Koulumuistoja ala-asteelta
Kevätjuhla, joulujuhla. Tapahtumat tunneilla, koulumatkoilla. Valtaisia pettymyksiä, ikuisesti mieleen painuneita ilon hetkiä. Opettajien toimintatavat, kannustukset ja rangaistukset. Lue miten paljon muutama kymmenen vuotta onkaan muuttanut asenteita ja hämmästele miten pieni hetki on jäänyt pienen lapsen mieleen ja vaikuttanut jopa läpi elämän.
Kaikkein parhaiten muistan kouluvuosilta sen, kun päätösjuhlaan sai laittaa valkoiset pitsipolvisukat ja laulettiin suvivirsi.
Maikki
Oli kevätjuhlapäivä vuonna 1977. Paras ystäväni oli heittänyt joulujuhlan aikaan kilpailun siitä kummalla on keväällä parempi keskiarvo. Hänellä oli tapana kilpailla kanssani vähän kaikesta, mutta yleensä en lähtenyt niihin kisoihin mukaan, koska koin että kilpaileminen parhaan ystävän kanssa tuo kummallekin pahaa mieltä. Niin en lähtenyt kisaan mukaan tälläkään kertaa, mutta jännitin silti millaisen keskiarvon saisin koska olin ollut mielestäni ahkera. Hän sai todistuksen ensin ja hänellä keskiarvo oli pysynyt samana kuin jouluna. Kun näin viimein oman todistukseni ja olin saanut nostettua kolme numeroa, olin niin iloinen että en edes pahoittanut mieltäni siitä, että ystäväni suuttui häviämisestään ja jätti minut kulkemaan kotimatkani yksin. Sää oli lämmin ja aurinkoinen, minulla oli äidin tekemä hame päälläni ja kävelin koulutietä kotiin. Oli juuri laulettu Suvivirsi, koko kesäloma oli alussa ja olin niin onnellinen, sillä minulle tuli vahva tunne siitä että pystyn onnistumaan jos vain päätän niin. Se tunne on vienyt elämässä eteenpäin vaikeinakin aikoina. Kun vain päättää ja käy toimeen niin voi onnistua. Joka kevät kun kuulen suvivirren, muistan sen tunteen kun onnistuin.
Tiina vm-65
Kaksi luokkakaverusta neljän vuosikymmenen takaa törmäsi toisiinsa tanssiparketilla, ja siitä syntyi yhteistyössä laulu, joka päätyi ekaluokan opettajalle syntymäpäivälahjaksi. Ja se alkaa näin:
”Parkanon illassa aivan yllättäin
me koulukaverukset tavattiin.
Muistojen kertaus alkoi silloin näin:
Aikamme Aapiset taas avattiin.
Muistat sä vielä vanha kaveri,
kuka meitä silloin ohjasi?
Toki muistan, juupa juu,
Sirpa-ope, kukas muu:
silmissä pilke, iloinen naurusuu!”
Luokkakaverukset tekevät yhä lauluja yhdessä, ja muistavat silloin tällöin kortilla tuota maailman sympaattisinta ekaluokan opea. Sielun pulpetteihin pakattiin Sirpan tunneilta eväät, jotka kantavat myös työelämässä: toisesta tuli opettaja, toinen työskentelee varhaiskasvatuksessa.
Jo joutui armas aika…
”Sielun pulpetit”
Meillä oli sijainen, juuri lukion suorittanut mies. Musiikkitunnilla hän soitti mankasta kappaletta ”hän on mun, hän on mun, lökäpöksyni mun…
jankutus
Ikävinä muistoina omilta kansakouluajoilta muistan nurkassa seisomiset, koulun ympäri juoksemiset kun joku ”hölmöili”, käsille karttakepillä lyömiset, kertotaulun sairaalloisen opettelun ja ne siitä ne jokapäiväiset kokeet etc… Mukavina taas on jäänyt mieleeni ensimmäisenä osloaamiainen, omatekemä ruokaliina, joulunäytelmät, joulujuhlat, ihanat kevätjuhlat kukkaloistoineen, kauniit juhlavaatteet kaikilla, toukokuussa Vapun seutuun sai ottaa käyttöön ”pikkukengät” eli retutossut ja sitten juostiin ja kirmattiin vapautunein mielin pitkin kylänraittia ;))
Paljon on hyviä ja vähemmän ei hyviä muistoja, aika oli toisenlainen, joka valitettavasti ei koskaan enää palaa. Ehkäpä rakkain muisto on kun lauantaisin oli -60 lopussa lyhyt koulupäivä. Kotiin palattuani isä oli jo lämmittämässä saunaa, ja se tuoksu … voi että se on mielessä yhä edelleenkin :))
Tarza
Ala-asteella koulu oli kuin leikkiä, koska osasin jo lukea, opin taidon 5-vuotiaana. Ehkä jopa tylsistyin alussa kun toiset opettelivat kirjaimia ja tavasivat 🙂
Marsu
Esimerkiksi oli kansakoulun neljännellä luokalla laskennon kokeet kertotaulusta. Tyttö vieressäni ei näyttänyt osaavan ainakaan paljonko on 4×4, niin kuiskasin, että 16. Aino-opettaja huomasi tämän, käveli viereeni ja löi karttakepillä sormieni päälle ja voi kuinka otti kipeää. Itkeä ei kehdannut, mutta muistin kyllä lopun elämääni, ettei kannata kokeissa kuiskia toiselle vastausta. Sama opettaja painotti moneen kertaan, että kertotaulu pitää opetella niin hyvin, että vaikka hän tulisi unesta teidät herättämään ja kysyisi kertotaulun kaikki sarjat, niin teidän täytyy osata. Olen kyllä oppinut kertotaulun juuri niin. Ei vielä ole dementiakaan iskenyt, että muistan kyllä välittömästi mitä mikin on.
Anna-Liisa
Olin toisella luokalla kansakoulussa (8 v) . Tuli kevätjuhlan aika. Yksi ohjelma oli sellainen, jossa tummaan kaapuun pukeutunut tyttö esitti surua ja valkeaan kaapuun pukeutunut tyttö esitti iloa. Koska olin tummatukkainen, esitin surua. Olin menettänyt isäni 2-vuotiaana. Olen usein muistellut sitä painajaismaisena tapahtumana, jos olisin tuolloin ollut vanhempi, olisin ehdottomasti kieltäytynyt kunniasta esittää moista osaa. Miksi tuollaisia ohjelmia piti yleensä olla 1960-luvun lopussa?
Marjatta
Kansakoulussa käytiin ennen äitienpäivää luontoretkellä. Parhaiten muistan hiidenkirnuilla käynnin, kun samalla käytiin lammessa uimassa, vaikka ope oli sen kieltänyt. Hirmu ripitys seurasi koululle tullessa ja mikä yllätys sitten: Ope kutsui koko luokan asuntoonsa ja tarjosi kuumaa kaakaota ”ettette vilustu kotiin mennessä”. Tuosta syystä edelleenkin eka uinti on tehtävä ennen äitienpäivää, ja sitten päälle kuuma kaakao.
