Kyläkaupan elämää

Isovanhempani omistivat 1950-1970 -luvuilla TALOUSKAUPAN, joka sijaitsi Kokkolan Ykspihlajassa sataman lähettyvillä. Minä 1961 syntyneenä olin monta kertaa ”apulaisena” kaupassa. Isovanhemmillani oli yllään kauppiaan esiliinat ja korkeat valkoiset hatut. Liha- ja makkaratavarat punnittiin vaaalla, jossa oli rautapunnukset painoina. Jauheliha jauhettiin itse myllyn läpi. Kassaa ei ollut, vaan ostokset laskettiin alekkain harmahtavalle käärepaperille ja rahoja pidettiin myyntitiskin ala-laatikossa. Järjestelin mm. sokeripusseja hyllyyn ja isoisäni katsoi hyllyn päästä olivatko ne suorassa – eivät koskaan olleet ihan tarpeeksi suorassa. Keräsin pihoilta voikukkia ja tuomenoksia ja kuiskasin isoäidilleni että kerro asiakkaille, että on kukkia myytävänä. Isoäitini ei koskaan kertonut… Kaupan perällä oli pieni huone, jossa aina keitettiin päivän aikana kahvit. Päätin kerran auttaa tiskaamisessa ja tiskasin kahvikupit saippualla. Phyi hitto vieköön miltä tämä kahvi oikein maistuu, sanoi tätini kun kauppakoulu päättyi sinä päivänä. Joka päivä minulle laitettiin voipaperin päälle pienet voileivät, joissa oli päällä maksamakkaraa ja kurkkua, sitten menin niitä syömään kaupan rappusille ja laskin autoja; kumpi suunta voittaa – ne autot jotka tulevat kaupungista, vaiko ne autot jotka tulevat satamasta. Isoisäni oli myös kalastaja. Niinpä pihalla oli myös ns. kalamökki, josta sai tuoretta kalaa lähes joka päivä. Toisinaan sain valita itselleni karkkipussin. Se valinta kesti vaikka kuinka kauan, yritin laskea missä pussissa on eniten karkkeja, missä on eniten mitäkin lajia jne. Sadepäivinä menin yläkertaan (jossa myös isovanhempani asuivat), otin nappilaatikon esiin ja järjestelin nappeja. Elämä tuntui yksinkertaiselta ja helpolta. Eipä ollut huolen häivää…

-Tuula

Vantaan Korsossa oli n. 40 vuotta sitten tunnelmallinen kyläkauppa. Olin jäänyt äitiyslomalle ja päiväkävelylläni poikkesin usein kyseisessä kaupassa. Pieni yhden huoneen kauppa oli alakerrassa jonne johti korkeat kivirappuset. Kauppiaspariskunta asui kaupan yläkerrassa ja rouva oli aikanaan ehtinyt lasten päiväunien aikana alakertaan palvelemaan asiakkaita. Myymälässä oli ihanan kodikas tunnelma, ne tuoksut ja puiset tiskit ja pikkuruiset kalustelaatikot, paperisuikaleet joihin merkattiin lyijykynällä hinnat ja loppusumma laskettiin käsin. Kauppiaspariskunta tunsi asiakkaat ja kyläläiset toisensa. Vuoroa odotellessa vastapaahdetun kahvin tuoksussa kuului iloinen puheen sorina. Minä olin uusi asiakas ja tunsin kuinka katseet mittailivat, sanoja ei käytetty. Kävimme sitten myöhemmin kaupassa runsaslumisen talven tammikuussa koko perhe. Olimme tehneet ostokset ja kävelimme pihamaalle vauvan vaunujen luo. Vilkaisimme taaksemme ja ihmettelimme kun kauppias tuli perässämme ulos tuohitossut jalassa vaikka kaupassa oli asiakkaita. Hän kurkisti vaunuihin kysyen, kumpi sieltä tuli. Se tapaaminen henki lämpöä jonka muistan aina.

Paikalla on nykyisin kerrostalot ja kauppiaspariskunta viettää eläkepäiviään keskisuomessa.

-itsekin 46 vuotta kaupan alalla

Unohtumaton kyläkauppa Asunnalla

Elettiin 60-luvun loppua ja tapana oli muuttaa kesäksi mökille Keuruulle. Siellä oli silloin lasten ehdoton vetonaula; Asunnan kyläkauppa. Kauppa oli parin kilometrin päässä kesämökistä ja sinne pääsi myös veneellä. Sain usein mieluisan tehtävän käydä kaupassa ja kauniilla säällä reissu tehtiin puisella soutuveneellä. Matka soutaen oli reilusti alle kilometrin ja venevajalta kävelymatka kaupalle oli muuta sata metriä. Kaverina kauppareissulla oli useinkin pikkuveli tai naapurimökin Pirjo.

Kaupasta käytiin ostamassa päivittäisiä perusruokia. Parhaiten mieleen on jäänyt litran kokoiset maitopussit, joihin tuohon aikaan maito pakattiin. Maitopussien kuljettamisessa sai olla tarkkana, että pussi säilyi ehjänä perille saakka. Toinen mieleen jäänyt ostos oli sirtuunamuffinssijauhe, josta paistettiin kaasu-uunissa herkullisia muffinsseja.

Kaikki elintarvikkeet myytiin tiskin takaa ja asiakas pyysi, mitä halusi ostaa. Hinnat laskettiin käsin allekkain yhteen tiskillä olevan käärepaperin kulmaan. Kassakone kilahteli lopuksi nostalgisella tavalla.

Jos tarvittiin polttoöljyä tai bensiiniä, se saatiin veivaamalla kaupan pihassa olevan säiliön valtavaa vipua. Tätä tapahtumaa oli joka kerta pakko nousta autosta katsomaan.

Kauppiaan rouva hoiti viereisessä rakennuksessa postia, joten posti saatiin tuohon aikaan jopa mökille saakka vain muutaman päivän viiveellä.

Jos oli tarvetta matkustaa ”kirkolle”, niin junan kyytiin pääsi ihan kaupan läheisyydessä olevalta rautatieasemalta.

Kaikki rakennukset ovat edelleen olemassa ja joka kesä teen kävelyretken muistellen menneitä. Mökki on saanut kaverikseen toisen polven mökin, mutta kauppareissulle on ajettava kaupunkiin.

-Annie

 

Meidän kyläkaupassamme oli kauppiaan rouva palvelemassa tiskillä asiakkaita. Hän oli lempeäsilmäinen pyylevä rouva, jolle me lapset veimme kesäisin kukkia, ja hän palkitsi meidät välillä antamalla jokaiselle irtokarkin. Kaupassa leijuvassa tuoksussa sekoittui käärittävän tupakan, tuoreen ruisleivän ja lihatiskin herkullisten antimien aromit. Kyläkauppamme koko valikoima löytyi muutaman neliön tilasta, mutta siellä oli kaikkea mitä kotiäidit ja mökin mummut tarvitsivat: tuoretta oman kylän leipää, piimää, fanni-vanukasta ja suolaista kinkkua joka siivutettiin asiakkaan toiveen mukaan painavan näköisellä leikkurilla kaupan takahuoneessa. Ja me kylän lapset rakastimme leikkiä sen pihamaan suuren lehtikuusen alla. Muutimme seudulta pois ollessani ala-asteiässä, ja muistan vieläkin miten mieltäni lämmitti vuosia myöhemmin, kun posti kantoi meille toiselle paikkakunnalle kortin vanhalta kyläkaupan tädiltä onnittelemaan uutta ylioppilasta. Edelleenkin muistelen lämmöllä kyläkaupan tunnelmaa ja ystävällistä palvelua, jollaista ei nykypäivänä enää mistään löydä.

