Kasvattajan tähtihetket

Mia kirjoittaa: Haluaisin kuulla aamiaisystäviltä niistä hetkistä, jolloin aikuinen ymmärsi onnistuneensa kasvatustehtävässään, miltä se tuntui ja kuinka siihen onnistumiseen päästiin?

Kaikki lasten onnistumiset ja etapit ovat tähtihetkiä vanhemmalle; rippijuhlat, koulun päättäjäiset, opiskelupaikan saaminen haluamaltaan alalta, valmistuminen, vakituisen työpaikan saaminen.

Onnea tuo suuresti se, että lapset saavat lapsenlapsia. Ei itsestäänselvyys sekään. Ihana seurata, että miten selviävät ruuhkavuosistaan; lasten kanssa, asunnon hankkiminen ja arjen pyörittäminen. Näin pitkälle kun on päästy, voi vain ihailla ja seurata, että onko omista neuvoista opittu mitään vai haluavatko luoda omat tavat toimia ja elää elämäänsä.

Vanhemman tehtävä on antaa juuret ja siivet, joilla elämä kantaa.

Ei kai se nyt ihan pieleenkään mennyt.

-Jousimies 1954

Sain muutama vuosi sitten juuri aikuistuneelta tyttäreltämme viestin.

”Kiitos äiti sulle ja isille siitä, että olette kasvattaneet meistä järkeviä ja ihan menestyneitä kakaroita, niin meidän ei tarvitse ajautua hakemaan semmoisiin ohjelmiin kuin Temptation Island.”

Rakkauteen ja luottamukseen perustuvalla kasvatuksella olemme onnistuneet antamaan lapsillemme terveen itsetunnon, juuret ja siivet. Ja siitä tuli kiitosta. Tippahan siinä tuli silmään.

-Eeva

Poikani 27 v. vaihtoi talvirenkaita autooni, hänellä oli apumekaanikkona naisystävänsä 7-vuotias poika. Siinä sivummalla seurasin ja samalla juttelin poikani naisystävän kanssa. Ilolla seurasin renkaanvaihtoa sivusilmällä, ja katselin miten poikani otti tämän pikkumiehen hommaan mukaan, neuvoi ja opasti ja kannusti. Eli käytännössä pikkumieshän ne renkaat Miniin vaihtoi.

Mieleeni tuli se hetki, kun poikani kertoi tavanneensa tämän pikkumiehen äidin ja kuulleensa, että hänellä on 7-vuotias lapsi. Oli poikani ajatellut, ettei kyllä isäksi ajatellut alkaa. Hän kertoi minulle tämän vähän epävarmana pohdiskellen.

Vastasin hänelle, että ei sinun isäksi tarvitse ryhtyäkään, olet pojalle turvallinen aikuinen. Laitetaan hyvä kiertämään, sillä minäkin olen elämääni saanut turvallisen aikuisen, eli äitini uuden puolison, ollessani 7 vuotias. Oman turvallisen aikuiseni saattelin kaarisillalle, taivaan valoon kolme vuotta sitten. Eläessään hän oli minulle turvallinen arkiaikuinen ja  pojilleni täysisydäminen pappa. Joten annetaan historian toistaa kaikkea hyvää ja myönteistä. Lapset tarvitsevat turvallisia aikuisia, on aivan saman tekevää onko olemassa biologista sidosta vai ei. Välittäminen ja läsnäolo on tärkeimpiä asioita elämässä.

-Sarimarja

Tyttäremme ollessa yläasteikäinen hän halusi kovasti ottaa tatuoinnin jota ne vanhemmat vastustimme. Saimme kuulla olevamme tyhmiä vanhanaikaisia ääliöitä. Kaikkien muiden kavereiden vanhemmat olisivat kuulemma antaneet suostumuksen. Myöhemmin tyttäreni täyttäessä 18 vuotta hän sanoi ”Kiitos, kun ette antaneet lupaa siihen tatuointiin. En olisi enää yhtään tykännyt siitä kuvasta, jonka olisin silloin halunnut käsivarteeni”

-Mari

”Äiti, minä en ole ollut koskaan tyhmä tai tuhma, mutta olen käyttäytynyt tyhmästi ja tuhmasti”, totesi teini-ikäinen tyttäreni minulle aikoinaan. Nyt hänellä itsellään on kaksi teini-ikäistä tytärtä. Minä itse tunnen itseni usein edelleen tyhmäksi, tuhmaksi ja ihmisarvoltani nollaksi, vaikka omasta lapsuudesta ja teini-iästä on ikuisuus ja lauseita toistellut isäni on ollut poissa elävien kirjoista kohta kolme vuotta.

Järjellä ajatellen tiedän olevani ihan hyvä ihminen, vaikkei vanhempani koskaan olekaan minua kehuneet.

-Tuula

Ei lapsia voi kasvattaa, heille voi ainoastaan asettaa rajoja. Kuulin tämän autoradiosta 48 vuotta sitten Nähdään pian! Linnanmäelle 3:n lapsen kanssa. Olipa hyvä lause ja on toiminut erittäin hyvin.

-Mummeli

Ihan yksi parhaista muistoista kun lapset pieninä juoksivat sisään ja ulos, hihkaisin aina kuullessani oven kolauksen ”pyyhi jalat”. Sitten kerra ovi kolahti ja ennen kuin ehdin mitenkään reagoida kuului pienen pojan ääni ”Pyyhin jo!”. Voi mikä riemu oli molemmilla.