Tipun oppilas
Nykyisin ajaessa kotiini ajan monesti ohi paikoista, joissa kävimme luokkaretkillä ollessamme ala-asteella. Mitä muistoja! Haluan myös kiittää opettajaani kärsivällisyydestä, että jaksoi opettaa pianonsoittoa ja kannustaa siihen. Se on iso ilo ja taito vielä tänäkin päivänä!
Helinä
Kansakoulumuistona olen pakotettu ”oikeakätinen”, eli opettaja sitoi vasemman käteni huivilla pulpetin selkänojaan, koska kirjoittaa ei saanut kuin oikealla kädellä. Sen seurauksena oikea ja vasen ovat vieläkin joskus hakusessa.
vasen/oikea
Olen todella kiitollinen opettaja Eero Sivoselle, joka kannusti hakemaan keskikouluun. Minun oma elämäni alkoi siitä. Minulla on tallessa hänen kevätjuhlassa antamansa kirja Johannan lasitorni, jonka kansilehdellä lukee ”Kiitoksella hyvistä aineista. Opettajasi”. Onko ihme, että minustakin tuli opettaja!
Liisa
Muistan kuinka hienoa oli kun pääsin joulujuhlassa esittämään joulukertomuksen.
Muistan kuinka kamalaa oli yrittää selviytyä kaalikeiton syönnistä sekä ruotoisesta silakkalaatikosta. Joka aamu kokoonnuttiin ala-aulaan päivänavaukseen laulamaan virsiä.
rullis
Kauheaa kalanmaksaöljyä piti koulussa juoda. Ah, kesällä ei tarvinnut juoda.
nella
Opettelimme kutomaan ja tarkoituksena oli kutoa kaulaliina. Minulta homma ei oikein sujunut, kaulaliinaan ei tullut hirveästi pituutta ja reunat olivat aika epätasaiset. Viisas opettaja käänsi homman voitoksi: ”Tehdään tästä kissa. Ommellaan reunat yhteen, täytetään ja tehdään sille nenä, silmät ja viikset.” Eipä ollut kenelläkään muulla niin hienoa kissaa, kaulaliinoja oli vähän jokaisella.
Liisa
Muistan ekaluokalta v.1956 kun tulin hammaslääkäristä ja tuli ruoka aika enkä saanut syödä kun hammas oli paikattu Minua alkoi itkettämään kun toiset söi ja vatsa kurni nälkää. Minun ihana naisopettaja tuli, otti minut syliinsä ja lohdutti kertoen että minulle säästetään ruokaa, saan syödä jahka 2 tuntia on mennyt. Voi sitä onnen hetkeä, pienestä on lapsen mieli hyvä. Olen muistanut tätä opettajaani usein lämmöllä. Kun hän oli elossa, niin kävin vielä aikuisenakin tervehtimässä häntä, hänestä jäi lämmin muisto.
mummo
Koululle hankittiin telkkari sanomalehtikeräyksen avulla. Muistan kun kerättiin kaikki sukulaistenkin vanhat lehdet keräykseen. Kyllä telkkari oli sitten hieno, silloin elettiin 60-luvun puolta väliä.
Jouppilan koulu
Muistan rainojen katselun. Kokoonnuimme pitkälle käytävälle ja opettajan rainakone oli murretun vihreä. Parhaiten on jäänyt mieleen Jörö Jukka ja Soppapoika, joka raina päättyy hautakiven kuvaan. Oli varmaan valistava, sillä Soppapoika söi vain soppaa. Tämä 50-luvulla.
Terttu vuodelta 52
Muistoni liittyy kirjaesitelmään. Oli minun vuoroni pitää esitelmä ja olin täysin unohtanut koko asian. Mahaani kouraisi ikävästi, kun opettaja ilmoitti, että tänään oli minun esitelmäni vuoro. Onneksi olin ahkera lukija, pulpetissani oli aina joku kirja. Otin kirjan pulpetista, kävelin luokan eteen ja aloin kertoa kirjan juonta – omin sanoin. Opettajani oli aivan haltioissaan, kun en lukenut esitelmääni paperista. Sain esitelmästä luokan parhaan arvosanan ja jälkeenpäin opettaja kehui myös äidilleni loistavaa esitystäni. En koskaan kertonut kenellekään, että olin unohtanut valmistautua esitelmään ja että pidin sen täysin spontaanisti.
Heidi
Olin ekaluokalla ja jouduin vähän ennen koulun loppua keuhkokuumeen vuoksi sairaalaan. Kun loma alkoi, siskot ja naapurin lapset meni uimaan, mutta minulle ei lupaa annettu kun olin juuri päässyt kotiin sairaalasta. Kyllä silloin harmitti.
mirli
Olen aloittanut kansakoulun käymisen vasta ensimmäisen luokan tammikuussa eli kävin sitä vain kevätlukukauden v. 1951. Koulussa oli hyvin pitkäveteistä kun osasin jo lukea, laskea ja kirjoittaa aloittaessani. Suurin osa toisista oppilaista vasta harjoitteli niitä taitoja. Eikä silloin 1950-luvulla ope ollut varmaan edes kuullut mistään eriyttämisestä tms. asioista. Eli istuin pulpetissa päivät (= 4 tuntia 🙂 ) ja ikävystyin. Oppilaita oli 26 meidän luokalla. Käväisin laskemassa vanhasta luokkakuvasta 😀
Koulurakennus oli kolmehuoneinen puurakennus, missä kävivät koulua 1,2,3 ja 4 luokka. Vuoroluku oli käytössä. Aamuvuoro oli klo 8-12 ja iltavuoro klo 12.30-16.30. Eka ja kolmas luokka oli aamuvuorossa maanantaista keskiviikkoon ja iltavuorossa torstaista lauantaihin. Ja kakkoset ja neloset sitten olivat siinä toisessa vuorossa. Joulun jälkeen vuorot vaihdettiin päikseen. Kolmas huone oli niille kahdelle opettajalle, jotka luokkia opettivat sekä samalla toimi varastona.
Koulussa ei ollut omaa keittiötä, ruokasalista puhumattakaan. Kaupungin koulukeittolasta tuotiin ruoka meille kattiloissa ja söimme kukin omassa pulpetissa istuen. Jokaisella oli heti ensimmäiseksi käsityöksi tehty vohvelikankainen liina, mitä pidettiin pulpetilla, ettei se sotkeentuisi. Pojatkin tekivät itse omat liinansa.
Koulurakennus sijaitsi suuren hiekkakuopan laidalla ja sinne kuljettiin pitkiä portaita, jotka menivät hiekkakuopan reunaa. Kuopan ja rakennuksen välissä oli vain meidän välituntipiha. Kuoppa olisi houkutellut meitä mukuloita aivan tavattomasti. Mutta se oli ankarasti kielletty paikka, tietysti. Ja siksi välituntivalvoja piti meitä silmällä haukankatsein. Hän seisoi lähellä kuopan reunaa ja hääti pois jokaisen, joka hänen mielestään tuli liian lähelle.