-Hansu

Minun kyläkaupassani aika pysähyi. Oli kukkatilauksen aika tai minkä muun tilauksen tahansa. Ja me odotimme mieluusti; olimmehan lomalla eikä mihinkään kiire. Kyläkauppaa hoiti kirkonmäellä Matti. Olisiko ollut liki 85v tai vanhempi. Tuli tilattua maidot mummoille, jätskiä ja lötsyjä kaikille. Ja mitä ei valikoimissa ollut, sen Matti kävi traktorillaan hakemassa, ettei kenenkään tarvinnut kauemmaksi lähteä. Bensaa sieltä ei saanut, mutta muuten kyllä kaiken, mitä ihminen tarvitsi. Nyt Matti on jo kuollut, kauppa suljettu, kiinteistö myyty. Mummot ovat kauppa-auton varassa (tulee kesäisin kerran viikossa ja talvella ei ollenkaan) Kaiholla muistamme aikoja, jolloin kyläkappa oli joka niemen notkelmassa ja palvelu pelasi. Ja taisi jopa kannattaakin.

-eija

Kävin kansakoulua Koirakiven kylässä Mäntyharjulla 40-luvulla. Pienessä kylässä oli kaksi kauppaa aivan lähekkäin, Osuuskauppa ja yksityinen Syrliinin kauppa. Niillä oli kilpailua keskenään. Tänä päivänä ihmettelen, miten ne molemmat menestyivät. Toki niihin tultiin kylän ulkopuoleltakin, järven takaa. Osuuskaupassa kävivät jäsenet, mutta kävivät ne samat ihmiset Syrliinissäkin. En enää muista, erosivatko kaupan valikoimat kovin paljon. Muistelen, että Syrliinissä oli vähän edullisempaa, sillä itsenäinen kauppias saattoi säädellä hintojaan olosuhteiden mukaan. Osuuskauppa oli sidottu yhteisiin hintoihin.

Syrliinistä löytyi vaatetavaraa ja jalkineita ja varmaan hevostarvikkeita, länkiä, suitsia ja aisakelloja. Reet ja loimet tehtiin kotona. Polkupyörät, potkukelkat ja niitto- ja haravakoneet löytyivät maalaiskaupan varastoista.

Osuuskauppaan tuli myös posti ja sieltä se muutaman kerran viikossa haettiin ja samalla hoidettiin ostokset. Leivät ja pullat leivottiin kotona, mutta kaupasta sai näkkileipää ja keksejä ja tietysti silliä. Muut kalat pyydystettin itse. Jossain vaiheessa kauppaan tuli margariini voin rinnalle. Kylässä asui ihmisiä, joilla ei ollut lehmiä. Alussa peloteltiin Paasivaaran kissamargariinilla. Kesti kauan, että maalaistalot hyväksyivät keinotekoiset levitteet. Vanha emäntä ei ikinä, mutta miniä saattoi ujuttaa ne ostoslistalle.

Kauppaan oli mukava mennä lapsenkin, kun saattoi saada kauppiaalta karkin suuhunsa.

-Maalaistyttö

Kyläkauppiaana Urjalan Kiviojalla toimi Eino K vuoteen 31.12.1968 saakka. Hän ei halunnut keskiolutta kauppaansa, vaan lopetti kaupanpidon ja jäi eläkkeelle ennen keskioluen vapautumista 1.1.1969. Muistan kaupankäyntiä tässä kaupassa pikkupojasta 50-luvun lopulta lopettamiseen saakka.

Kaupassa myytiin sen ajan kyläkaupan tavaroita joita olivat; ruokatarvikkeet, tupakat, tulitikut, öljyt, petrolit, pienbensiinit, lamppuöljyt, väkirehut, apulannat, pienet kodin tarvikkeet (naulat, neulat, kuminauhat, kanttinauhat, pienimuotoiset kangaserät ym. ).

Väkirehut ja apulannat oli omassa ladossaan ja öljytuotteet ”öljykopissa”. Kylmätuotteet oli pihan kellarissa, myöhemmin kauppaan tuli oikea jääkaappi.

Kaupassa oli oma tuoksunsa ja aina melkein joutui odottamaan vuoroaan, kun Eino palveli aikaisemmin tullutta asiakasta tai asiakkaita. Seurustelu ja kuulumisten käsittely kuului myös kappatapahtumaan. Ovenpielessä oli lappu; ”koirien tuonti myymälään kielletty”

Eino teki kauppalaskelmansa lyijykynällä kaupan tiskillä olleeseen ruskeaan käärepaperiin, johon tuotteet usein käärittiin. Usein kotiin tullessa, mukana säilyi käärepaperi, jonka kulmassa oli kauppalaskelma.

Kaupassa oli myös kylän ainoa puhelin, josta käytiin soittamassa asioita milloin minnekin, mutta vain asiallista asiaa; lääkärille, eläinlääkärille, keinosiementäjälle, palokunnalle tms.

Mieleeni tulee juttu, kun sytytin pikkupoikana vahingossa tulipalon ja veljeni meni soittamaan kaupasta palokuntaa paikalle. Hän odotti puoli tuntia vuoroaan ja viimein Eino kysyi; ”Mitä Erkille saisi olla? ”No, pitäisi soittaa palokunta, kun on tulipalo”. Se oli sitä sen ajan kiirettä!

-Risto Reipas

Mieheni kotikylässä oli mielestäni kätevä vanhanajan noutopalvelu. Aamulla töihin mennessään hän jätti ostoskassin, kauppalistan ja kukkaron kauppaan (kauppias oli paikalla jo heti kuuden jälkeen). Iltapäivällä töistä tullessa hän nouti täytetyn kassin. Kukkarosta oli otettu tavaroiden maksu ja kassin pohjalla oli vielä karamelleja kaupanpäällisinä. Kuitit myös säästettiin, sillä kerran vuodessa niiden yhteissummasta sai rahaa takaisin (sen ajan bonusta siis).

-Ostoskassi

Yli 60 vuotta sitten Pärnämäen kyläkauppias varsinkin kesäaikaan löytyi usein auringonottopuuhissa läheisellä kalliolla. Silloin ei ollut minnekään kiire, eikä hävikkiään pahemmin syntynyt. Leppisasti elämä soljui kaupoillakin, usein vielä saimme makiaisenkin nallekarkin kaupan päälle.

 

-Leena

Oli todella mahtavaa, kun sai ostaa kaupasta vohveleita. Ei sen suurempaa herkkua voinut olla. Kauppaan menin ihmetellen kaikkea mitä siellä oli tarjolla. Samalla käynti tuuntui juhlalliselta; että oli paikka mistä sai ostaa sellaisia asioita joista ei ennen tiennyt mitään. Meidän kylällä oli kolme kauppaa SOK, Elanto ja vielä yksityinen kauppa.

-Katariina -47

Minun kyläkauppakokemukset menevät 65-70 luvulle, Teuvan Riipin osuuskauppaan. Se oli meidän kauppa, siinä tuli käytyä, kun odotimme koulusta päästyämme linja-autoa. Siellä oli oma tuoksunsa. Kaupan oven pielessä oli muutama jakkara, jossa kylän isäntiä istui ja rupatteli, milloin säästä, milloin kyselivät, kenenkäs flikkoja sinä oot?

