Muistoja maalta

Linja-autossa Ylikiiminki-Oulu linjalla 50-luvulla: Mummo oli odottanut autoa jo tovin ja sen saapuessa kysyi kuljettajalta että mikä se teidän aikataulu oikein on? ”Aamupäivällä mennään Ouluun ja iltapäivällä tuleskellaan takaisin”,vastasi kuljettaja.
Linja-auto oli täysi niin kuin siihen aikaan yleensä ja pitkähameinen mummo seisoi lähellä kuljettajaa. Vaihdekeppi oli eksynyt hameen alle, joten kuljettaja kysyi mummolta: ”Lainaisitko vähän sitä vaihdekeppiä, saat sinä sen takaisin.”
Nämä jutut minua aina naurattaa ja pyydän mieheni kertomaan ne uudestaan. Itse en osaa kirjoittaa niitä niin hauskasti. Pariskunta -32 ja -36 syntyneitä.

Ahti Vesa

Maalta… mieleen jäävät muistot
– heinänteko, johon myös kaupunkilaiset sukulaiset osallistuivat
– sain olla ”tappityttönä” l. laittaa tapin aina heinäseipään puoleenväliin
– ruokailun jälkeen jäi vapaata tunti; kävimme uimassa
– lampaille vesiheinän nyhtäminen
– ensimmäinen humala kaupungin serkkutyttöjen kanssa… työtä, iloa kaupungin ystävistä
– ihanat vanhemmat, maaseudun runsaus, rehevyys
Kultaiset muistot, kun asun Espanjassa; äidin ja isän kuvat esillä…

Ainhoa

Muistan monia kertoja, kun mustikka- tai puolukkametsässä kaatui epähuomiossa ämpäri ja sitte niitä marjoja kerättiin maasta eikä mättäältä. Olen myöskin kerran kalastellut pienenä tyttönä mökillämme Keski-Suomessa aivan omassa rannassa ja sainkin virvelini koukkuun ison hauen, mutta en uskaltanut ottaa siitä kiinni vaan lähdin hakemaan sankoa saunalta, mihin olisin kalan pudottanut. Sillä välin kuinka ollakaan kala karkasi. Olisi pitänyt vain uskaltaa!
Pidimme aikoinamme aina omat Juhannus Gamesit mökillämme, johon kuului mm. ajamista pyörällä tiettyä reittä metsän kautta mökin pihaan. Isäni sitten uhosi siskolleni, kun olimme laiturilla myöhemmin kisojen jälkeen: ”Et varmasti uskalla ajaa laiturilta alas!” Siskoni otti sen ensin vitsinä, mutta sanoi sitten tosissaan, että en todellakaan ajaisi. Joten isäni päätti kaikessa viisaudessaan näyttää mallia ja ajoi laiturilta alas pyörällä. Sillä seurauksella vain valitettavasti, että päähän tuli vuotava haava ja äitini joutui kuskaamaan isäni terveyskeskukseen, joka ei ollut edes samassa kylässä! Mitä opimme tästä?
Anna

Meillä asui ”korteeria” ruukkilaisia, jotka leikillään kiusoittelivat minua alle kouluikäisenä. Kerran yksi heistä heitti niskaani napin ja sanoi sen olevan palopukki. Inhosin niitä, niin juoksin navettaan äidin tykö, jotta Hän ottaisi sen pois. Menin vasikankarsinan viereen ja huusin äitiä, niin silloin vasikka otti esiliinani olkapäältä röyhelön kielensä mutkaan ja repi irti ja söi sen. Unohtui palopukki, kun tuli suurempia murheita??
Puolukkareissusta muistan kuinka pitkästyin siellä, kun piti olla koko päivä. Lähdin pissalle ihan äidin lähellä. Innostuin kurkkimaan ”pimpsaani”, niin äiti heitti muutamalla puolukalla, kolme niistä meni riviin keskelle ”pimpsaa”. Siihen loppu tirkistely !!
Jouluna isäni oli joulupukkina, en vielä tiennyt koko totuutta. Pukin lähdettyä sanoin; Mistähän joulupukki sai isän kengät??

Manta

Olin varmaan n.7-vuotias kun olin paljon isossa maalaistalossa, sukulaisperheessä kesäisin. Talossa oli iso lehmikarja joka vietiin päiväksi n. kilometrin päähän metsätien päässä olevalle laitumelle. Lehmien haku oli iloista puuhaa. Lehmät tuoksuivat lämpimälle. Olimme aina avojaloin ja ei ollut kerta eikä kaksikaan kun astuimme liukumiinaan ja lehmän kakka tirskahti varpaiden välistä. Ei se yhtään menoa hidastanut. Jalka pyyhittiin ruohoon ja taas menoksi. Mitään yksittäistä tarinaa en muista, mutta se leppoinen tunnelma. Leikimme kauppiasta… aarteen etsintää… aarteina kis-kis -karamellin paperit soikeassa matalassa peltipurkissa. Ison vanhan maalaistalon miljöö oli ihana. Siellä oli ikivanhoja rakennuksia, ikivanhoja tavaroita. siell’ oli ”hyyssi” joka oli korkealla. Sinne joutui kiipeämään ainakin kahden metrin korkeuteen ylös melkein navetan harjan tasolle. Reikiä siellä oli yksi lasten reikä ja 3-5 isoa reikää. Ja maito mitä sai lypsykoneesta kun konetta tyhjennettiin – se oli maistuvaista ja pehmeää, makeaa.
Anni