Koulumatkat kuljin samalla luokalla olevan serkkuni kanssa. Asuimme samassa talossa, joten oli ihan kiva kulkea hänen kanssaan. Koulumatkan varrella oli paikka, missä ratapölkkyjä tervattiin, olisikohan aine ollut kreosoottitervaa tms. Mutta se tuoksui aivan ihanalle ja aiheutti usein melkein myöhästymisen, kun piti jäädä aidan taakse haistelemaan 😀
Välitunnille ja taas sisään soitettiin ihan tavallista kilikelloa. Kolmannen luokan järjestäjän tehtävänä oli soittaa tätä, kun välitunti oli loppu.
Toisen luokan joulujuhlassa olin enkelin roolissa. Sairastuin kuumetautiin juuri ennen juhlaa. Ja vanhempani toivat minut taksilla koululle esityksen ajaksi, kun olin niin murheen murtama siitä, että jään ensimmäistä joulujuhlaani paitsi. Vieläkin muistan, että minulla oli valkoinen lakanakankaasta tehty pitkä mekko, hiuksissa oli hopeakimallenauha ja kädessäni pidin paksua valkoista palavaa (silloin ei tunnettu palovaara-asioita 🙂 ) kynttilää. Mitään vuorosanoja minulla ei ollut.
Muutimme toisen luokan aikana ja koulunikin muuttui sitten keskuskansakouluksi, missä kävin kolmannen ja neljännen luokan.
Koulu oli hämmentävän suuri tuohon pieneen Linnanmäen kansakouluun verrattuna. Alkuun siellä tunsin itseni aika orvoksi, kun en edes tuntenut juuri ketään uusista koulukavereistani. Mutta aika pian tutustuin ja siitä se koulu alkoi sujua ja kavereitakin löytyi.
Opettajamme oli keski-ikäinen pyylevä nainen, jolla oli muutamia originelleja tapoja. Mm. talvisin hän saattoi lähettää jonkun oppilaista hakemaan kotoaan unohtuneet villahousut. Hän asui äitinsä kanssa lähellä koulua. Siihen aikaan vielä pyrittiin oppikouluun neljänneltä luokalta. Opettaja ’hiosti’ meitä, joita hän piti hyvinä oppilaina ja todennäköisinä pääsykokeista selviävinä ja sellaisina, jotka myös pyrkisivät sinne. Mutta muut saivat olla aika rauhassa. Ei sitä silloin pienenä niin hyvin tajunnut, mutta jälkeenpäin kyllä.
Pirjo
Kyllä muistan hyvin vielä 57-vuotiaanakin kun kansakoulun kesäloma alkoi! Useimmiten oli kaunis kevätjuhlasää. Aamulla puettiin äidin ompelemat juhlamekot ylle, äiti letitti letit ja letteihin laitettiin uudet kahisevat nauhat. Juhlassa oli paljon kylän emäntiä ja juhla kesti ihan 2-3 tuntia. Se alkoi virrellä: ”Taas kukkasilla kukkulat..” Kaikki lapset seisoivat ja vieraat istuivat virren ajan. Oli ohjelmaa, näytelmiä, peikkoja, keijukaisia, vanhoja emäntiä ja isäntiä. Minäkin pääsin pahaksi akaksi kerran ja osasin roolini (ehkä luonteeni sopi siihen!) Oli heleitä hentoja keijuja ja laulukuoro, jotka lauloivat ”Halk’ illan ruskon auermaan..” ”Miks leivo lennät Suomehen..” ”Maan päällä paikka yksi on..” ym kauniita lauluja. Emännät istuivat ja pyyhkivät silmiään. Itse lauloin kerran juhlassa ”Isoäiti ystäväni, hellä hyvä armahin..” Erittäin herkät sanat ja itkettävä laulu!
Juhlan jälkeen jaettiin todistukset ja silloin ei stipendejä jaettu, eli kaikki olivat yhtä hyviä! Juhlan päätteeksi me lapset seisoimme ja laulettiin suvivirsi ja silloin se ihan kaihersi mahaa, alkoiko todella kesäloma! Juhlan jälkeen etsimme äidin salista ja hän kokosi meidät lapset autoon ja sitten huristeltiin 5 km päähän kotiin. Juhlavaatteet riisuttuamme, söimme ruuan ja alkoikin jokakeväinen homma, perunan istutus!
Minulla on pääasiassa hyviä muistoja lapsuuden kouluajasta. Mutta yksi naisopettaja nujersi minut laskentotunnilla. En vieläkään luota itseeni, että osaisin laskea oikein! Hän sanoi, etkö ole ollut paikalla kun järkeä jaettu! Se on säilynyt päässäni tänne asti!
mummi57
Kävin ensimmäiset neljä kouluvuotta kansakoulua pienessä kyläkoulussa. Keväällä tuli aika pyrkiä oppikouluun ja olin todella innoissani kun oppikoulu olisi kaupungissa uusissa ympyröissä. Kuulin kuitenkin miten opettaja kertoi äidilleni, että minä en millään selviäisi pääsykokeista kun en osaa laskea. Niin vaan pääsin ja kirjoitin ylioppilaaksi hyvillä arvosanoilla. Minun onneni oli, että kielilinjalaisena matematiikkaa ei ollut pakko kirjoittaa :).
Tarja
Muistan hyvin ensimmäisiltä kouluvuosilta sen äärettömyyden tunteen; toukokuun viimeisenä kesämekossa, polvisukissa, suvivirsi laulettu, todistus saatu ja kesää edessä loppumattomiin! Silloin ei vielä osannut hahmottaa kalenterin kulkua – ja alkoihan syyslukukausi vasta 1.9.
Tiiti
Kävin ala-asteen 90-luvulla pienessä sivukylän koulussa. Meitä oli samalla luokalla yhteensä 3 oppilasta ja koko koulussa yhteensä noin 20 lasta eli koulu oli todella pieni. Teimme koko koulun voimin sellaista, mitä yleensä tehdään muualla vain oman luokan kesken. Keväisin koko koulun väki oli mukana pyöräretkissä, pelasimme pesäpalloa koulun pihassa ja syksyisin keräsimme metsästä puolukoita koulupäivän aikana. Koulussa oli näet oma keittäjä, joka teki hyvät ruuat paikan päällä ja perjantaina oli aina tarjolla tuoreita sämpylöitä.
Emmi
Aloitin koulukäyntini 60-luvun lopussa pienessä koulussa. Kolmannella luokalla siirryttiin toiseen vähän suurempaan kouluun. Näin jälkeenpäin ajateltuna luokissa oli hyvin erilaisia lapsia ja opettajalla oli aina aikaa kaikille. Lapset olivat kärsivällisiä ja suvaitsevaisia ja jokaisella oli käsitys hyvistä käytöstavoista. En muista huomanneeni koulukiusaamista koskaan. Ihailin opettajaani ja hän antoi mielestäni hyvät eväät koulunkäyntiin.