Tinkimätön, pitkäjänteinen ja kärsivällinen työ tuotti ilon molemmille.

-Saila

Tytär oli muuttanut omilleen ja sain ensimmäisenä äitienpäivänä kortin, joka oli osoitettu maailman parhaalle äidille. Itku tuli. Olin välillä tuntenut itseni maailman huonoimmaksi äidiksi. Pysyin kuitenkin rauhallisena mykkäkoulujen, ovien paiskomisten ja lukuisten vaatimusten keskellä yksinhuoltajana.

-Anne

Laura, 4 v, istui otsa rypyssä penkillä ja pohti ankarasti!  ”Äiti, oletko sinä aina oikeassa?”  ”No en, välillä muistan väärin tai ymmärrän väärin tai en vaan aina ole oikeassa.”  Lauran otsarypyt vain syvenivät, kun hän kysyi: ” Miksi ihmeessä minun pitää sitten aina totella sinua, jos sinä et edes ole aina oikeassa?” Mietin, ja vastasin hetken mietinnän jälkeen, että olen sinua jonkin verran vanhempi ja kauemmin elänyt, olen sinun äitisi ja jos nyt kuitenkin sovimme, että pääasiassa tottelisit. Mutta jos olet jostakin asiasta kovin eri mieltä, niin neuvotellaan siitä sitten aina erikseen. Tämä sopi molemmille osapuolille! Nyt Laura on ydinfysiikan maisteri ja kahden pienen lapsen äiti ja pähkäilee vastauksia vuorostaan heille!

-Äippä

Ekaluokkalainen tyttäreni käytti aurinkoisena päivänä vajaan kahden kilometrin kotimatkaan puolitoista tuntia. ”Anteeksi, kun kesti pitkään”, hän sanoi. ”Oli vaan niin paljon kivaa nähtävää.” Tuumasin, että ei hätää. On mukavaa kulkea kaikessa rauhassa ja katsella ympärilleen perjantai-iltapäivänä. ”Niin, mutta äiti huolestuu, jos mulla menee liian pitkään.

-Herännyt empatiakyky

Pidin pojalleni kotiintuloajat ja niistä kiinni,  joista usein kiisteltiin. Kun poikani valmistui  ammattiin yhdistelmäajoneuvon kuljettajaksi, pidimme hänelle juhlat. Paras kiitos oli minulle äitinä kun poikani sanoi, kiitos äiti kun oot minulle rajat pitäny etkä niitä jatkoaikoja kylille antanu, teit minusta kunnon miehen. Kyllä rajat on rakkautta. Kiitos poikani, nyt ammatissa 7 vuotta.

-Rakastava mamma

Poikamme oli murrosikäinen. Usein aamulla sanoin olleeni huolissani, enkä saanut nukuttua ennenkuin kuulin hänen tulevan kotiin illala. Aina tuntui siltä ettei hän kuunnelut, sitten eräänä kesäisenä lauantaina olimme mieheni kanssa lavatansseissa. Poika oli kotiutunut ennen meitä ja aamulla ensisanoikseen sanoi: olin huolissani siihen saakka kun tulitte kotiin.

Eli hyvin oli kuunnelut, sain kuulla omat sanani hänen suustaan, olin iloinen.

Oppi tässä on se, kyllä lapset kuuntevat sekä ottavat tosissaan neuvomme/opastuksemme

Kannattaa siis heille puhua ja opastaa, vaikka tuntuisi, etteivät kuuntele..

-Jawa

Tyttäreni ollessa murkkuikäinen yritin kertoa, kuinka kurjalta hänen kiukuttelunsa tuntuu, kun en ymmärrä, mistä kenkä puristaa. Kerran hän tuli kotiin, paiskasi oven kiinni ja huusi: Mä olen huonolla tuulella! Tää ei johdu susta!

Olin ihan, että jeee, kerrankin mennyt oppi perille.

-Sinikka

”Siellä oli ihan kamalaa, en mene sinne enää ikinä!” oli tyttäremme ensi puuskahdus, kun hän noin 11-vuotiaana kotiutui muutaman päivän vierailulta serkkunsa kodissa. ”Siellä eivät aikuiset puhu lapsille muuta kuin käskevät syömään tai patistavat nukkumaan. Huonetta komennetaan siivoamaan, vaikka se olisi ihan siisti tai peli olisi kesken. Ruokapöydässä on sika-ahdistavaa, kun kukaan ei puhu mitään. Eikä ne naura koskaan.”

Kuullessani tämän olin tietysti tavattoman pahoillani, ettei kyläilystä serkkulassa ollut jäänyt hyviä muistoja. Samalla kuitenkin oivalsin, että kaikkine puutteinemmekin mieheni ja minä olimme onnistuneet ainakin yhdessä asiassa: luomaan kotiimme suvaitsevaisen, keskustelevan ja lapsen asioista aidosti kiinnostuneen ilmapiirin. Kun tyttäreni alkoi lähestyä aikuisikää, tunsin suurta iloa sen johdosta, että tyttäreni rohkeni nostaa kesusteluun monessa perheessä vaiettujakin aiheita kuten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt, ahdasmielisen uskonnollisuuden, maahanmuuttajia kohtaan tunnetut ennakkoluulot jne.