Kauppias oli aputytön kanssa tiskin takana. Seinillä oli puukot, puntarit, sahat ja saappaat! Siellä oli vaikka mitä! Hienoa sokeria ostettiin pikkupussiin, jonka kauppias punnitsi, merkkasi aina kynällä hinnan vaaleaan paperiarkin nurkkaan. Oli myös lasivitriini, jossa komeili joitakin kauniitä viineripullia ja munkkeja. Hinta oli 29-35 penniä kappale. Niitä joskus ostimme nälissämme, kun odotimme kouluautoa. Jouluksi kaupan pihalle tuotiin iso kuusi, johon laitettiin nauhana hehkulamput. Se oli kaunis, pimeässä aamussa ja illassa! Joulutavaraa tuotiin kauppaan iso kärryllinen, jota me lapset sitten kuolasimme ja ihastelimme. Siinä oli suklaakäpyä, enkeliä, kynttilää, joulunkelloa, lelua, ym ym. Ihania, Koko joulukuu niitä ihasteltiin ja jotain pikkukolikoilla sai ostettuakin. Kauppa oli kylän ainut, ja siitä ostimme ruokaa ja paljon muutakin. Ihana kauppa, haluasin yhä sellaisen puodin!

-mummi 59

Olen myöskin kyläkauppiaan tytär ja tässä esille tuodut muistot ovat vahvoina myöskin minun muistoissani. Kyläkauppias palveli asiakkaitaan aina, oli pyhä taikka arki. Aukioloajat olivat lyhemmät, kuin nykyään kaupoilla, mutta asiakkaita palveltiin ”sisäpuolen” kautta , jos asiakas palvelua tarvitsi. Ainoa päivä vuodesta, kun isäni ei mennyt kaupan puolelle oli Pitkäperjantai ja pienen kylän asukkaat tiesivät sen, eivätkä pyrkineetkään silloin kauppaan. Isäni kuoli alle 50-vuotiaana ja vastuu kaupasta ja kolmesta ala-ikäisestä lapsesta siirtyi äitini hartioille. Näin jälkeenpäin ajatellen, voin vain kuvitella kuinka paljon hän uurasti toimeentulomme eteen. Me lapset kasvoimme asiakaspalvelijaksi jokainen. Muistan, kun kirjoitin kouluaineeseenikin, mikä minusta tulee isona ja miksi:. Minusta tulee kaupan myyjä, koska silloin saan laittaa ”kauppatakin” päälleni. Opettaja kertoi sen äidilleni ja sain ”kauppatakin” ja olin oikea myyjä!

Tätä kauppaa ei enää ole. Rakennus on kuitenkin jäljellä ja joskus käyn Kutalan saaressa muistelemassa näitä aikoja( v. 1939-1961. )Sitten muutin muihin maisemiin

-Aila

 

Lapsuuteni kyläkauppa 1965 vuonna oli pieni sekatavarakauppa pohjanmaalla. Isäni kanssa kaupalla kävin. Kauppias opetti minut kahvimyllyllä jauhamaan pavuista kahvia pussein myytäväksi. Sain työstä aina pikku palkkion pullaa ja lakeripötkön 🙂

Kauppias keräsi listalle nimet mikä perhe halusi joulupukin aattona käymään, sitten kauppias mietti mistä pukin saa hommaan, ja minä sillin noin 13 v. olin pukkina, naapurin mies kuskasi. sain palkaksi sain karkkia, omenoita ja rahaakin…… hyvä asia köyhän perheen lapselle!

oi niitä aikoja!

-haavemaa -57

Ainoa muistoni kyläkaupasta on 1960-luvulta, jolloin olin alle kouluikäinen. Olin äitini kanssa matkalla maalle mummulaan ja poikkesimme kylän keskeisen talon pihapiirissä toimineessa pienessä kaupassa. Muistan ostoksista vain sen, että äiti harkitsi, ostaisimmeko omena- vai appelsiinimarmeladia ja keskusteli asiasta kauppiaan kanssa. Hän valitsi lopulta omenamarmeladin. Peruste oli se, että appelsiinimarmeladissa oli mukana myös appelsiininkuoria suikaleina, ja äiti ei pitänyt sitä hyvänä asiana. Marmeladit olivat hyvin pienissä muovirasioissa. Kauppa ei toiminut enää pitkään, sillä kauppias menehtyi vaikeaan sairauteen eikä kukaan jatkanut kaupanpitoa hänen jälkeensä. Valikoima ei varmaan ollut kovin laaja, mutta marmeladissa kuitenkin oli niin paljon valinnanvaraa, että muistan vieläkin harkinnan, mikä ostotilanteeseen liittyi.

-Pikku asiakas

Jauhot pussitettiin ruskeisiin paperipusseihin, voi punnittiin voipaperiin, sokeri pilkottiin palasiksi sokeritopasta ja kun joulu lähestyi, kaikki odottivat Islannin silliä, joka tuli puutynnerissä. Siellä oli nauloja, vasaraa, sahaa ja kaikenlaista, nappeja, lankaa y.m

-silver39

Kai sitä voi kyläkaupaksi sanoa. Se oli pieni kivijalassa sijaitseva sekatavarakauppa, jota piti Viitasen Miina Hovinsaarella Kotkan kaupunginosassa. Hänen siskonsa möi kalaa Kotkan kauppatorilla. Me Matinkadun kakarat vierailimme lähes päivittäin Miinan puodissa, siellä saattoi saada joskus suut makeaksi eli karkkia. Siellä oli palokunnan punainen kone, jolla jauhettiin kahvia ja samanvärinen käsikäyttöinen siivutuskone, jolla Miina siivutti makkaraa asiakkaan toivoman määrän. Elettiin neljäkymmentä luvun loppua, makkara taisi olla harvinaista herkkua työläisperheissä. Meidän äidin ostaessa vaaksan verran makkaraa, oli Miina sanonut ”ai ettei siivuina, kun hän leikkaa niin paksuja siivuja” minä olin kerran valistanut, että ostaisihan teiltä makkaraakin, mutta kun työ leikkaatte niin paksuja siivuja. Sain illalla nuhteita mielipiteistäni. Nykyisin, ikkunat vanerilla suojattuina tuo pieni puoti seuraa ohikulkijoita ja miettii – aika entinen ei koskaan enää palaa.

-Ulrika

 

Isäni äidillä, eli mammalla, kuten minä isoäitiä kutsun, oli pieni sekatavarakauppa, jota hän piti yli 80-vuotiaaksi asti. Mamma hoiti myös paikallista puhelinkeskusta, ja vaikka hänellä oli varmasti kädet täynnä töitä, olimme monena kesänä isolla serkkulaumalla mamman luona kesää viettämässä. Saimme ottaa kaupasta itse, mitä halusimme, ja usein mm. lueskelimme naureskellen Hauska Puolituntinen -lehteä, joka oli ilmiselvästi vain aikuisille tarkoitettu piirretty lehti. Hienoa oli se, että kun oli pienen suolaisen nälkä, sai itse käydä leikkaamassa palan isosta edam-juustoköntistä. Silloin ei mitään valmispakkauksia tunnettu, vaan leikattiin asiakkaan haluama pala, joka sitten punnittiin kaupassa olleella isolla vaa’alla. Mitään laskimia ei myöskään ollut, vaan ostoksien loppusumma laskettiin laittamalla kynällä hinnat allekkain tiskipaperiin, johon myös ostoksia käärittiin.

Mieleen on jäänyt myös se, kuinka kylän miehet kokoontuivat iltaisin mamman asunnon ja kaupan väliseen tilaan (porstuaan). Yleensä heillä oli toisessa kädessä kaljapullo ja toisessa pätkä Lauantai-makkaraa. Porstua toimi siis kylän miesväen olohuoneena. Mitään aukioloaikoja mamman kaupassa ei liioin ollut, se oli auki aina.