Maalla kasvanut
Kävin ala-astetta pienen kirkonkylän kansakoulussa, josta käytiin 20 km:n päässä kaupungissa hammaslääkärillä linja-autokyydein. Palatessani erään kerran tuolta reissulta takaisin koululle, olin saanut tehtäväkseni kertoa hammaslääkärin terveiset opettajalle, sillä heillä oli joku sovittu iltatapaaminen, josta hän halusi opettajaa muistuttaa. Savolaistyttönä vein pyydetyt terveiset opettajalle: ”Hammasliäkär pyys sanomaan että se tappaa teijät tänä iltana”. Se opettajan katse…
Anne63
Jouduin nurkkaan kun laitoin koulukaverini niskaan paperia kun hän seisoi edessäni ja luki. Olimme pikkukoulun toisella luokalla
Salme
Neljännellä luokalla kansakoulussa ja matikan tunnilla opettaja kysyi vieressä istuvalta kaveriltani vastausta laskutoimitukseen. Kaveri oli ihan omissa maailmoissaan ja havahtui nimensä lausumiseen nousten pystyyn (kuten tapana oli siihen aikaan 60-luvulla) kuitenkaan kuulematta kysymystä. Kuin vinkkiä katsastaen hän pälyili suuntaani ja tietysti ”jelppasin” kuiskaten: ”Ope kysyi mikä päivä tänään on”. Poika vastasi kirkkaalla äänellä, joskin empien: ”Torstai”. Luokka opettajaa myöten rämähti nauruun 🙂
Jari Lahest
Joensuussa vuosi 1960 aloitin aivan uudessa Nepenmäen koulussa ensimmäisen luokkani, rakennus oli jaettu 1-2 luokan 3-4 ja 5-6 luokkien ”siipiin”, pihallakaan ei saanut välitunneilla mennä toiselle alueelle. Luokanopettajana 2 vuotta aivan ihana Maire Kastarinen. Kahtena ensimmäisenä vuonna ruoka (yleensä keitto) tuotiin luokkaan neliskanttisissa peltiastioissa (n.10 l) näkkäriä, kolmio Viola-juustoa ja 2 dl ruskeissa pulloissa maito, hyvälle maistui. Seuraavat vuodet 3-6 luokka oli luokanvalvojana tosi energinen ja iloinen sekä kannustava Raija Särkkä. Aivan ihanaa aikaa. Muutama viikko sitten kyseinen koulu purettiin ja tilalle tulee uusi. Aika kohti uusia oppeja ja muistoja alkaa jollain uudella ekaluokkalaisella.
Malla
Ekaluokalla opettaja pyysi minua laulamaan jonkun laulun, oli kuullut että olen hyvä laulamaan, niinpä lauloin; raatikkoon, raatikkoon vanahat piiat viijään! Ei ekaluokkalainen tiennyt, että opettaja oli vanhapiika! 🙂
Eizu
Olin alakoulussa. Isäni täytti 50 vuotta. Juhliin kutsuttiin myös opettajani Arvo. Minua ihmetytti kun opettaja kävi useaan kertaan isäni kanssa peräkamarissamme kirjoittamassa nimeään vieraskirjaan, kuten hän sanoi. Lopulta kävin ovenraosta kurkistamassa ja siellähän herrat nostelivat konjakkilasejaan hyvässä yhteisymmärryksessä muiden kyläläisten katseilta suojassa. Se oli sitä 1940-lukua.
RISTO NIHTILÄ
Alakoulussa aina luettiin rukous kotiin lähtiessä: Tule Jeesus lapses luo, armos, siunaukses suo. Tue pientä horjuvaa, johda tietä oikeaa. Tämä on säilynyt iltarukouksena jo 50 vuotta.
Aikku
Onnellisena seitsemän vanhana esitin runon On luuta nukkeni… kaikkine rekvisiittoinen: luudan päässä huivi ja syötin puukauhalla pienestä emalipilkkumista. Kotimatkalla huomasin hehkuvan voikukkaniityn; niinpä tein seppeleitä ja tahrin uuden mekkoni, joka oli tehty mamman vanhasta puvusta; siis sodan jälkeen. Arvatkaas mimmoisen tukkapöllyn sain, eikä tahroja saanut siihen aikaan pois millään. Nyt vanhana ymmärrän, kuinka äitini oli yökaupalla pukua ommellut ja se oli tosi sievä ja nätti.
paju
Kun näin 82-vuotiaana muistelee, niin parhaiten muistuu mieleen silloisena sota-aikana ryssän pommitukset Helsingissä, jossa kävin Kallion kansakoulua ja silloin tällöin jouduttiin menemään pommisuojiin kun hälytykset tulivat ja opetus loppui.
Ågelin Tane
Peruskoulun toisen luokan keväällä olimme koulun kevätjuhlassa, olimme juuri esittäneet oman ohjelmamme, kun koulun johtajaopettaja ilmoitti, että seuraavaksi jaetaan stipendit, ja poikkeuksellisesti tänä vuonna stipendi jaetaan jo kakkosluokkalaiselle. Istuin kahden pojan välissä, jotka molemmat olivat oikein reippaita ja oppivaisia poikia. Aloimme siinä supisemaan keskenämme, että kuka onkaan meidän luokalta se, joka saa stipendin. Veikkasin itse jompaa kumpaa heistä. Pojat veikkasivat toisiaan tai minua. Voi sitä suurta hämmästystä, joka myöhemmin puhkesi riemuksi, kun opettaja kuuluttikin minun nimeni! Reippaasti kävin pokkaamassa stipendini, napakasti opettajan kätellen. Ja sitten penkkirivissä avaamaan kuorta poikien katsellessa vieressä. Herranjestas – kokonaiset 100 markkaa! Se oli siihen aikaan, ja varsinkin lapsen silmissä, järkyttävän suuri raha. Sitä en muista, hankinko mitään erityistä sillä rahalla – mutta se on varma, että ihan ensimmäisenä se meni pankkitilille joksikin aikaa, olinhan perin natku!!! 🙂
Stipendiaatti
Suuret kiitokset Turun Vasaramäenkoulun opettajalle Pentti Kareliukselle, joka oli opettajani kolmannella luokalla 37 vuotta sitten. Minulle jäi ikuinen ihana muisto hänestä, hän oli ihmisläheinen, tosi kiva ja osasi opettaa loistavasti.
Äiti69
Meillä kansakoulun alaluokilla Kaarina opettaja järjesti aina esiintymisiä. Joka Joulujuhlassa oli tonttu- ja keijuleikki. Kerran kesken tonttuleikin joulukuusi syttyi palamaan aidoista kynttilöistä. Leikki leikittiin loppuun ja kuusi sammutettiin. Äitienpäiväjuhliin askartelimme jokaiselle äidille silkkipaperista kukan rintaan. Kevätjuhlissa esitimme taas keijuleikin. Keijupuvut olivat ”hienoja”, vaaleanpunainen kerrasto alla, valkoinen tärkätty sideharsosta valmistettu mekko, kulta tai hopea kuusennauha vyötäröllä ja päässä. Meillä oli aina paljon ohjelmaa juhlia varten.