Oman arvioni mukaan avoimeen ja kannustvaan keskustelukulttuuriin päästiin useilla pienillä teoilla:

  1. Tyttäreni ollessa alle kouluikäinen olin vielä palkkatöissä kodin ulkopuolella. Joka päivä töistä tultuani uhrasin pienen hetken – ehkä 10 minuuttia – hänen kanssaan seurustelemiseen. Otin lapsen syliin, kerroin miten mukavalta tuntui taas olla kotona hänen kanssaan, kyselin kuulumisia jne.
  2. Siinä vaiheessa, kun lapseni aloitti koulunkäynnin, toimin yrittäjänä ja työskentelin kotona. Suunnittelin päivän työt niin, että aina tyttäreni tullessa koulusta minulla oli aikaa pitää tauko ja jutella hänen kanssaan: kysellä koulupäivästä, kertoa mitä illalla tekisimme yhdessä jne. Jo ennen kouluikää olin ottanut tyttäreni mukaan kotiaskareiden tekemiseen: tiskikonetta tyhjentämään, pöytää kattamaan, jauhelihapihvejä tekemään jne.
  3. Hieman myöhemmin, tyttäreni ollessa kuitenkin vielä alaluokilla, tuli tavaksi, että joka ilta ennen iltapalaa menin tyttäreni kanssa köllöttelemään mieheni ja minun sängylle ja juttelemaan päivän tapahtumista. Tästä tuli tyttärelleni tärkeä hetki: hän saattoi illalla oma-aloitteisesti tulla luokseni ja kysyä, että voisimmeko mennä köllöttelemään ja juttelemaan päivän tapahtumista.
  4. Perheessämme on aina ruokailtu yhdessä – siitä emme ole tinkineet. Ja ruokapöydässä on keskusteltu kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Toisinaan keskustelumme saattoi ja saattaa edelleen olla aika kakofonista, kun kaikki puhuivat yhtä aikaa! – Tyttäreni kaverit eivät selvästikään olleet tottuneet sellaiseen, ja useimmat heistä istuivat ruokapöydässämme aivan mykkinä. Kun heiltä kysyi jotakin, sai yksistavuisen vastauksen. Myöhemmin, aikuisena, eräs tyttäreni hyvä ystävä kertoi olleensa miltei poissa tolaltaan sen johdosta, että meillä puhuttiin niin paljon. Hän ei tahtonut millään käsittää, että joku oikeasti oli kiinnostunut hänenkin ajatuksistaan ja mielipiteistään.
  5. Tärkeäksi arvioin myös sen, että sekä mieheni että minä vietimme paljon aikaa tyttäremme kanssa. Tyttäremme ollessa pikkulapsi päivittäiseen ohjelmaan kuuluivat mm. yhteiset lukutuokiot ja ulkoilut. Joskus ulkoilimme koko perhe yhdessä, joskus mieheni ja tyttäreni kahdestaan ja toisinaan taas tyttäreni minun kanssani. Kasvettuaan lapsi toki alkoi itsenäisesti leikkiä naapurustomme lasten kanssa ilman meitä vanhempia.
  6. Nyt tyttäremme on aikuinen ja on jo monta vuotta asunut toisella paikkakunnalla. Hänestä on kehittynyt fiksu nuori aikuinen, joka osaa keskustella myös vanhempiensa ikäisten ihmisten kanssa ja joka mielellään, mahdollisuuksiensa mukaan, kyläilee kanssamme sellaisten ”vanhusten” luona, jotka ovat kiinnostuneita myös nuorten ihmisten maailmasta.

Soittelemme usein pelkästään kuulumisia vaihtaaksemme, ja likimain päivittäin vaihdamme WhatsApp- ja Messenger-viestejä päivittäisistä tapahtumista, mieleen juolahtaneista pikku jutuista, hauskoista sattumuksista tms. Tunnen suurta ylpeyttä sen johdosta, että olipa kyseessä hyvä tai huono uutinen, minä kuulun ensimmäisiin, joille tyttäreni asian kertoo.

-Inari

Tyttäreni teki väitöskirjaansa Berliinissä joitakin vuosia sitten ja hänelle oli kaupan jonossa alkanut jutella vanhempi mies, joka kertoi tutkivansa ihmisten elämän vaiheita ja pyysi tytärtäni osallistumaan tutkimukseensa. Hän oli lupautunut, mutta alkanut jälkeenpäin epäilemään, olisiko viisasta mennä tuntemattoman henkilön luo, mutta päätti kuitenkin mennä tehtyään ystävilleen sarjan toimenpiteitä tehtäväksi, jotta olisi turvassa. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja illalla hän soitti kotiin ja kiitti melkein itku silmässä vanhempiaan sanoilla” Kiitos, että ette ole koskaan pakottaneet minua tekemään mitään, vaan olette antaneet minun itse päättää mitä haluan elämältäni.” Se oli melkoinen hetki itsellenikin, mutta en ihan täysin tunne asiaa omaksi saavutuksekseni, koska hän on aina vaatinut itseltään enemmän, kuin olisin koskaan edes tullut ajatteeksi pyytää. Nyt hän on tohtori ja asuu ulkomailla peheensä kanssa. Kiitän joka päivä, että olen saanut hänenlaisensa tyttären.

