toisistaan!).
VK

Isäni kuoli ollessani 11-vuotias, ja jäimme äidin kanssa kahden. Asuimme vanhanpuoleisessa omakotitalossa. Samoihin aikoihin vanhempi veljeni valmistui ammattiin. Hän asui silloin Karhulassa, ja hänelle tarjottiin sieltä hyvää työpaikkaa. Sen sijaan hän hakeutui kotikaupunkiini töihin ja muutti naapurinamme olevaan kerrostaloon asumaan. Tämän hän teki, että voisi tarvittaessa autella meitä ja olla minulle aikuisena. Meillä on eri äiti, eli hän teki tämän minun vuokseni. Hän ei koskaan kertonut tästä minulle, ja sain tietääkin tästä vasta kun olin itse jo aikuinen. Veljeni kuoli vuonna 1984, enkä koskaan saanut tilaisuutta kiittää häntä tästä hänen ratkaisustaan.
TS

Olin 18-vuotias, yo-kirjoitukset olivat ohi ja minulla oli kova tarve päästä jonnekin kauas kotoa. Olin sairastanut vakavasti vain puoli vuotta aikaisemmin. Esitin toiveeni päästä Israeliin kibbutsille, mistä vanhempani eivät tienneet mitään. Isäni otti selvää asiasta, ja vanhempani lopulta antoivat minun lähteä. Jälkeenpäin olen saanut tietää, miten kova paikka lähtöni oli erityisesti äidilleni. Silti minun annettiin lähteä eikä niskaani kasattu syyllisyyttä. Aika kibbutsilla oli minulle hyvin tärkeä. Vuosia tuosta on kulunut jo 20.
SH

Olin neljän-viiden ikäinen ollessani Fanni-mummun luona kun minun alkoi kovasti tehdä talkkunaa mieli. Viilin ja talkkunajauhojen sekaan halusin tietenkin sokeria, mutta hienosokeri oli mummulta päässyt loppumaan. Harmihan siinä tuli, mutta ei hätää, mummu ratkaisi ongelman. Kaapista otettiin muutama palasokeri ja puhdas astiapyyhe sekä vasara. Menimme ulos auringon lämmittämille rappusille istumaan (”tunnen” vieläkin miten aurinko paistoi lämpimästi paljaisiin jakoihini) ja pianhan mummu naputteli minulle pyyhkeenmutkaan talkkunasokerit. Muistan Fanni-mummua lämpimällä ajatuksella joka kerta kun syön takkunaa, ja nyt lähes 40 vuotta myöhemmin talkkuna maistuu edelleen.
SR

En tiedä, voinko sanoa, että kyseessä on ikimuistettava teko, mutta viehättävä ja mieleen jäänyt: lapsena ollessani isovanhemmat olivat kerran meillä lapsenvahteina myöhään illalla ja oli jo nukkumisaika. Minulle ei uni tullut ja huoneeseen hiljaa hiipinyt mummo huomasi sen. Lempeästi hän neuvoi minua kääntämään tyynyn toisinpäin, jolloin viileä alapuoli tulee poskea vasten ja tuntuu mukavalta. Näin tehtiin ja uni tuli. Joskus olen muistanut tuon lämpimän mummon viilennyskonstin ja se on tepsinyt edelleen.
LM

Halusin mielettömästi oppia soittamaan huilua. Rahaa huilun ostamiseenkaan ei ollut riittävästi, mutta selasin innokkaasti käytettyjen soittimien sivuja Hesarista. Mummoni lupasi, että maksaisi puolet. Huiluni maksoi 700 markkaa joskus vuonna 1973. Niinpä sitten sain huiluni ja opettelin soittamaan. Nyt opetan muita.
MP

Äitini antoi ohjeen minulle kun olin nuori ja menohalut viikonloppuisin olivat kovat. Ohje kuului: elä ja ole niin että aamulla voit toista silmiin katsoa. Tämän kun muisti ja muistaa, niin on helppo olla.
US

Olen ikuisesti kiitollinen mummolleni, joka haki minut lastenkodista, kun olin kaksivuotias ja kasvatti minut. Mummoni oli silloin 62 v.
KP

Olin kuumeisen, 3-vuotiaan poikani kanssa kaupungilla omalla autolla kovalla pakkasella. Apteekista tullessani huomasin lukinneeni auton, avaimet virtalukossa. Kylällemme kulkee
harvakseen linja-autoja, joten olin todella tuskissani lapsi sylissäni. Kerroin ohikulkevalle puolituttu Hannulle ongelmani ja hän yllättäen tarjoutui viemään minut kotiin hakemaan toisia auton avaimia. Mieheni kyllä hämmästyi kun tulin pihaan vieraan miehen kyydissä avaimia hakemaan. Tapauksesta on jo 15 vuotta ja tämän vuoden alusta Hannu on yksi esimiehistäni. Luonnollisesti pidän hänestä hyvin paljon.
EP

Olin pieni tyttö (7v.) kun isäni kuoli. Pian tämän jälkeen äitini alkoi seurustella uuden
miehen kanssa. En unohda koskaan sitä kun hän tuli kerran luokseni ja kysyi minulta, mitä mieltä olen hänen uudesta ”kaveristaan” ja mitä mieltä olen siitä, jos he menisivät naimisiin. Minusta tämä oli hieno ele äidiltäni. Enhän minä voinut päättää menevätkö he naimisiin vai eivät, mutta minutkin huomioitiin ja minua kuunneltiin. He menivät naimisiin ja sain mahtavan isäpuolen, joka on ollut minulle kuin oma isä.
SL

Kaksospoikiemme ollessa n. 3kk ikäisiä, ystäväpariskuntamme pyysi meidät iltapäivällä kyläilemään heille. Olivat järjestäneet meille kreikkalaisen iltapäivä, ruokineen ja tunnelmineen. Ystävämme viihdyttivät poikiamme ja me nautimme ruuasta ja tunnelmasta kaikessa rauhassa. Tuntui lähes, että kävimmekin jo Kreikassa! Ystäviemme lämmöllä valmistama iltapäivä jäi todellakin kultaisten muistojen joukkoon!
HO

Lähimenneisyyteeni kuuluu vaikea elämänvaihe, joka toi melkoista murhetta. Itse olin melko pihalla enkä ymmärtänyt omankaan tilanteeni vakavuutta, jolloin äitini tilasi minulle lääkärin, ja tuli lapsenpiiaksi siksi aikaa kun olin siellä lääkärissä. Sain apua ja elämän solmut alkoivat aueta. Kiitollisena muistan äitini ystävällistä tekoa…
JL