Kiitos Kaarina Opelle
Ala-asteen 6. luokalla minun piti saada koulun päättäjäisiin korkeakorkoiset vaaleansiniset sandaletit. Olivat oikein hienot ja naiselliset (nyt kyllä ihmettelin miksi senikäiselle siihen aikaan vanhemmat sellaiset antoivatkaan?!). No päättäjäisten jälkeen juhlahamosissamme sitten kyykyssä laskettiin liukumäkeä koulun pihalla sellaisella puisella leikkitelineellä. Ja toinen korkohan siinä poikki meni, paljain jaloin jouduin pari kilometriä kotiin taivaltamaan… Mutta vieläkin sykähdyttää Suvivirsi, sillä siitä alkaa kesä!
Tinttarella
En muista, kuinka monta meitä oli, kun yksi toisensa jälkeen jouduttiin jäämään seisomaan luokan ja Suomen kartan eteen. Meistä kukaan ei osannut näyttää Etelä-Suomen vesistöjä! Tosi noloo, sanoisi tyttärentyttäreni, jos tietäisi. Laiskanläksyä tuli, totta kai. Seuraavalla tunnilla jokainen osasi tämänkin asian.
RKA vm. 1948
Muistoja Launeen (Lahti ) ala-asteelta:
– päivittäinen sopparuokailu, joka jaettiin ämpäristä ja syötiin emalisista kulhoista. Joskus onnistuttiin saada tupla-annos ämpärin jämistä ja kyllä maistui!
– parsimisen opetus ”sientä” apuna käyttäen – on ollut käyttöä soveltaen vieläkin!
– kouluvuoden päätösjuhlaan pukuasu, jossa polvihousut ja takissa ”tamppi” selkäpuolella!
– osattiin sitä joskus välitunnilla vähän tapellakin ilman ”koulukiusaamista” ja opettajan ”sanktioista” kotona kaipaamatta!
Ripe 70v
Neljännellä luokalla Kotkan Toivo Pekkasen koulussa saimme opettajaksemme Niilo Tietäväisen. Minun mielestäni paras opettaja tuon ikäisille lapsille. Niilon tapa hillitä levotonta luokkaa oli seuraava: koko luokka nousi seisomaan ja opettaja komensi: ”kyykkyyn, ylös, kyykkyyn, ylös…” vajaan minuutin verran. Siinä sitä pahimmat levottomuudet karisivat ja työrauha palautui luokkaan, eikä ketään tämän jälkeen ainakaan nukuttanut. ”Kyykytystä” parhaasta päästä, sanoisin.
Niilolla oli myös hyvä tapa tarkistaa oliko opetus mennyt perille; ”tuntsarit”. Jokaiselle jaettiin pieni pala ruutupaperia ja opettaja kysyi kuusi kysymystä. Niitä pidettiin ahkerasti ja näin opettaja sai käsityksen siitä, mitä vielä pitää lisää opettaa. Nelosen sai armosta ja kuudella kysymyksellä ratkottiin sitten varsinaiset numerot. Kokeet tarkistettiin vaihtamalla laput pareittain ja oikeat vastaukset saimme selville jo heti tuntikokeen jälkeen.
Kertotaulua kyseltiin siten, että koko luokka meni seisomaan luokan perälle ja opettaja huuteli kertotauluja pulpetiltaan, nopein vastauksen ”huutaja” pääsi palaamaan pulpettiinsa. Itse osasin kertotaulusta parhaiten vain 6*6=36, eikä kukaan ehtinyt ennen minua sitä huutaa. Ilmeisesti opettaja huomasi tämän ja kerran ei tuota kertotaulua kysytty lainkaan ja jäin takaseinälle viimeiseksi. Kyllä nolotti!
Kyykkyyn, ylös!
Olin ehkä kolmannella luokalla. Opettaja (kunta) jakoi köyhille lapsille kumisaappaita. Minä en saanut ja kysyin: Miksi en saanut saappaita? Ope oli vaiti. Kotona asia selvisi, vaikka ei mekään rikkaita oltu.
Marjatta
Muistan ala-asteelta tällaisen tapauksen, kun olin jostain syystä (?) saanut laiskanläksyä maantiedosta ja jouduin tulemaan aamulla tuntia aikaisemmin tätä laiskanläksyä suorittamaan.
Minun tarvitsi mennä erittäin tiukan ja pelottavan opettajan käsityötunnille tätä läksyä suorittamaan eli istumaan ja lukemaan sitä maantiedon kirjaa itsekseni sen aamun eka tunnin. Olin 9-vuotias ja pelkäsin suoraan sanottuna tätä opettajaa aivan kauheasti. Kun avasin reppuni ja piti ottaa se kirja sieltä, niin kauhukseni huomasin, että se oli jäänyt KOTIIN! Itku meinasi tulla silmääni, kun tajusin asian. Onneksi joku kässäntunnin isoista tytöistä huomasi, että minulla oli joku hätänä. Kerroin ettei kirjaa ole ja he sanoivat kaikki, että ota opettajan kirja, ei hän sitä huomaa. Kauhusta kankeana otin sen kirjan opettajan laatikosta ja menin paikalleni lukemaan. Koko sen tunnin ajan pelkäsin, että ope katsoisi sinne laatikkoon ja huomaisi sen kirjan puuttuvan. Mutta huh huh, hän ei kertaakaan katsonut sinne laatikkoon, joten ei tiennyt kirjan kohtaloa :-). Kun kello soi, otin sen kirjan ja laitoin reppuuni ja menin välitunnille. Kun tulin sieltä takaisin, kävin vaivihkaa palauttamassa kirjan takaisin paikoilleen. :-)).
Päivi
Olin poissa koulusta. Kun minun piti kertoa, että olin vilustunut, mutta sanoin, että vilistunut, niin kaikki nauroi. Sen jälkeen minusta tuli ujo.
tuikku2
Minun muistoni ovat tosi ikäviä, sillä pelkään auktoriteetteja vieläkin yli 80 v. Opin lukemaan 4 v, eikä minua pantu ensimmäiselle luokalle, vaan opiskelin lisää kotona. Kerran menin hakemaan kirjoja ja sanoin: ”Tulin hakemaan niitä kirjoja.” Siihen opettaja sanoi:” Älä sano niin, vaan pitää sanoa, olisiko opettaja niin hyvä ja antaisi ne kirjat”.
Suorasuu
Meillä oli 1 luokka, jossa kaikki 1-6.luokkien oppilaat oli siis samassa ja 1 sama opettaja, lisäksi kiertävä englanninkielen opettaja.
Hiihtokilpailut oli parhaimpia ja kivoimpia tapahtumia koulussa. Silloin kaikki oppilaat hiihdettiin kilpaa ja saatiin lopuksi lämmintä mehua ja palkinnoksi mitalit kaulaan.