-Kiitollinen äiti

Kahden kasvavan lapsen yksinhuoltajana koetin kovasti opastaa lapsiani erilaisissa elämäntilanteissa. Kuten esimerkiksi ruokailutilanteissa. Kun syömme, istumme ruokapöydän ääressä emmekä lähde kesken syömisen mihinkään leipä suussa. Ruoka syödään loppuun pöydän ääressä, sen jälkeen kiitetään ja poistutaan leikkimään. Jos jotain syödään, se syödään juuri pöydän ääressä ei missään muualla. Toinen asia, jonka heille koetin opastaa oli, että ruoka suussa ei puhuta eikä puhuta silloin, kun joku toinen juuri puhuu.

Molemmat lapseni opettavat juuri näitä samoja asioita nyt omille lapsilleen. Yksi konkreettinen esimerkkitilanne: Nuorempi lapseni jutteli esikoisensa kanssa. Minä mummeli sain jonkun ”älyväläyksen” juuri silloin ja aloin puhua samantien lapselleni siitä. Tämä nosti sormensa ”hys”, hänen lapsensa puhuu juuri hänelle. Auts! Unohdin opettamani ohjeen: Päälle ei saa puhua! Nolostuin. Mutta samalla tunsin hiljaista ylpeyttä siitä, että lapseni oli sisäistänyt kotoa lapsena saamansa ohjeet ja opit. Nyt hän opettaa samoja omalle jälkikasvulleen. Molemmat lapset ovat ”imeneet” kotoa juuri niitä neuvoja, joita lapsena ja nuorena ollessaan kotoa saivat.

Vaikka tunsin yksinhuoltajana suurta epävarmuutta toiminko lasteni kasvatuksessa oikein, uskalsin kaikesta huolimatta toimia vaistoni mukaan. Sen mukaan, minkä tiesin ja tunsin olevan oikein. Vanhemman lapseni kanssa löysin myös oikean kanavan johdattaa häntä vastuulliseen aikuisuuteen. Keskustelin hänen kanssaan asioista, jotka hiersivät välillä keskinäistä yhteyttämme. Vaikka välillä tuntuu kipeältä, on se myös poikinut jotain hyvää meidän väleihimme. myös nyt aikuisina.

Luontainen, terve äidin/isän/vanhemman vaisto kasvatuksessa on yleensä paras vaisto. Vaikka välillä tuntuu uskonpuute iskevän.

Äidinvaistoon voi luottaa. Rakastava vanhempi uskaltaa asettaa lapselleen tietyt rajat ja ehdot, joiden mukaan toimitaan kaikkien parhaaksi.

-Yksinhuoltajaäidistä mummiksi

Jälkikäteen olen yrittänyt miettiä kasvatusfilosofiaani, mutta sitä on vaikea määritellä. Sanoin tämän tyttärelleni ja kysyin tyttäreni ajatuksia asiasta hänen 25-vuotispäivänään aurinkoisella terassilla istuessamme, isää ja pikkusiskoa odotellessa, Hän hetken mietti ja sanoi sitten, että ”Jos en olisi hetero, niin minun ei olisi tarvinnut pelätä kertoa teille sitä..” En ihan odottanut tuollaista vastausta, mutta hetki on piirtynyt mieleeni kenties pysyvästi. Vaikeista asioista kannattaa ja pitää voida puhua.

-Kristina Kajaani

Päiväkodissa ei kaikki ollut sujunut siten, kuin lapseni olisi tahtonut, joten kiukkuinen lapsi tuhisi vieressäni, kun ajoimme kotiin. Kura-asu ja kumpparit jalassa poika mennä viipotti olohuoneeseen. Sanoin, jotta riisutaanpa ne kylppärissä pois, jolloin alkoi kiukkupuuska nousta esiin. Lapsi alkoi itkemään ja meuhaamaan.  Mietin hetken, mitä teen, mutta en tehnyt mitään, vaan otin pojan syliini ja istahdin sohvalle kura-asuinen poika sylissäni. Lapsi itki ja heilutteli kumpparijalkojaan läiskyttäen kuraa ympäriinsä. Pidin lastani sylissäni tiukasti ja sanoin hiljaa … oliko raskas päivä päiväkodissa. Pikkuhiljaa lapseni kiukku ja turhautuminen alkoivat loppua. Hän oli hetken hiljaa lopetettuaan itkun ja sanoi: ”Äiti, heitetäänkö kura-asu pois”. Sanoin, jotta niin me tehdään.

Sieltä kura-asun alta kuoriutui ihana, suloinen ja niin herttainen lapsi. Halattiin ja alettiin laittaa yhdessä välipalaa ennen varsinaista ruokaa.

-Eija K.

Meillä on ollut aina säännöt, jonkun mielestä tiukatkin. Vuosikausien ei/älä -automaattina olleena, tuntui todella hyvältä, kun lapset kotimatkalla synttäreiltä ihmettelivät, että miksi toiset lapset vain ottivat lautaset kukkuroilleen herkkua, eivätkä kuitekaan syöneet niitä. Silloin pääsin totetamaan heille, että huomaatteko nyt, miksi meillä on tietyt ruokapöytäsäännöt ja olivat kanssani samaa mieltä.

Toinen esimerkki se, että lapseni ihmettelivät muskarin joulujuhlissa sitä, että toiset lapset kiipeilivät kirkon ikkunalaudoilla ja kävivät häiritsemässä papin työtä. Ihmettelivät myös sitä, että aikuinen ottaa valokuvaa, kun lapsi menee tönimään pöytää, minne pappi sytyttää kynttilän. Meillä on opettettu istumaan omalla paikallaan.