Liioin en muista mamman milloinkaan puhuneen pahaa sanaa kenestäkään, eikä hän myöskään meille serkuksille koskaan ollut vihainen. Ilmankos hän oli kaikkien rakastama kauppias.

-Satu Hankanen/Marjukka

Ensimmäisenä tuli mieleen, kun kauppias kävi pumppaamassa bensaa asiakkaan autoon ja sitten samoilla hyppysillä tarttui makkarapötköön ja leikkasi palan toiselle asiakkaalle. Ei silloin tiedetty mistään hygieniasta, mutta hyvin pärjättiin.

-Maru

Elettiin 1960 – 1970-lukua. Kyläkauppa oli naapurissa, vanhan maalaistalon päädyssä. Hyllyillä oli sulassa sovussa siivilävanut, Tummeli, rukkaset, täystuho, saippuat, shampoot ihan niin kuin sekatavarakaupassa pitääkin. Tiskissä vitriinin alla oli kammat, neulat, langat, kuminauhat, pinnit ja muu pikkutavara. Tuore tavara tuli tilauksesta kerran viikossa kauppalasta. Kaupassa oli jääkaappi, jossa oli iso sianlihapala, josta kauppias iski kirveellä asiakkaalle sopivan palan. Kerran kesässä saattoi olla jäätelöäkin! Ostosten hinnat merkittiin valkealle puotipaperille allekkain ja laskettiin yhteen. Kauppa oli kyläläisten kokoontumispaikka, jonne tultiin odottamaan postia. Kauppias jakoi postin ja pientä tyttöä vähän jännitti, koska oma vuoro tulee. Kauppa oli tupakansavusta sakeanaan ja haju/maku tarttui myös myytäviin tarvikkeisiin. Siihen aikaan ei ollut tupakkalaista kuultukaan. Suuri menetys oli, kun kauppa lakkautettiin 1970-luvun alussa.

-Koulun Äeja

70-luvun alussa ensimmäinen työpaikkani 15-vuotiaana oli E-liikkeen kyläkauppa. Silloin kylän miehet kokoontuivat kauppaan juttelemaan ja tupakkaakin sai polttaa sisällä kaupassa. Kynällä laskettiin ostosten summat ja leppoisa oli tunnelma.

Eräs isäntämies oli ostoksilla ja aloin laskea hänen ostostensa summaa. Yhtäkkiä hän sanoi: ” Ai niin, paperia kans, ettei tarvi sanomalehteen kiertää”. No, minä reippaana tyttönä laitoin vessapaperipaketin tiskille. Siitäkös nauru syntyi. Sätkäpaperia tämä isäntä tarkoitti. Minä en ollut koskaan sellaista nähnyt, ainoastaan tiesin, että puuceessä joskus käytettiin myös sanomalehtipaperia.

Polttoaineita, rautanauloja ym. myytiin pienessä sekatavarakaupassa. Kommellusten jälkeen oppi paljon. Rautanauloista en tiennyt mitään. Myin 7 tuuman nauloja 3 tuuman sijasta. Aika kärttyisä asiakas tuli valittamaan. Ja syystä. Käsipumpulla pumpattiin polttoaineet. Joskus kylän pojat tulivat nuorta tyttöä auttamaan.

Voi kuinka kivoja muistoja löytyykään kyläkaupasta.

-Aikku

Olimme köyhää perhettä ja ruokaa ostettiin silloin velaksi. Me lapset, 4 kpl, emme saaneet mitään makeisia. Kerran kylään tuli tuttava mies ja antoi meille kaikille 5 penniä. Olimme päättäneet ostaa jenkki purukumityynyt. Kauppiaan rouva myi meille yhden ja sanoi, kun jaatte sen, jokainen saa yhden kpl. Kyllä harmitti. Meille oli tulossa yllättäen vieras ihan Tampereelta asti. Äiti käski meidän lasten hakea 200 grammaa piparikakkuja kahvin kanssa tarjottavaksi. Kauppiaan rouva kysyi, mistä vieraat tulee ja montako. Nämä riittää ja myi yhden jokaiselle. Matonpesu oli juhlaa siinä mielessä kun saatiin punaista limsaa ja vesirinkilöitä. Limsa oli maakellarissa pihan perällä. Joskus ootettiin tuvassa, että kauppias sai askareensa siihen malliin, että ehti kaupan puolelle. Mieleenpainuvin makuelämys oli, kun itse leivottu leipä jostain syystä oli loppu ja saatiin ostoleipää. Ai että sitä makua.

– Sadetta

Kylässämme oli lapsuudessani kyläkauppa, jossa myyjinä olivat omistajapariskunta. Kuljin sen ohi joka kerta koulumatkoillani. Siellä ei ollut itsepalvelua, vaan myyjä antoi, mitä itse kukin halusi ostaa. Esim. makkarat myytiin pötköissä ja niistä sitten pyydettiin määrätty määrä, jonka myyjä leikkasi.

Sieltä sai melkein mitä vain. Voi olla, että mitä ei saanut, sen voi pyytää tilaamaan. Kauppa oli kylän miesten kokoontumispaikka. Siellä he vaihtoivat kuulumisia ja samalla kiusallisesti vahtasivat, mitä toiset ostivat. Se oli nuorelle tytölle välillä kiusallista kun piti odottaa kauppiaan rouvaa, jolta voi pyytää sellaisia asioita, mitä ei itseltään kauppiaalta kehdannut pyytää.

Tavarat käärittiin valkoiseen puotipaperiin, jota oli sitten hyvä käyttää piirustuspaperina. Ei ollut korttimaksua, vaan kaikki maksettiin käteisellä ja taisi siellä olla myös velaksiosto mahdollisuus, että ostokset merkittiin ylös vihkoon ja ne maksettiin sitten myöhemmin.

Muistan, kun lapsena poimin kuusenkäpyjä, jotka myin sitten kyläkauppaan. En muista enää, paljonko niistä sai. Käpyjen poiminta oli hauskaa puuhaa.

Kyläkauppa oli meidän kylän keskipiste, jossa aina tapahtui ja kuuli asioita.

 

-ttuulia

Olin aika pieni tyttö, kun isäni lähetti minut hakemaan kyläkaupasta viiden tuuman nauloja. Kaupassa ei sillä kertaa löytynyt sitä kokoa, mutta eipä kauppias jäänyt siitä ymmälle, vaan kävi suoristamassa vasaralla muutaman käytetyn naulan ja antoi ne tietenkin ilmaiseksi kotiin vietäväksi. Ensin hän tietenkin oli kysäissyt, että minkä verran niitä tarvittaisiin. Sellaista oli ennen aikaan kyläkaupan palvelu. Kaikkea siellä myytiin ja mitä ei ollut, niin se jollain tavalla yritettiin korvata.

-Ancki

Olin vuonna 1965 hetken kyläkaupassa töissä eikä asiakkaiden tarvinnut monenkaan puutteen vuoksi lähteä kaupunkiin asioimaan. Kaupasta löytyi lähes kaikki siihen aikaan normaaliin elämään kuuluvat tuotteet, oli leivät, maidot, jauhot, kahvit, teet, lihat, makkarat ym. elintarvikkeet lisäksi löytyi kodin tekstiilit ja vaatteet, rautakauppatuotteet, lannotteet, bensat ja muut polttoaineet. Kauppatila oli kooltaan n. 25 m2 ja ulkona kylmävarasto.

Tunnelmaa riitti ja hyväntahtoisia kyläläisiä..