Hs65
Muistan kun yritettiin tehdä koko luokan kanssa aprillipila opettajalle, että päästäisiin aikaisemmin koulusta. Ajatuksena oli siirtää kello sillä välillä kun opettaja on muualla. Yksi oppilaista uhrautui viiltämään pienen jäljen saksilla sormeensa, että sai opettajan muualle luokasta hakemaan laastaria. Kelloa siirrettiin varmaan kaksi tuntia eteenpäin. Lopulta opettaja huomasi kellon ja oli hyvin hämillään. Hän ajatteli, että aika olisi mennyt vain niin nopeasti, mutta ihmetteli kovasti. Lopulta hän meni katsomaan muita kelloja ja huomasi, että kelloa oli siirretty. Kuitenkin hän meinasi mennä lankaan. 😀
Nuori mies
Minulla oli hyvä kaveri, Helena. Meillä meni koulussa hyvin yhdessä. Vaihdoimme kiiltokuvia ja riipuimme telineissä ja juttelimme välitunneilla. Olimme aina kahdestaan ja tunsin sielujen sympatiaa. Kesälomaa odotin sekä ilolla että surulla. Odotin, että pääsen järvessä uimaan ja saisin nukkua pitempään ja valvoa myöhempään. Surin sitä, että en näkisi koko kesänä ystävääni Helenaa.
Lekku
Sain kansakoulussa toisen luokan kevättodistukseen laulusta numeron 5. Itkin melkein koko kesän, että opettaja on varmasti antanut minulle vahingossa väärän numeron eli jollekin toiselle tulevan laulunumeron. Enhän minä voi olla niin huono laulussa. Äitini tuota kesän kuunteli ja kesän lopulla sain kuulla, että opettaja oli antanut kaikille 2. luokkalaisille laulusta numeron 5. Vähän helpotti. Myöhemmin keskikoulussa musiikin numeroni oli jopa 9, koska silloin astui teoria esiin ja kokeet olivat musiikin teoriasta.
Leena
Vasenkätisenä muistan usein kiitollisuudella ala-asteen opettajaa Kaisaa, jonka luokalle pääsin aloittamaan koulutietäni. Hän kertoi itse olevansa vasenkätinen, jonka oli pitänyt opetella oikeakätiseksi. Mainiosti osasi hän opettaa minulle paitsi kirjoittamista, myös esim. virkkausta, kun asia oli hänelle itselleen tuttu.
Vasuri-Valle
Kesäloma alkoi perunan istutuksella ja se ei tuntunut lapsena mukavalta. Nyt se on vain lämmin muisto:)
Alli
Kävin kansakoulua. Koulumatka on jäänyt mieleen: kuljin radan yli ja kirkkomaan vierustaa muutama sata metriä. Muistan ratapölkkyjen tuoksun, vihreyden – ja hautausmaan aidan takana majailevan juopporemmin, joka kyllä oli ihan harmitonta sakkia. Koulun piha oli silloin pelkkää sepeliä, mutta talvisin pihan laidoille ajetut isot lumikasat antoivat vähän virikettä. Muuten välitunneilla vain käveltiin välituntivalvojan käsipuolessa, hypittiin narua tai tvistiä. Nykyisin koulun piha on keinonurmea ja siellä oma esikoiseni 21 v. käy potkimassa joskus futista kavereiden kanssa huvikseen, vaikkei ole tuota koulua käynyt. Opettajat olivat mukavia, mutta tiukkoja, 60-luvulla opettajan auktoriteettia ei kyseenalaistettu. Menestyin ihan hyvin, joten hankaluuksia ei ollut, mutta pikkusiskollani oli tylsää, koska edettiin hitaimman mukaan ja kaikki oli liian helppoa hänelle. Niinpä hän herättikin pahennusta mm. poistumalla kerran tylsistyttyään luokan ikkunasta ulos kesken tunnin. Käsityönopettaja pakotti syömään lautasen tyhjäksi. Minulla on lastentarhasta peräisin oleva hernekeittofobia ja hernekeiton ja käsityötunnin yhdistelmäpäivinä piti yksinkertaisesti valehdella äidille, että on kipeä.
Pienen paikkakunnan etuja on, että edelleen samoihin luokkatovereihin törmäilee säännöllisesti kaupoissa, torilla, kunnalliselämässä, vanhempainyhdistyksissä jne. Ollaan niin kuin Anssi Kelan laulu: Meistä tuli muurareita/Taksikuskeja, suutareita/ Yksinhuoltajaäitejä, autokauppiaita
Meistä tuli lääkäreitä/Virkamiehiä, vääpeleitä…
Koulun päättäjäisiin mentiin valkoisissa polvisukissa, silloin sai ekan kerran jättää sukkikset pois. Sen ajan lasten sukkikset olivat nykymittapuun mukaan aika kamalia tekokuituvirityksiä. Muistan, kuinka ihanaa oli saada kirjoja ja vihkoja, ruutuvihkot ovat minusta edelleenkin ainoita oikeita, ei mitään kierreselkävihkoja.
Justin Case
1970 -luvun alussa luokkakoot olivat suuria ja opettajien auktoriteetti ja kunnioitus olivat kunniassa. 1-2 luokan opettaja oli jämpti täti ja opetti keskittymään tunnilla ja istumaan selkä suorana. Tarkkuuden ja joskus jopa tiukkuuden toinen puoli oli taas hänen vetämät askartelutunnit, joissa sai käyttää luovuuttaan esim. muovailuvahojen kanssa. Vilkkaana poikana minullakin oli varmaan vaikeuksia olla paikoillaan tunnilla ja tämä samainen opettaja opetti minut virkkaamaan silmukoita wc-paperitötterön ympärille, josta sitten tehtiin kynäteline. Toinen ”minulle kuuluva” homma, jota ihan mielelläni ainakin 1. luokalla tein, oli koulukavereiden kengännauhojen solmiminen, jota monetkaan eivät osanneet (silloin ei ollut ”tarralenkkareita”). Samaisessa kirkonkylän koulussa oli 3 kerrosta, 5-6 luokkalaisten luokka oli aivan toisen ulko-oven luona alakerrassa. Opettajien huone oli toisessa päässä koulua 2. kerroksessa. Meidän luokalla oli aina ns. käytävävahti, joka vahti käytävän toisessa päässä, portaikossa matalana kököttäen, opettajan tulemista tunnille. Kun opettaja alkoi näkyä toisessa päässä käytävää, niin vahti kipitti nopeasti alakerran luokkaan ja komensi luokassa olijoita olemaan hiljaa, koska ”nyt ope tulee”. Opettajan tulessa luokkaan nousimme kaikki hetkeksi seisomaan. Joskus oli sijaisopettaja, joka saattoi jättää jälki-istuntoon vain siitä, että koulukaveri sanoi jotakin toiselle kesken tunnin, vaikka sanominen ei häirinnyt ketään (sijaisope ei ollut koulutukseltaan opettaja). Erityisesn positiivisesti jäi mieleen 5-6 luokan opettajamme Kaakisen Heikki, joka oli ja on vieläkin, oikeudenmukainen ja kaikki koululaiset, (myös kaikki ihmiset), huomioon ottava ihminen. Jos jotakin koululaista suututti, itketti tai muuten harmitti, niin Heikki-opettaja jaksoi kuunnella ja selvitellä asiaa parhain päin. Hänellä oli myös paljon elämänkokemusta omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan, joita hän sitten toisinaan kertoi meille. Erityisen mukavana ja otettuna muistan joitakin syksyn tai kevättalven iltoja, jolloin Heikki-opettaja lähti järven taakse harrastamaan tarkkuusammuntaa. Hän ei yleensä ottanut ketään sinne mukaan, mutta minä pääsin muutaman kerran katsomaan hänen ampumisharjoituksiaan.