-06, 09, 14

Olin raahannut tyttäriäni usein taidenäyttelyihin kun olivat liian pieniä jäädäkseen kotiin yksin. Jotkut käynnit olivat mielenkiintoisia lapsille toiset ei. Teini ikäisinä eivät tulleet mukaan. Muutettuaan toiseen kaupunkiin opiskelemaan soitti nuorimmainen ja kertoi olleensa taidenäyttelyssä ja analysoi taidetta jota oli nähnyt.

Olin onnellinen että jotain oli jäänyt jäljelle lapsuuden kokemuksista. Vieläkin käy näyttelyissä.

-Mummeli

Vietin 50v juhliani. Aikuinen poikani piti puheen. Hän SWOT-analysoi isäänsä. Puheensa päätteeksi hän totesi juhlaväelle, että isä  on aina muistuttanut, että mitä sitten elämässään tekeekään niin pitää toimia siten, että voi kaikissa oloissa  katsoa itseään peilistä. Syntymäpäiväsankarista tuntui todella hyvältä, viestini oli mennyt perille ja oli muistissa.

-maasturi

Oli uuden vuoden aatto vuonna 2004. Silloin 14-vuotias poikani ja 13-vuotias tyttäreni olivat molemmat saaneet vaariltaan 20 euroa käytettäväkseen ihan miten itse halusivat. Lähdimme Tapiolaan ilotuliteostoksille. Siellä oli Punaisen Ristin lipaskeräyksiä tsunamin uhrien hyväksi. Poikani pysähtyi ja kysyi mietteliääni, saako hän käyttää rahansa ihan niin kun itse halusi. Vastasin tähän vähän ihmeissäni myöntävästi, kyllähän hän sen tiesi! Lapseni vilkaisivat toisiaan ja sanomatta sanaakaan marssivat pudottamaan rahansa keräyslippaaseen. Poikani totesi minulle lyhyesti: ”äiti, joku tarvitsee noita rahoja enemmän kuin me.” Silloin tajusin, että olimme mieheni kanssa omalla käytöksellämme ja tekemisellämme onnistuneet viestittämään lapsillemme myötätunnon ja toisista välittämisen merkityksen. Olin onnellinen, olen vieläkin!

-Mother Tiger

**Esikoinen 7v kysyi, mikä on suhteellisuusteoria.

**Kun kysyin ulkoa vauhdilla syömään tulleilta veljeksiltä, mitä heillä oli sellaista, mikä ei kuulunut ruokapöytään, napakka 8-vuotiaan vastaus kuului: ”mielikuvitus”. (lippalakki piti ottaa päästä)

**valitellessani itsenäisyyspäivänä vaakatasossa vihmonutta jääkidesadetta, 10-vuotiaani valisti: ”pitäähän lipun näkyä”

**kuopukseni 11v ilmoitti isona olvansa rakennusmies ja jos se ei onnistu niin lähtee tietyömaille ajamaan dumbberia

Tiedä sitten kuka kasvatti ketäkin, mutta oleellista on, että on utelias/tiedonhaluinen, kyseenalaistaa, keskustelee, löytyy asennetta ja aina on olemassa planB.

Kaiken tuon lapseni ovat imeneet itseensä lukuisista luetuista tarinoisa.

-Kylli

Tyttöni sai uhmaikäisenä usein hepuleita. Olen pitänyt aina tunnekasvatusta tärkeänä ja että asioista pitää puhua. Erään kerran tyttöni ollessa 4-5v ja hän oli juuri oppinut vähän kirjoittamaan, hän sai jostain kieltämästäni asiasta hepulit ja ryntäsi huoneeseensa paiskaten oven kiinni. Hetken päästä, kun olin menossa häntä rauhoittelemaan, huomasin, että oven alta oli tullut viesti, jossa luki: ”Saisinko pusun ja halin” ja vielä sydämiä oli piirretty. Menin huoneeseen ja annoin pusun ja halin ja ne saatuaan hän rauhottui. Sydämeni suli, että jotain oikein olen tehnyt!

-Minituinen

Kun aikuisena yrittää ristiriitatilanteissa tietoisesti asettua lapsen asemaan, niin onnistuu parhaiten. Eihän se varmaan aina onnistu, mutta yllättävän usein, jos se on tietoinen valinta. Eikä vie aikaa  eikä energiaa, vaikka luulisi. On hyvä keino välttää omaa  ärtymystä, mistä palautumiseen kyllä tarvitaan energiaa.

Hassuttelu ja nauraminen tuo iloa elämään.

-Paula-mummu

Meillä ruokapöydässä pyydettiin asioita sanalla ”saisinko” – esim. ”saisinko maitoa”. Jos sanoi  ”anna maitoa”, sitä ei saanut. Nyt poikamme opettavat ”saisinko” sanaa tyttöystävilleen.

-Haiduli

Tyttäreni kiitti puheessaan syntymäpäivilläni, että olin joskus pyytänyt häneltä anteeksi, jota en edes muista. Nyt olen ilokseni huomannut, että isoäidin pojat on opetettu sanomaan tärkeän sanan…..ANTEEKSI.

-Anneli

”Mutsi on hyvä jätkä.” Satuin kuulemaan, kun esikoisemme sanoi näin kaverilleen joskus 80-luvulla. Tuon parempaa kiitosta ei äiti voida saada murkkuikäiseltä pojaltaan.

-Marzu

Lapseni ovat jo viisikymppisiä, mutta aika ajoin tulee mukavaa palautetta muutamasta asiasta. Pari liittyy käytökseen, kolmas intiimeihin juttuihin.