-Titu

Paikka jossa Veikkauksen peliautomaatti on joukkuelaji. Sosiaalinen keskus jossa hoituu sekä ylioppilaan muistamiset rahalistalle, osanotto kuolemantapauksen johdosta, rakennustarvikkeiden tilaus ja päivän ruokaostokset. Se on meidän kyläkauppa jossa on jonoa kassalle tänäkin päivänä. Jonossa voi vaihtaa kuulumisia tai suunnitella tienhoitokunnan kokouksia. Kerran paikalle osui rekkakuski jostain muualta ja hän sitä kassajonoa keksi päivitellä, meille se on arkipäivää.

Kauppiaan koira tuntee mieheni äänen ja se haukahtelee kumeasti kunnes mieheni käy sitä rapsuttamassa kauppiaiden asunnon eteisessä – se on kiltti koira ja tietää ettei saa tulla kaupan puolelle. Kaunisniminen kylämme Horo asukkaineen on päättänyt että pidämme kyläkaupastamme huolta sillä niin sen kauppiaspariskunta, Sari ja Antti Mäntymäki, pitää meistä huolta. Käymme töissä muualla, mutta kauppa-asiat hoidetaan tietenkin omassa kylässä.

Väitän että isoissa marketeissa tulee kerättyä siihen valtavaan ostoskärryyn tolkuttomasti turhakkeita – mitä lie hillosipuleita joita ei kukaan kuitenkaan syö – kun taas kyläkaupassa ostan mitä tarvitsen. Kauppias tietää mitä halutaan ja tilaa oikein. Jos tulee jotain erikoista voi asiasta sopia erikseen. Se pienentää hävikkiä ja ruuan tuhlausta.

Kesäisin kaupan päädyltä saa kesäkukkia, toisessa päässä pihaa hoituu roskien kierrätys.

Postit tulevat ja menevät, pihalla on penkki jossa voi pitää palaveria kyläläisten kanssa.

Lapset istuvat lastauslaiturilla ja syövät jäätelöä, eikä ketään haittaa jos skeittaavat siinä vähän. Me tunnemme jokaisen mukulan ja he tuntevat kyläläiset, joten ei tule pahanteko mieleen – tieto kulkee salamannopeasti ja ehkäisee pahimpia ideoita hyvin. Meillä myös tervehditään lapsia ja he meitä. He eivät ole näkymättömiä.

Minua murehduttaa ihmiset, jotka eivät pääse kyläkauppaan. Mutta jokainen uusi ohikulkija otetaan avosylin vastaan joten tervetuloa!

-Tanja

Lähin kyläkauppa ei ollut suuri, mutta silti ihan kaikkea oli saatavilla rakennustarvikkeista herkkuihin. Mitä ei ollut sitä tilattiin. Kauppaan astuessa tuulikaappi oli täynnä molemmin puolin lattiasta kattoon aseteltuja maalipurkkeja lappeeltaan, purkkien kannet ovelle päin. Seinät olivat ikään kuin täynnä iloisenvärisiä palloja, kannen väristä ilmeni maalin väri. Ei ollut värikarttoja eikä värinsävytyskoneita. Siitä napattiin mieluisanvärinen purkki ja ei kun maalaushommiin!

Superherkkua olivat pienet kipposet, joista vetelää suklaata lusikoitiin pikkuruisella, valkoisella lastalla suuhun. Siksi varmaan suklaalevitteet maistuvat edelleen järjettömän hyviltä.

-Pikkuruinen puoti ja valtava valikoima

Kyläkaupastamme sai 1980-90 -luvulla kaikkea: moottorisahoja, kumisaappaita, varaosia traktoreihin ja ruohonleikkureihin ym. Lihaa ja leikkeleitä pienestä lihatiskistä, joskus kalaa. Leipää, juustoa ja muuta leivän päälle pantavaa. Hedelmiä ja vihanneksia. Aina niin houkutteleva irtokarkkihylly. Pakastimesta jäätelöä, joka syötiin jo kaupan pihalla olevan penkin ja pöydän äärellä. Ja ensimmäisen kerran kun sai itse maksaa irtokarkkipussinsa muutamalla kolikolla värikkäästä muovilompakosta. Nykymitoissa naurettavan pienet ostoskärryt, mutta kärryt kuitenkin. Kassalla ei ollut hihnaa, vaan tavarat työnnettiin käsin eteenpäin kiiltävää metallitasoa pitkin. Pihalla vanhat hienot polttoainepumput. Mitä ei heti ollut saatavilla, tilattiin. Kyläläiset tapasivat toisensa joko kyläkaupalla tai samalla pihalla olevan pankin, kirjaston tai postin luona.

-Pia

Kylämme kaupassa oli myös posti, niin kuin kaiketi oli muuallakin tapana. Postiauto saapui klo 11 ja silloin oli kauppa täynnä postin hakijoita läihikyliltäkin, joissa ei ollut vastaavaa palvelua. Usein etenkin kesäaikana joku meistä lapsista kävi hakemassa postin ja ehkä samalla jotain ostettiinkin. Vaitonaisena kuuntelin ukkojen jorinoita ja ihmettelin kuorma-autokuskien touhuja. Pilsneriä joivat ja kerran eräs osti kananmunia ja joi ne raakana suoraan siitä kuoresta. Minä pikkutyttö tuota kovasti ihmettelin.

Kaikenlaista tavaraahan sieltä kaupasta haettiin, mitä nyt 50-luvulla yleensäkin oli tarjolla maalaiskaupoissa. Se oli ihmeellistä kun kauppias osasi heiluttaa korviaan, kynä hänellä oli yleensä korvanlehden yläpuolella.

-Ritva Kilkki

 

Kahvit ja kakut tarjolla, näkee tuttuja ja voi ostaa tavaroita.. Hyvä tunnelma.

-Ensi Kulta

Muistan ala-asteelta ajan, jolloin pikkuruista kouluamme vastapäätä oli Yrjön kauppa. Se oli sekatavarakauppa jota piti Yrjö niminen mies. Siihen aikaan ei ollut viikkorahoja ja kun löysin tyhjän juomapullon, vein sen oitis Yrjön kauppaan saadakseni ostaa karkkia. Yrjö laittoi irtokarkit tikkunekun muotoiseen kääräistyyn paperisuppiloon. Joskus kun rahaa oli vain viisi penniä, eikä se riittänyt edes yhteen merirosvorahaan, Yrjö fiksuna miehenä puolitti merkkarin, että sain suun makeaksi! Voi niitä aikoja ja ihanaa Yrjöä!

-Ripsu

Kesämökkimatkalla tavallisesti pysähdyttiin tutulla bensa-asemalla jäätelöostoksilla. Tällä kertaa jostain syystä kuitenkin huristeltiin ohi ja sehän ei käynyt sitten lainkaan päinsä. Jatkuvaan kitinään, narinaan ja valitukseen kyllästyneinä vanhemmat lupasivat, että poiketaan matkan varrella olevalla kyläkaupalla.Lopulta puodin keskellä sepposen selällään kutsuvana ammottavat puiset pariovet osuivat näkökenttään. Siis perillä ja jäätelöostoksille!!!

Ovien molemmille puolille riviin asetetuilla vanhoilla tuoleilla istuvien mummojen ja pappojen puheensorina ulottui ulos saakka, mutta katkesi kuin veitsellä leikaten meidän astuessa sisään. Täydellisen hiljaisuuden vallitessa kaikki kasvot malttamattomina odottivat meidän tilausta. Ostoksia ei itse voinut valita hyllyistä tai kaapeista, kaikki tarjolla oleva oli aseteltu palvelutiskin taakse kauniisiin riveihin.