Kimmo
Kansakoulu herättää muistot taiteellisesta ja kilpailuhenkisestä laulunopettajasta, jämäkästä ja oikeudenmukaisesta rehtorista ja kaikkien suosiossa olevasta nuorekkaasta ruotsinkielen opettajasta. Kaiken kaikkiaan kansakouluvuodet olivat onnellista aikaa; kesät lämpimiä ja pitkiä, vähän läksyjä ja vastoinkäymisiä sekä oppimisen uutta taikaa. Ainoa negatiivinen muisto on veripalttu; sen äärellä tuli vietettyä minuutti jos toinenkin; sitä kun ei saanut jättää syömättä. Eikä muuten uppoa vielä tänäkään päivänä.
Orvokki
Vanhan kansakoulun käyneenä – oi, muistoja on paljon, niin hyviä kuin vähän ikävämpiäkin. Parhaasta päästä yksi opettaja, joka ymmärsi myös sen, etteivät kaikki ole hyviä urheilijoita ja silti voivat olla hyviä oppilaita. Koulu sai jaettavaksi kirjapalkintoja, opettajat saivat itse päättää, miten jakoivat ne. Muilla luokilla oli hiihtokilpailu , mutta meidän luokallamme kirjoituskilpailu, jonka voitin. Palkintokirja ”Pieni eläinlääkäri” on minulla vieläkin. Seuraavana syksynä aloitinkin sitten oppikoulussa ja se on ihan eri tarina se.
Tilkkumummi
Oma muistoni liittyy Jyväskylän Keltinmäen kouluun ja äidinkielen tuntiin ja opettajaan – meidän piti opetella etukäteen tämä ”missä-mistä-mihin-millä-miltä-mille…” -rimpsu ja sitä sitten opettaja ”pulpetti kerrallaan” vuorotellen oppilailta tenttasi. Minä, tunnollinen ja kuuliainen koulutyttö, osasin varmasti tuon rimpsun. Koska olin kuitenkin kova jännittämään ja ujo, vuoroni tullessani unohdin koko litanian, menin täysin lukkoon. Naisopettajani totesi hyvin tylysti ”että sinäpä et sitten ole näitä opetellutkaan ollenkaan. Opettelepa huomiseen.” Se oli niin iso loukkaus tunnolliselle koululaiselle joka yksinkertaisesti vain jännitti niin paljon ja oli niin ujo ettei uskaltanut sanoa vastaan. Niinpä niin… koko seuraavan yön niitä opettelin ”tippa silmässä loukattuna”. Opettaja ei niitä sitten uudestaan minulta enää kysellyt.
Ja tämän syvän loukkauksen muistan edelleen n. 35 vuoden jälkeenkin. Tämä vinkkinä ja terveisinä uusille, nuoremmille opettajille.
Tiki
Ekaluokkalaisena en malttanut olla koulussa koko päivää, ja äiti oli opettanut, että kun lähtee jonnekin pitää se muistaa kertoa; siispä aina kerroin opettajalle, että nyt en enää jaksa olla koulussa, vaan lähden kotiin. Opettaja sai minut aina jotenkin houkuteltua niin, että jäin kouluun loppupäiväksikin.
Äitini on innokas käsitöiden harrastaja, joten minäkin olen oppinut virkkaamaan ja kutomaan 4-vuotiaana. Olen vasenkätinen, mutta äiti osasi opettaa vain oikeakätisen tavan. Koulussa opettaja tiesi, että teen kaiken vasemmalla kädellä ja yritti opettaa minua virkkaamaan ja kutomaan vasemmalla. Kertoman mukaan olin katsonut opettajan tekemisiä jonkin aikaa ja sanonut sitten: annas kun näytän, ja tein kaiken kuten oikealla kädellä
snare
Kävin kansakoulua 1960-luvulla Sotkamossa. Ensimmäisenä tulee mieleeni ainekirjoitustunti toisella luokalla. Opettaja oli viisikymppinen nainen, jolla oli jakaus keskellä päätä ja hiukset tiukalla nutturalla. Joka päivä hän pukeutui samaan tai ehkä samanlaiseen ruskeaan teryleenijakkupukuun. Ainekirjoitus oli lempiaiheeni, tunnit vaan olivat hermoja raastavia. Opettaja nimittäin käveli koko tunnin ajan pulpettien välissä ja hoki hokemasta päästyään: ”Hiljaa tehden hyvä tulee, hiljaa tehden hyvä tulee!” Keskity siinä sitten!
Kansakoulun neljännellä luokalla ollessani muistan, kun samaisessa koulussa oli jatkoluokilla kolme poikaa, jotka antoivat hiustensa kasvaa. Hiukset ulottuivat jonkin verran korvanlehden päälle. Koulun johtaja kehotti poikia käymään parturissa. Pojat kieltäytyivät, jolloin heidät erotettiin viikoksi koulusta. Kun pojat tulivat takaisin kouluun, meillä muilla riitti töllistelemistä, kun he protestiksi olivat leikanneet päänsä kaljuiksi. Aika rankkaa verrattuna nykykouluun.
Manka
Kansakoulu: Olin oppinut jo lukemaan suoraan, mutta opettaja pakotti kaikki tavaamaan. Hermostuin tavaamisessa, koska kaikki huusivat kuorossa ”virhe” ja 3 virheestä joutui jäämään laiskaan. Siellä sitten istuin, kun muita opetettiin lukemaan… Eräänä päivänä pääsimme tavallista aikaisemmin kotiin. Viereisessä luokassa 3-4 vielä jatkoi, joten opettaja kehotti kaikkia olemaan hiljaa eteisessä… Sain ajatuksen vastustaa opettajaa ja paiskata kirjat täysillä eteisen puiselle penkille. Opettaja tuli myrskyn merkkinä ovelle ja kysyi, kuka pojista se oli. Olin hiljaa, mutta pojat eivät olleet herrasmiehiä, vaan kertoivat sukunimeni, jälleen kuorossa. Istuin sillä kertaa laiskan sijaan arestissa. En muista, miten kauan rangaistus kesti. En tuntenut katumusta. Näin opettajan pidättelevän naurua, kun astuin takaisin luokkaan.
Ruut
Pääsin 6-vuotiaana kansakouluun 40-luvulla. Olin hyvä päässälaskussa. Opettaja vei ”laskuneron” yläluokkaan malliksi ja kyseli ihan helppoja laskuja. Muutos oli niin iso, että vastaukset olivat kaikki vääriä.