Kun lapset olivat pieniä ja opetin heille ruokailu- ja sosiaalisia tapoja, perustelin oppejani sanomalla: ”osaatte sitten vaikka Englannin kuningatteren edessä käyttäytyä”. Pienistä lapsista se oli hauska ajatus, isompana opit olivat jo selkäytimessä ja nyt aikuisena niistä on ollut hyötyä maailmalla. Hovissa ei sentään ole vielä oppeja kokeiltu, vaikka sama kuningatar on paikalla. 😉

Toinen asia koskee koulukiusaamista. Kun lapset kertoivat, että heidän luokallaan on joku ”outo” tai joku, jota muut kiusaavat, pyysin lapsia kutsumaan heidät meille leikkimään tai kylään. Näin tehtiin, oudot tyypit muuttuivat mukaviksi ja kiusaamiset loppuivat. Muutama opettajakin soitteli ja kysyi ideoita esim. kymppiluokkalaisten rauhoittamiseen.

Kolmas asia koskee intiimejä juttuja. Kun toinen neljävuotiaana ihmetteli ”miten se sitten vauva pääsee sinne äidin mahaan”, kerroin asian yksinkertaisesti. Kun sitten pari vuotta myöhemmin eläintarhassa nähtiin konkreettisesti apinoiden herkkiä hetkiä ja nuorempi ihmetteli ”mitä noi tekee?”, niin vanhempi valisti, että ”lapsia, äitihän on kertonut”. Asiaan palattiin sen verran monta kertaa, että koulussa seksuaaliopetus oli ”tylsää, olisivat opettaneet mieluummin pesäpallosääntöjä”. Niitähän ei oltu kotona vielä opetettu.

-Kotiäitinä 11 vuotta

Luin Anna Wahlgrenin parjatun Lapsikirjan, kun esikoinen oli alle vuoden ikäinen. Kirjan selkeät ja käytännölliset ohjeet olivat mielestäni hyviä ja järkeviä sekä noudattivat omaa ajatusmaailmaani. Kirjan yksi ohjeista on, että vanhempien pitää kantaa vastuu kaikesta, kunnes lapsi on täysi-ikäinen. Niinpä päätin asiat lasten puolesta, kunnes he olivat valmiita itse päättämään. Aloitimme päättämisen pienistä asioista, mutta esim. ruokailut, nukkumiset, pukemiset, tekemiset ja käyttäytyminen olivat vanhempien päätettävissä pitkään.  Kirjan mukaan se luo lapselle perusturvallisuutta, joka oli 80-luvulla muotisana, mutta kukaan muu ei kertonut, miten se luodaan.

Tiesin onnistuneeni, kun esikoinen oli sanonut lukiossa luokkatoverilleen; ”Minusta ei voi koskaan tulla äitiä, kun en tiedä kaikkea”. (Jotta tuollaisen käsityksen lapsi saa, vaaditaan tietenkin Suomi-Filmi tasoista näyttelyä myös.)

Lisäksi kaikki kolme lastani ovat nyt itsenäisiä omillaan toimeentulevia, joilla ei ole mitään velvollisuutta vanhempiaan kohtaan esim. yhteyttä pitämällä. Kaikki tietävät, että tarvittaessa apua ja neuvoja on saatavilla. Olen siis antanut lapsille juuret ja siivet, kuten kuuluu. (Irti päästäminen tuntuu olevan monelle vanhemmalle ylivoimaisen vaikeaa.)

-Veera

Kyyditin tytärtäni ensimmäiseen kesätyöhaastatteluun. Yritin viimeiseksi vielä kertoa, mitä hyviä ominaisuuksia hänellä mielestäni olisi kyseiseen työhön, jotta hän uskoisi itseensä ja vakuuttaisi työnantajan. ”Ei mulla oo mitään ongelmia itsetunnon kanssa. Sä oot jo hoitanut sen!” vastasi tytär, paukautti auton oven kiinni ja lähti reippaasti kävelemään kohti haastattelupaikkaa.

Ehkäpä se kannatti, se vuosien ja vuosien mittainen hyvän huomaaminen lapsen tekemisessä ja persoonassa. Se, että tuhannet kerrat sanoin häntä ihanaksi ja annoin tarkkaa, positiivista palautetta kaikesta hyvästä, jota hänessä oli kehittymässä. Etenkin silloin, kun hän ei hetkittäin itse nähnyt itsessään mitään myönteistä.

-Hanna

Poikani ollessa pieni hän oli kaikkien pienten ihmisten tapaan kiinnostunut monista asioista ja myös siitä, mitä hänestä voi tulla isona.

Kerroin, että hänestä voi tulla ihan mitä vain, mitä hän haluaa, jos vain kovasti yrittää. Hän katseli minua pyöreillä silmillään ja pohti, että hänestä voi tulla vaikka presidentti. Parikymmentä vuotta myöhemmin hän oli kauppakorkeakoulun pääsykokeissa pyrkimässä Helsinkiin ja paineet olivat tietysti kovat, hakijoita kun on aina valtavat määrät.

Koetuoliin istuessaan ja koetta aloittaessaan hänen mieleensä oli tullut minun sanat ”sinusta voi tulla ihan mitä vain” ja sai sanoista itsevarmuutta kokeen suorittamiseen. Hän pääsi kirkkaasti sisään ja menestyi opinnoissaan loistavasti ja edelleen, hänestä voi tulla ihan mitä vain.