Kun kerrottiin, että ollaan tultu jäätelöostoksille, syvä hiljaisuus jatkui hetken. Lopulta ikääntynyt herra vastasi, että ei ole jäätelöä, mutta banaaneja olisi. Niinpä sitten muutama banaani lähti matkaan syvän pettymyksen kera. Ei kyläkaupassa ollut lainkaan pakasteallasta eivätkä banaanitkaan kuuluneet omiin herkkuihin. Taisivat jäädä syömättä. Banaanit eivät maistu edelleenkään, mutta jäätelötarjontaa riittää. Joskus kuitenkin se yksikin olisi riittävästi…

-Muistan jäätelökesää

Honkarannan Osuuskaupassa oli ainoa kylän puhelin. Naapurin poika Onni oli viikonloppulomalla sotaväestä ja pyysi puhelimitse lisälomaa ”kenraalilta”. Kun puhelu loppui, Onni teki asennon kuuluvasti. Olin samaan aikaan kaupassa ja tämä tapahtui siihen aikaan kun isä ei ollut vielä lamppua ostanut.

-Anneli

 

Jauhojen, ryynien ja sokerin pussituksesta lihan leikkuuseen ja siitä polttoainetta anniskelemaan kanisteriin. Välillä sai toki käsiä pesaista vadissa, jossa sama vesi koko päivän. Työpäivän päätteeksi myymälän lattioiden luuttuaminen. Ainoa vapaapäivä sunnuntai.

-Puotipuksu vuonna 1962

Halusin aina isän kanssa kauppaan, koska siellä oli niin paljon mielenkiintoista tavaraa, sekä tietenkin siksi, että sain aina lakritsaa tai jäätelöä. Astuimme kauppaan, jonka lattia oli valkoruskea ruudullista kaakelilaattaa ja jonka katossa oli isot pyöreät pallovalaisimet. Ystävällinen kaupan setä seisoi valkoisessa takissaan ja mustalippainen lakki päässään ja toivotti tervetulleeksi.

Vastaan pelmahti kahvin ihana tuoksu. Pyysimme puoli kiloa jauhettua kahvi, mylly käynnistyi ja katselin kun pavut toisensa jälkeen hävisivät pussiin, joka oli koneen alla odottamassa kahvinpuruja. Sitten lopuksi kauppias vielä koputteli kahvimyllyä että kaikki sinne jääneet jauhot putoaisivat pussiin. Minä sain kotona kahvilapun, pussin päällä oli ns. kahvilappu, joka luultavasti esti kahveja valumasta pois pussista. Kahvilapussa oli mm. erilaisia autonkuvia. Meidän kaupassa oli myös polttoaineen jakelua, jonka haju kulkeutui sisälle ja oli osana kaikkien muiden hajujen kanssa. Siellä oli nahkan, kumin, (polkupyörän renkaat) kahvin polttoaineen-, leivän, ja karkkien tuoksu, ihanasti sekaisin. Lisäksi siellä myytiin lihaa ja kalapäivinä kalaa. Oi, sitä tuoksujen sinfoniaa. Muistelen lämmöllä lapsuuteni aarrearkkuja – kauppoja, joita enää tuskin on.

-Raitaliina

Vietin useita nuoruuden kesälomapäiviä mummulassa Kurussa. Ikimuistoisen ihanaa oli käydä papan kanssa kalassa aamuvarhaisella ja mummun kanssa soutuveneellä lähikaupassa sekä kauppa-autolla.

-Mukava mummula

Olin kesätyössä opiskelun ohessa pienessä kyläkaupassa Savonmaalla ja siellä yhä palveltiin asiakkaat. Vanha pappa saapui päivittäin mopolla pihaan ja ensitapaamisella hän sanoi minulle tiskin takaa että ”proteiiniä tarvitaan.” ja osoitti raakoja maksanpaloja lihatiskissä, nostin pihdeillä verisen maksasuikaleen noin 150 grammaa ja olin laittamassa sitä pakettiin kun hän sanoikin ”ei pakettiin, vaan syön sen suoraan.” siinä hän sitten nielaisi maksasuikaleen edessäni, pari sekuntia meni ja huudahti perään ”taas mopo kulkee” Yhä aina nähdessäni raakaa maksaa, tulee muisto mieleen ja hieman huono olo. Voi niitä mummuja ja pappoja, miten luonnollisia he olivat, osa jäi jaarittelemaan kaupan ovella oleville jakkaroille sitä sun tätä, mutta mieli oli hyvä ja kiireetön aina työpäivän jälkeen .

-Kesämyyjätyttö

 

Kerrottiin myyjälle mitä halutaan ostaa ja myyjä toi sen tiskille. Maito oli irtomaitoa, jota ostettiin peilariin. Kahvinpavut jauhettiin kahvimyllyllä kaupassa. Siitä tuli hyvä tuoksu. Jauhot olivat isoissa säkeissä, joista ne pussitettiin ruskeisiin pusseihin. Leivät olivat irrallisena leipälaatikoissa, josta ne käärittiin paperiin asiakkaalle. Makkara oli pakkaamatonta. Myös lihat olivat pakkaamattomia. Se ostettiin palana tai se siivutettiin kaupassa. Asiakkaat tulivat kauppaan ostoksille ja tapaamaan toisiaan.

-Milja

Olimme vuosia sitten Pääsiäisenä Puumalan Mannilanniemessä. Tyttäreni oli silloin noin viisivuotias, menimme käymään kyläkauppaan missä kävimme usein Mannilanniemessä käydessä. Kaupassa ollessa tyttäreni kysyy kovalla äänellä, et missä täällä on leluosasto. Kyllä ihmisillä oli nauru herkässä. Kauppa oli hyvin pien ei monta hyllyä. Nyt luukut ovat ikkunoissa, harmi.

-Rauha Paakki/ Pipu

Kesällä 80- luvun lopussa – 90-luvun alussa pysähdyimme keskellä Keski-Suomea pieneen kyläkauppaan lauantaiaamupäivänä. Aurinko paistoi lämpimästi. Lähirannassa oli odottamassa ”Iita”, meidän ensimmäinen, miehen sukulaiselta saatu kirkkaanpunaiseksi maalattu lasikuituvene, johon lähdimme ostamaan bensaa.

Kaupan ovi oli auki ja sisältä kuului miesten puheensorina. Sisälle astuessa silmien eteen avautui pitkä, poikittain oleva tiski, jonka päällä oli nippu paperiarkkeja paketointia varten. Tiskin takana hääräsi kauppias. Kauppiaan takana seinällä oli useita hyllyjä, joissa valittavana oli erilaista kuivamuonaa, Palvelutiskin vieressä oli lasinen lihatiski. Tiskiä vastapäätä oviaukon suulla oli pitkä puupenkki, jossa liuta ”ukkoja” istui kaljapullot kädessä. Sisälle astuessamme leppoisa puheensorina hiljeni ja lopulta loppui kokonaan. Myös kaljapullot valuivat vähitellen jalkojen juureen näkymättömiin. Selkeästi tuli tunne: ”Nyt on vieraita paikalla”! Kauppias palveli hätkähtämättä uusia asiakkaita auliisti ja samalla teimme myös muitakin ylimääräisiä ostoksia: lasivitriinistä metrimakkaraa sekä myös kaljapullot evääksi veneretkelle. Liekö ostoksemme tehnyt ”ukkoihin” helpottuneen ja rentouttavan vaikutuksen, kun puheensorina vähitellen jatkui ja lähtiessämme saimme miesriviltä hymyilevän tervehdyksen pois lähtiessämme. Aurinko jatkoi paistamistaan, lämpö jatkoi nousemistaan. Lauantaipäivä oli lähtenyt kaikin puolin hymyilevin, positiivisin mielin käyntiin – kaikilla!