Anneli
Minä menin kansakouluun v.64. Sain luokanopettajaksi Pirkon. Hän oli kuusi vuotta luokanvalvojani. Hän oli erittäin ihana ope. Hänen ei tarvinnut huutaa. Vaikka jäin jälki-istuntoon useasti se ei haitannut. Puutyön opettaja oli sitä vastoin äkäinen mies. Hänestä jäi ikävä muisto. Ala-asteesta jäi kaiken kaikkiaan hyvät muistot. Siihen vaikutti Pirkko-ope. Olen itse saanut toimia erityislasten parissa yli 30v. Opettajalta saadun esimerkin mukaan olen yrittänyt toimia. Sellaisia opettajia kaipaan tähänkin aikaan enemmän. Rakkautta ja rajoja kaivattiin silloin ja samoin tänään.
Timo
Minun ikäluokka (s.1946) kulki kouluun maitopullon kanssa. Silloin ei vielä ollut muovipulloja, vain lasipulloja. Melkein joka ruokatunnin alussa vähintään yhden oppilaan pullo meni rikki. Pulpetin kannelle levitettiin ruokaliina ja kädet pestiin ennen ruokailua. Muistaakseni kolmannella luokalla opeteltiin kaunokirjoitusta. Kotoa tuotiin pieni lasinen pullo, johon laitettiin mustetta, kynänä toimi varsi, johon laitettiin irtoterä. Usein edessä istuva oppilas kaatoi takana istuvan kaverinsa mustepullon, jonka sisältö levisi kaunokirjoitusvihkolle. Tytöt kilpailivat kenellä oli kaunein mustekynän terän pyyhkimiseen tarkoitettu, useista tilkuista tehty monikerroksinen pyyhin. Järjestäjäpari haki sangolla ruokalasta ruoan. Ennen ruokailua luettiin ruokarukous.
Opettaja pakotti jokaisen oppilaan maistamaan kaikkia ruokia. Muistan yhden pojan, joka oksensi, kun ruokana oli kaurapuuroa. Olen kysynyt häneltä aikuisikäisenä, syökö hän nyt kaurapuuroa. Ei, siitä on jäänyt pysyvä inho ko. ruokaa kohtaan. Minulla ei ole ollut lauluääntä. Syys- ja kevätlukukaudella oli laulukokeet, joita piti mennä luokan eteen laulamaan. Se ikävä muisto on seurannut läpi elämän. Joulujuhlassa kaikki saivat paperipussissa olevan nisuäijän. Se vasta oli juhlaa! Joulu- ja kevätjuhlien ohjelmia harjoiteltiin monta viikkoa. Näitä ja muita muistoja olisi paljon kerrottavana.
Minä vain
Ensimmäisenä muistoihini tulee 70-luvulta harmoni ja pyylevä nutturapäinen lempeä ekan-tokan luokan opettajani. Kun koulutieni alkaa taas… tuo virsi on jäänyt mieleeni. Jumppatunnilla hypittiin pukin yli. Minä kömpelönä tömähdin usein jo ennen hyppyä. Parasta oli kun oli esimerkiksi hammaslääkäri tai joku muu juttu, niin pääsi keittolaan keittiön puolelle syömään .Muistan vieläkin, että keittäjän nimi oli Eila ja keittiöapulaisen Ritva. Hernekeitto oli herkkuani, koska se oli laihaa ja siinä oli myös porkkananpaloja. Välitunnilla hypättiin tvistiä ja hyppynarua. Muistan tuon ajan hyvin onnellisena. Lapset saivat silloin olla vielä lapsia.
Minttu66
Olin kiltti tyttö ja sain hymytyttö-patsaan ensimmäisen luokan keväänä.
Minna
Olin arka lapsi. Äitini sairasti paljon ja kun isä lähti lipettiin, tunsin oloni turvattomaksi, mutta kouluun piti vaan mennä ilmoittautumaan, vaikka en olisi halunnut. Äitini kauhuksi tokaisin tomerasti, että olen ajatellut ottavani kotiopettajan, en voi jättää äitiä yksin. Johtajaopettaja katsoi viisailla vanhoilla silmiin minua, sitten äitiäni ja alkoi rauhallisella äänellä puhelemaan. Jos nyt kuitenkin tulisit kokeilemaan, täällä on ihan mukavaa ja katsotaan sitten sitä kotiopettajaa jos se ei suju. Mietin hetken ja tokaisin sitten. No joo kokeillaan, mutta Tuulan täytyy sitten tulla mun pariksi. Niin alkoi opintaival. Opettajamme oli juuri seminaarista päässyt ja yhtä untelo kun mekin. Kasvoimme yhdessä niin koululaisina kuin opettajanakin. Tuulasta sain parin ja ystävän. Vuonna 1952 kun aloitin opintieni luokat olivat suuria ja käytiin kahdessa vuorossa. Muistui mieleeni, kun jouluun mennessä opimme suurin osa lukemaan, tai ainakin tavaamaan. Tuula ei oppinut. Hänelle se tuotti vaikeuksia ja laiskanläksyjähän siitä tuli. No minähän olisin jäänyt kanssa, enkä ollenkaan ymmärtänyt miksi en saanut jäädä enkä myöskään sitä, miksi muut viisikymmentä nauroivat minulle. Olin hyvin loukkaantunut moisesta. Kiukkuinen olin myös silloin kun sitten sain jäädä laiskanläksyille, mutta se on jo melkein eri asia. Kiitollinen olen tälle vanhalle johtajaopettajalle, joka niin hyvin tajusi lapsen hädän. Luokan opettaja oli myöskin nuoruudestaan huolimatta melkoinen tekijä lasten kanssa. Kunnia kuuluu heille kummallekin.
Lelle
Olin Kähärin kansakoulun varmaankin 11:lla .Siellä vaihdoin kiiltokuvia luokkani tyttöjen kanssa välituntisin. Se oli kivaa puuhaa. Toinen mukava välitunti puuha oli puukoulurakennuksen kävely luokkakaverin kanssa koulun ympäri siten, että kädet olivat ristissä edessä ja pidimme toisistamme kiinni. Sitten komensimme ääneen vastaantulijoille: ”emme väisty” ja jatkoimme polleana kävelyä.
Oili
Koulun päättäjäiset keväällä muistuu mieleen parhaiten. Koulun oppilaat kokoontuivat yläluokkaan, opettaja soitti Suvivirren harmonilla, ja kaikki oppilaat lauloivat mukana. Oli erilaista ohjelmaa ja kohokohtana näytelmä. Todistukset jaettiin omissa luokissa, parhaat keskiarvot kerrottiin ja kannustettiin ahkeroimaan koulussa jatkossa. Jännittävä asia oli Raittiuskilpakirjoitusten tulosten kertominen ja palkintokirjojen jakaminen. Kesälomaohjeita annettiin ja kehotettiin auttamaan kykyjensä mukaa vanhempia kotitöissä, kasvimaalla ja hoitamaan nuorempia sisaruksia.
Päättäjäisiin sai uuden kesämekon ja kengät. Naapurin emäntä ompeli mekon, jota myös koltuksi kutsuttiin. Kengät olivat usein kangastennareita eli kesälipposia. Kolttua ja lipposia pidettiin sitten kesällä parempina vaatteina eli pyhävaatteina, ja niitähän ei saanut sotkea.
Kissankello