Olen onnellinen siitä, että olen saanut istutettua lapsiini luottoa itseensä ja elämään – positiivista asennetta siihen, että yrittäessä kyllä onnistuu, eikä vastoinkäymisistä kannata lannistua, sillä ne ovat vain ponnistuslauta uusiin onnistumisiin.

-Onnellinen äiti

Alakoululaiseni leikki ulkona usein polvillaan. Oli neppausta ja muuta kivaa. Siksi asetin esille siistit kouluvaatteet ja nuo huonommat koulun jälkeen pidettäviksi. Jouduin lähtemään töihin ennen koululaista.

Jossain vaiheessa huomasin, että ehkä mukavammista leikkivaatteista olikin tullut kouluvaatteet.

Koululainen intti: ”Mitä väliä!” Keroin hänelle rauhallisesti, että kyseessä on äidin maine. Mitä mahtavatkaan opettajat, koulutoverit ja heidän vanhempansa ajatella äidistä, jonka lapsi kulkee koulussa oudoissa vaatteissa.

Selvitys meni perille, ja kouluvaatteet pääsivät taas kouluun!

-Anita

Olen tähdentänyt pojalleni koko hänen ikänsä monen muun asian ohella sitä, että aina pitää olla rehellinen eikä ketään saa huijata tai johtaa harhaan. Ollessaan ensimmäisessä kaupan alan työpaikassaan teini-ikäisenä, esimies ohjeisti poikaani toimimaan työssään siten, että asiakasta olisi poikani mielestä vähän huijattu/johdettu harhaan. Poika soitti päivän päätteeksi ylpeänä  ja kertoi sanoneensa tuolloin esimiehelleen napakasti, että ” Ei onnistu, tässä kulkee mun raja!”

Tietenkin pelkäsin sen jälkeen, että miten käy pojan työsuhteen. Ei päättynyt ja työura on jatkunut samalla alalla siitä lähtien jo kohta 20 vuotta. Olen hänestä niin ylpeä !

-RA

Olin teini-ikäisen tyttäreni kanssa menossa iltatapahtumaan. Soitin ystävälleni haluaisiko hän tulla mukaan, voin tulla noutamaan hänet. Hän otti kutsun vastaan ja niin kurvasimme hänen pihalleen noutamaan häntä. Tyttäreni nousi auton etuistuimelta ja piti etuistuimen ovea auki ystävälleni tervehtien iloisesti häntä lausuen: mukava kun pääsit kanssamme tapahtumaan.

Ystäväni kiitti ja astettui etuistuimelle rauhassa mukavasti istumaan. Vasta sitten tyttäreni sulki sivuoven ja tuli takapenkille itse kyytiin. Kyllä minua sykähdytti tämä tyttäreni kohtelias, huomaavainen ele.

-Liisa Mamma

Sen tietää sitten, kun lopputuloksen näkee. Luota lapseen, vaikka hän ei aina olisi täysin luottamuksen arvoinen. Hänen on tehtävä myös omat virheensä, koska niistä oppii. Älä elä lapsesi puolesta hänen elämäänsä. Anna hänelle mahdollisuus tehdä omat valinnat omassa elämässä, esim. koulutuksen ja mahdollisen ammatin suhteen. Kannusta lasta näissä valinnoissa, älä tuomitse. Vanhempien liian suuret odotukset/vaatimukset lannistavat usein lapsen jo alkumetreillä. Lapsi alkaa epröimään ja kokemaan epävarmuutta siitä, että ei riitä omille vanhemmilleen sellaisena kun on. Jokainen ammatti on hyvä, kun työn suorittaa mahdollisimman hyvin. Opeta lapsesi kunnioittamaan muita ihmisiä. Ja siinä vaiheessa, kun lapsella on jalat ns. oman pöydän alla, tavoite olisi se,  että lapsi myös opettelisi tuolloin jo elättämään itsensä. Nuorena on helpompi opetella rahankäyttöä ja elää aluksi vaikka vähän vaatimattomasti, kun kaikki ei ole valmiiksi heille hankittu.

-kolmenäiti

Kymmeniä vuosia sitten päiväkodissa oli alle 3v. poika joka löi herkästi toisia. Minuakin läpsäytti, sanoin, ei saa lyödä, pitää silittää, ja silitin  hänen poskeaan. Hän katsoi hetken, käsi nousi taas ja hän silitti minun poskea. Tunnen vieläkin tuon pienen käden poskellani.

-Tepa

Teini-ikäisellä oli harrastuksessa kyselty kuka on hänen idoli ja paperille oli tullu vastaus äiti. Toisten ilmeitä katsellessa oli hän pilkettä silmäkulmassa perustellut asiaa: ”Hänhän on kasvattanut minut.”

-Roska silmässä

Olin kaupassa ja raahasin isoja ostoskasseja autoon. Poikani oli tuolloin noin 15-vuotias ja hän istuskeli kavereidensa kanssa kaupan edustalla. Poikani tuli pyytämättä heti auttamaan minua ostosten kanssa. Silloin tunsin että olin onnistunut siinä, että hän osaa ottaa toiset ihmiset huomioon ja olemaan välittämättä toisten mielipiteistä, jos tietää itse tekevänsä oikein.