Mutta niin kuin moni muukin kyläkauppa, niin myös tämä elämää sisällään pitänyt kauppa on nyt suljettu. Sosiaalinen tapahtuma- ja kauppakeskus pienemmässä, idyllisemmässä ympäristössä vilpittömien, aitojen ihmisten ympäröimänä on taaksejäänyttä menneisyyttä.

-Tuula

Puulattia narisee jalkojen alla, kun siskon kanssa uusilla varvastossuilla astelemme isän perässä kyläkauppaan. Ikää minulla on kauppakäynneillä vauvasta noin seitsemään ikävuoteen, isosiskollani samoin vauvasta noin yhdeksänvuotiaaseen asti. Jokakesäinen rituaali on, että haemme Vihtorin kaupasta lettujauhoja, keltaista jaffaa, maitoa, voita, mitä milloinkin mökkiläinen tarvitsee. Ostoksia en juurikaan välitä seurata, mutta ihmettelen suuresti, kun kaupan katosta roikkuu viikatteita, polkupyörän renkaita, liikkeen nurkassa tönöttää lihatukki ja kirves, sekä nippu rautakankia ja lapioita.

Lettujauhojen pussittaminen jauholaarista on niin jännää touhua, että nousen varpailleni katsomaan tiskin yli, kun Vihtori ottaa paperisen pussin jämptistä pinosta, taittelee sen ensin auki jokaista pohjan nurkkaa myöden. Pussin hän ottaa vasempaan käteen, jauholaari tiskin alta auki, kauha käteen ja tottunein, hitain liikkein hän mittaa jauhot pussiin. Tämän jälkeen hän taittelee pussin suun huolellisesti ja teippaa kahdella teipillä sen kiinni. Eikä yhtään varissut yli! Tälläkään kertaa.

Kauppakäynnin kohokohta on, kun hän lasisesta lokerikosta antaa siskoni ja minun valita yhden namin kiltistä käytöksestä.

Laskinta ei ole, Vihtori laskee kaiken päässään. Kassakone sentään taisi olla.

Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin tulin muutamana kesänä vierailleeni toisessa kyläkaupassa, joka oli rintamamiestalon alakerrassa. Tarjolla oli myös tyypillistä kyläkaupan tavaraa pyykkipojista hernekeittopurkkeihin. Kauppias, iäkäs rouva, kehui meille: ”Tänään on melkein tuoretta leipääkin myynnissä, se tuli eilen.” No, ostettavahan sitä oli.

Matematiikan taito tälläkin kauppiaalla oli hallussa, hän päässään laski arvonlisäverot näppärästi. Laskinta hänelläkään ei ollut, ainakaan näkyvillä. Kassakone nykylainsäädännön mukaan jo on.

Jälkimmäisessä kyläkaupassa kävimme myös, kun uistimeen osui suuri hauki. Mökkipaikassamme ei ole vaakaa, joten tuuppasimme kalan jätesäkkiin ja kohti kyläkauppaa. Rouvaa kiinnosti meidän kalanpunnitsemistarpeemme. Hän nappasi säkin pussinsuusta käteensä, ja tokaisi: ”Se on seitsemän kiloa. Mutta voin minä sen teille punnita.” Ja totta, kalan paino oli seitsemän kiloa ja satakunta grammaa päälle.

Ihania muistoja!

-Varvastossut

Aloitin elämäni kyläkaupan peräkamarissa, jossa isäni ja äitini olivat vuokralla. Tätini piti kyläkauppaa viisikymmentä vuotta miehensä kanssa.

Nykyäänkin teen suurimman osan ostoksistani omasta kyläkaupastamme, jonne on matkaa vain kaksi kilometriä. Saan sieltä ostettua elintarvikkeet, polttoaineet, rakennustarvikkeet ym. tarpeellisen

-Ellu

Tikkaron kyläkauppa oli lapsena suuri ihmetys. Vaarin kanssa kun siellä kävimme oli siellä kaikkea: viikatteita, päitsiä, jauhoja, nauhoja ja kankaita, tupakkaa ja tietysti sitä, mitä itse odotin, nameja. Jokainen seinä oli täynnä joko hyllyjä tai nauloja, joissa roikkui tavaroita. Myös suurin osa lattiapinta-alasta oli tavaroiden peitossa. Muistoissani aina on lämmin ja kaunis kesäpäivä kun vaarin kanssa kaupalla kävimme.

-Bee

 

Lapsuuteni kylällä oli kaksi kyläkauppaa. Jotkut olivat hyvinkin tarkkoja siitä, kuka kävi missäkin kaupassa. Me lapset kävimme aina siellä, mistä löytyi parhaimmat tai edullisimmat karkit. Tavaraa oli laidasta laitaan pienissä tiloissa, Leikkeleet piti pyytää lihatiskiltä, taisin olla vasta koululainen, kun uskalsin moisen tehdä yksin. Kaupassakäynti oli kaikkea muuta kuin ostamista. Aina oli joku kyläläinen kyselemässä kuulumisia, tuntien sukulaisesi moneen polveen. Ei auttanut edes kieltää, kun kuulemma ulkonäöstä tiesi, kenen tyttöjä sitä ollaan. Kaupantäti oli myyjänä aivan omaa luokkaansa, sieltä tuli neuvot ja ohjeet tavaroista ja kaupan päälle monesta asiastakin. Nyt kun kyläkauppaa mietin, olisi ihanaa viedä lapseni sellaiseen ja näyttää se live ”naamakirja”, joka kyläkauppa parhaimmillaan siihen aikaan oli.

-Villähteen kylil kasvanut

Tätini omisti kyläkaupan, joka sijaitsi naapurissamme. Pääsin kouluaikaan illoiksi ja kesätöihin tätini kauppaan. Tiesin silloin että tästä tulisi ammattini. Sitten kun olin koulun käynyt sain olla enemmänkin töissä siihen asti kun tapasin tulevan puolisoni. Tällä hetkellä jo kultahäätkin vietetty.

Tätini teetti muutakin kun mitä kaupan myyntityöhön kuului. Kerran olin tekemässä pullataikinaa kun tätini mies huusi että mene antamaan bensaa autoon. Käteni oli taikinassa ja huusin etten nyt voi kun olen taikinaa tekemässä. Mutta pakko oli lähteä. Silloin oli nimittäin radiossa kisat, en muista oliko olympialaiset vai jotkin muut menossa ja tätini mies oli kova penkkiurheilija. Hän kirjoitti kaikki tulokset ylös ja oli koko ajan selvillä missä mennään. Tietenkään silloin ei ollut vielä televisioita josta olisi voinut seurata kisoja ja tulostaulut olisivat olleet ajan tasalla. Tietenkin lattian pesut ym. kuuluivat myyjän työhön työpäivän jälkeen. Kahvit jauhettiin myllyllä joka oli kyllä jo sähkökäyttöinen. Kaupassa myytiin kaikki hevosenkenkänauloista kankaisiin ja lihaan ja vihanneksiin asti.

Oi niitä aikoja !

-Mallu

Minun kyläkauppani sijaitsi Vattolassa 1960-luvulla. Pienenä tyttönä, noin 5 v, sain mennä sinne yksin ja sieltä ostin omaan maitokannuun maitoa ja palkaksi sain ottaa pennin maksavan nallekarkin. Maksu suoritettiin tietenkin markoissa.

Sitä kyläkauppaa leikittiin sitten kotonakin – oli säästetty pahviset Pulmusokerirasiat ja muut paketit. Kerran keksittiin serkkujen kanssa hankkia oikein rahaa puotiimme ja riivittiin mummolan fiikuksen lehdet rahoiksi – voitte arvata, että kotiin tultuaan mummo alkoi itkeä ja me saimme kuulla kunniamme – syystä.

-Merhe

70-luvun alussa kävin ala-astetta Jämsässä, Vitikkalan koulussa. Kun kello soi tunnin loppumisen merkiksi, me lapset ryntäsimme (viikkorahaksi saadut markat tiukasti nyrkissä) tien toisella puolella olevaan Kukkolan sisarusten puotiin. Nykyään suurin osa kioskeista on paljon isompia kuin tuo pieni kivijalkakauppa, mutta tiskin takaa löytyi kaikkea mitä elämiseen tarvittiin.

Sullouduimme sisään kaupan kapeasta ovesta, jonka päällä kilisi pieni kello ja mahduimme juuri ja juuri asiakkaille varattuun tilaan kun seisoimme limittäin. Sitruunapommit, merenneidot, lakupiiput, merkkarit ja nallekarkit sujahtelivat pussiin – kaikki tietenkin myyjän annostelemina. Itsepalvelusta karkkiostoksilla ei nähty edes unia, vaan karkit oli hinnoiteltu kappaleittain. Nallekarkit maksoivat 5 penniä, pommit ja merkkarit 10 penniä, omat suosikkini merenneidot 50 penniä ja lakupiiput 70 penniä kappale.

Yksi kerrallaan siirryimme karkkipussit kourassa kaupan pihaan maiskuttamaan aarteitamme. Ennen kuin ovi sulkeutui, kaupasta kuului vielä: ”MaRRRRkalla meRRRkkaRReita”.

-Valtsu

Kyläkauppa

Kerran tai kaksi 1950- ja 60- luvulla kävin arastellen ”sisäkautta” Äidin pyynnöstä jotain pientä kuivatavaraa ostamassa. Siellähän näin varaston, kaupan tiskin karamelliputellin, myymälän kangashyllyn ja osan salaperäistä konttorihuonetta. Arastutti.

1970 – luvulla kävin koulun välitunnilla kysymässä töitä kaupasta . Kaupassa myytiin karamelleja ja vaatteita. Kauppa oli osa matkustajahotellin toimintaa. Minä näin vain kaupan ja siistin kauppiaan rouvan. Viisas kauppiasrouva neuvoi käymään ensin koulun loppuun.

Ihailin kylämme kauppiaiden tyttäriä. Erityisen mieleenpainuvaa oli kun nuorempi tyttäristä tuli kerran tuomaan unohtunutta ruokakassia meille päin. Menin vastaan. Olimme kumpikin pieniä ja käsivartemme olivat laihat, Kassi viilsi maata pitkin. Matkaa oli kilometri soramaatietä . Ihmeellistä eikö totta.

-Tellervo

Kyläkauppa sijaitsi koulumatkani varrella. Kauppaa piti ja sen omisti Kerttu. Hän oli aina ystävällinen ja hymyilevä. Kello helisi oven päällä kun astui sisään puotiin. Oli aina kivaa ja samalla jännää asioida kaupassa yksin. Piti osata kertoa, mitä tiskin takaa halusi. Erityisen hieno hetki oli jos sai säästettyä sen verran, että pystyi ostamaan merkkarin (karkki) itselleen. Monasti kipitin jalat ristissä koulusta kaupan ulkohuussiin. Kauhea pissahätä helpotti. Paperina oli vanhoja sanomalehtiä. Koulussa oli ilkeä toimittaa hätäänsä kun pojat saattoivat olla kurkkimassa korkealla olleiden ulkohuussin istuma-aukkojen takaa. Kertun kauppaa muistelen ja haikeana paikkaa katselen aina ohi ajaessani. Kiitos Kerttu!

-Maija

Muistan kuinka äitini lähetti minut kyläkauppaamme asioille. Ostoslistassa luki mm. ”toilettipaperia”, myyjä ei ymmärtänyt ollenkaan, mitä tarkoitin. Samassa kyläkaupassa kaupantäti oli olevinaan kielitaitoinen kun kauppasi ulkomaalaiselle asiakkaalle ”piffier et paistier”.

-Sinde

 

Meidän kyläkauppa oli pieni ja sokkeloinen, alakertaan meni pelottavat kierreportaat. Mutta yhtä kaikki, se oli koko kylän lasten kohtaamispaikka, jonka portailla istuimme kesät jäätelöä mutustaen ja myöhemmin haettiin pakastealtaasta jäätä, kun mopon pakoputki poltti pohkeeseen jäljen shortseilla ajaessa, Kauppias oli taitava lihanleikkaaja ja muistan kun veitsien teroitusääni kuului usein lihatiskin takaa. Ihana pikku kauppa.

-Topenolainen

Tärkein ala-asteikäisen kyläkauppa oli itse asiassa polkupyörien korjausliike. Oven avattua kaupassa tuoksui pyöränkumilta ja tiskin takana palveli aina hymyileväinen kauppiasmies, jolla oli myynnissä lapsia varten Merirosvorahoja. Liike sijaitsi silloista koulua vastapäätä ja kauppias piti lapsista. Sinne sitten ostamaan 10 pennin Merirosvorahoja 10 kpl eli koko markan rahalla, jos sellaisen oli vanhemmilta työpalkaksi saanut.

Se oli sellainen kyläkauppa, jollaisia ei enää varmaan missään ole. Harmi sinänsä, mutta tuo muisto ja kaupan tuoksu on yhä mielessä vuosikymmenien jälkeenkin.

-Ruusa

Olen nyt 32v ja ihan pienenä naapurissani oli pienen pieni kyläkauppa. Muistan vain että sieltä sai lapsen mielestä ihan kaikkea. Mieleen on jäänyt vain kun kerran sain sellaisen lelun, jossa taulussa ja palloissa oli tarranauhaa ja palloja piti heitellä tauluun, että jäivätkö ne siihen kiinni.

-Julia

Oi. Kyläkauppojamme oli useita. Oli Levon kauppa josta me lapset ostimme karkkia koulun jälkeen. Vain harvoin äitini tai isäni osti kaupasta mitään. Minulle kauppa oli tuttu ja ostin 100g siivutettua sipuliteemakkaraa kun menin yleisurheilukilpailuihin Lappeenrantaan. Kilpailuja en juurikaan muista. Muistan vain hetken kun ostin sitä makkaraa. Yhtymän kauppa sijaitsi myös kirkonkylällä. Sieltä sai jotain tavaroita joita isäni tarvitsi maatilalla. Kyllä sieltä välillä ruokaostoksiakin tehtiin. Niivan kauppa jossa isän kanssa kävin sijaitsi Haikkaanlahdella. Sinne pääsin isän mopon kyydillä. Myöhemmin joskus autolla mutta pääasiassa mopolla isä siellä kävi. Muistan kerran kun olin mukana ja isä osti jotain jauhoja kilon. Kilo mitattiin pussiin isosta säkistä. Ja jokin paketti käärittiin valkoiseen paperiin ja sidottiin sinivalkoisella paperinarulla. Katselin tavaroita. En muista niitä koska en varmaan itse tarvinnut sieltä mitään. Ällistytti vain kaupan vaimea tunnelma. Tuntui kuin kauppa olisi vain meitä varten kun muita asiakkaita ei näkynyt! Niivalta sai myös bensaa pihalla olevasta säiliöstä. Siksi isäni tykkäsi käydä siellä. Niivan kauppa on vieläkin olemassa Taipalsaaren Saimaanharjulla. Omistajan lapset omat siellä puikoissa.

-Metja