-Katri

Minulla on kolme tyttöä. Vanhin on yksitoista, keskimmäinen yhdeksän ja nuorin kuusivuotias. Jokaiselle on jo ennen kouluun menoa opetettu aakkoset ja numeroita. Molemmat kouluikäiset tyttöni ovat parempia koulussa mitä itse olen ollut. Koulun kehityskeskusteluissa saa olla ylpeä siitä, että kotona on opetettu hyviä käytöstapoja, ollaan patistettu lapsia läksyjen tekoon ja kokeisiin lukemiseen sekä autettu heitä koulunkäynnissä. Tytöt on kehuttu kerta toisensa jälkeen mitä mainioimmiksi oppilaiksi.

-Jouni

Teini-iän kynnyksellä oleva poikani tuntui välttelevän vanhaa kaveriporukkaansa sanomatta meille vanhemmille sen kummempaa syytä. Kerran sitten poikaporukka tuli taas pyytämään poikaamme ulos. Sanoin pojalle, että nyt kyllä menet kun kaveri ovelta hakevat. Poika lähti kavereiden kanssa pyörillä pieneltä kylältämme isomman keskustan kauppaan käymään. Poikamme tuli todella nopeasti takaisin ja sitä ihmettelin, että olittepa lyhyen aikaa kaupassa. Tähän poika vastasi, että kyllä kaverit jäi sinne, mutta hän lähti kotiin, koska ei halua olla mukana kun riehuvat vaan  ja varastavat kaupasta. Kehuin poikaa siitä, että uskalsi olla erilainen. Sanoin myös hänelle, että olen tosi ylpeä ettei hän mennyt mukaan hölmöilyihin. Sen jälkeen en enää ihmetellyt miksi poika vältteli näitä kavereita. Tuo kyseinen hetki oli yksi vanhemmuuden tähtihetkistä. Silloin todella tuntui, että olemme tehneet jotain oikein! Lapsella oli selvänä oikea ja väärä ja tarvittava itsetunto lähteä tilanteesta ainoana pois!

Tähän lopputulokseen oli varmaan päästy sillä, että olemme aina puhuneet kotona oikeasta ja väärästä. Olemme pyrkineet aina hoitamaan asiat niin, että lapsi kantaa vastuun teoistaan. Ei oikeastaan rangaistu hölmöilyistä, mutta keskusteltu miksi jokin teko on ollut väärä ja yhdessä pohdittu, miksi joku teko on väärä ja millä tavalla lapsi voi korjata asian. Joskus riittänyt anteeksipyyntö, joskus lapsi kerännyt rahaa ja korvannut esim. rikkomansa tavaran. Yritetty aina teroittaa sitä, että jokainen tekee virheitä, mutta niiden korjaaminen ja rehellinen myöntäminen on se, mikä pelastaa syyllisyydestä ja pahalta mieleltä. On myös korostettu, että itseä saa ja pitää kuunnella, ei tarvitse tehdä mitään mikä ei tunnu oikealta. Yritetty vahvistaa itsetuntoa kehumalla ja kannustamalla ja teroittamalla sitä, että kaverisuhteet tulee olla mielekkäitä. Eli mitään kovin kummallista ei olla tehty vanhempina, kuljettu rinnalla ja koitettu opettaa oikea ja väärä.

-Ihan tavallinen äiti

Minulla on kaksi jo aikuista lasta. Kasvatin heidät yksin ilman isän apua. Olin yrittänyt opettaa heille huomaavaisuutta, että osaisivat ottaa toiset huomioon. Paras onnistumsen hetki oli se, kun kerran töistä tullessa oli ruoka valmiina odottamassa. Poikani, nuorempi, oli sen tehnyt aivan minua varten.

-Eija

Meillä on nepsylapsi, jonka tunteet ovat voimakkaita. Kun tuli raivo, se kohdistui rakennettujen pikkulegojen hajottamiseen ja viskelyyn eikä asiasta voitu siinä hetkessä keskustella. Kerran poika haettiin kotiin kerhosta kesken kaiken, kun oli hermostunut ja legojen viskely alkoi taas. Tällä kertaa sainkin taustatietoja asiasta ja osasin aloittaa puhumisen ja sanoa, että tämä ei ollut sinun vika, vaan sinut vietiin väkisin punaisen rajan yli eikä kukaan auttanut, vaikka pyysit ja muukin pyysi, vaan kiusaamista jatkettiin. Sain lapsen syliini itkemään ja purkamaan pahan olonsa eikä hänen tarvinnut tehdä sitä yksin. Olipa helpottava tunne, niin äidillä kuin lapsella.

-Onnistunut mamma

Kun tulin väsyneenä töiden jälkeen kantaen poikaani ja kauppakassia sylissä. Poikani huusi kannustaen sylissä ”Hyvä äiti! Äiti on reipas poika!” 😀 Silloin tunsin onnistuneeni ja kasvattamieni pojastani muita kannustavan ja ymmärtäväinen miehen alun. Tämä kannustushuuto pelasti koko iltapäivän 🙂 Se tuntui hyvältä ja sai äidille hymyn naamalle 🙂

-Maija

Tähtihetki oli kun tuolloin 25-vuotias poikani kiitti siitä että hänet on kasvatettu niin, että hänellä on ollut kuri, rajat ja on opetettu kotitöitä ja kun hän on kapinoinut teininä, en ole jättänyt asioita käsittelemättä Kertoi tuolloin olleensa minulle kiukkuinen, mutta tuntenut myös olevansa rakastettu ja että hänestä välitetään. Kyllä elämäni mahtavin kiitos ❤️

-Äiti kolmen jo aikuisen nuoren miehen