Mustikkamaa oli aivan lapsuuteni pihasaunan takana. Kun äiti paistoi pullaa, hän antoi jokaiselle lapselle kahvikupin, joka piti kerätä täyteen mustikoita marjapiirakkaa varten. Meitä lapsia oli paljon, joten tulosta syntyi nopeasti. Saunan takana oli myös sikakarsina ja siellä porsas, joka halusi myös mustikkaan. Aidat eivät sitä pidätelleet. Siinä olikin kova homma kun kerättiin kilpaa nasun kanssa. Sika ehti aina parhaille paikoille, röhki ja tuhisi tyytyväisenä kärsä sinisenä mustikoista. Yrittipä se syödä meidän kupitkin tyhjiksi.
Kerran se alkoi ulista tosi pahasti kesken marjastuksen, säntäili mättäiden välissä ja töytäisi lopulta karsinaansa pehkukasan alle. Me lapset olimme ihmeissämme. Syykin selvisi. Porsas oli tonkaissut mättään sisällä olevan ampiaispesän hajalle. Vihaiset ampiaiset ajoivat sitä takaa ja turvapaikka löytyi vasta pehkukasasta. Kärsä oli turvonnut kaksinkertaiseksi. Olipa nasu säälittävän näköinen! Äiti lääkitsi sikaparkaa. Toimme sille joskus tuliaisiksi täysinäisiä mustikkavarpuja. Ei se niistä välittänyt, pinkaisi vain hädissään pehkukasaansa. Kärsä parani, mutta ampiaiset säilyivät sen muistissa.

Arja

Elettiin 70-lukua. Asuimme pienessä maalaiskylässä lapin erämaiden keskellä. Isäni oli innokas metsämies ja luonnonystävä. Poikia meillä ei ollut, joten hän otti tyttärensä usein retkilleen mukaan. Eräällä metsästysreissulla koira sai haukun. Isä otti haulikon selästään ja käski meidän tyttöjen jäädä paikoilleen ja olemaan ihan hiljaa, kun hän lähtee hiipimään lintua kohti.
Isä katosi metsään puiden keskelle. Olin silloin 8-vuotias ja päätin hieman pelotella 5-vuotiasta sisartani. ”Muistatkos tarinan Hannusta ja Kertusta”, aloitin. ”Siinä isä houkutteli lapset metsään ja jätti sinne. Tässä taitaa nyt olla samanlainen juttu kyseessä. Me ollaan eksyksissä, kun ei ripoteltu pikkukiviä eikä leivänmuruja matkan varrelle!”.
Urheasti pikkusisko väitti minun narraavan, mutta pikkuhiljaa leuka alkoi väpättää. Ja kas kummaa, sadunkertojakin alkoi uskoa omaa tarinaansa! Pienen matkan päässä isä oli kohottamassa haulikkoa poskelleen. Tähtäimessä oli todella iso ja muhkea ukkometso. Isä oli juuri vetämässä liipaisimesta, kun ilmoille kajahti valtaisa tuplarääkäisy: ”ISÄÄ, ÄÄ-ÄÄ-ÄÄÄ, APUAAAAAA!”
Sillä hetkellä lintu kohosi siivilleen ja lensi matkoihinsa. Näin me siskokset tulimme pelastaneeksi erään luontokappaleen hengen. Isän mielipide asiasta onkin jo sitten aivan toinen juttu 🙂

Arja

Olin vielä ihan pikkutyttö, mutta muistan kun isän kotona Punkaharjulla odoteltiin kovasti tätiämme ja tämän miesystävää Saksasta käymään. Mummo oli mennyt aikaa tappaakseen ottamaan päiväunet marjapensaan varjoon. Vieraat saapuivat, vähän sitä ennen oli mummokin herännyt ja todennut että oli nukkunut kaiken aikaa muurahaisepesän vieressä. Oli siinä vierailla ihmettelemistä, kun mummo viiletti pihan poikki kiroillen, manaten ja alushousuja samalla päältään riipien. Oli muuten saksalaisen vävyn ensivisiitti anoppilaan Suomeen……….

Aijuli

Joskus ulkona kuivatut pyyhkeet tuovat mieleen mummolan Savon sydämessä. Pimeinä talviperjantai-iltoina kävimme mummon luona saunomassa ulkosaunassa. Vanhemmat istuivat lauteilla ja minä siskoni kanssa saimme kylpeä vanhassa peltiammeessa. Pesujen jälkeen meidät kiedottiin mummon suuriin, ihanalta tuoksuviin pyyhkeisiin ja isä kantoi meidät pyyhkeen sisällä tupaan. Ja kuten ennen vanhaan oli tapana, saunan jälkeen juotiin saunakahvit. Myös meille lapsille annettiin kahvia, johon oli laitettu maitoa ja sokeria ja pullanpalasia.

Saunan tuoksu

Mieleeni muistuu tarina mummolasta kesältä…kauan sitten. Mummon kanssa siskoni 4v ja minä 6v oltiin menossa lehmiä lypsämään. Mummo teki ne savukset ettei itikat syö niitä… ja silloin se tapahtui; nimitäin sisko kaatui lehmän just tehtyyn kakkaan. Ja sanoi suureen ääneen että olenko nyt äitin näkönen. Mummoa se huvitti, mutta totisella naamalla hän sanoi että, oot sinä… jälkeenpäin on tälle naurettu yhdessä.

ANNI51

Minä olen se maalaistyttö ja meillä asui kesäisin kaupunkilaispoika. Hänelle kaikki oli uutta ja outoa, mutta hassuin juttu joka on jäänyt mieliimme ja jota nauramme vieläkin; Vaarini oli tyhjentämässä lehmien lantalaa traktorin kärryyn. Me muksut jäimme seuraamaan kun hän raapi viimeisiä pohjalta ja poika otti ja tokaisi; Onks siäl kiva uida?

Aulikki

Minulle tulee mieleen huvittavana juttuna, kun seurustelin tulevan mieheni kanssa. Hän on maalta kotoisin, ja siihen aikaan käytettiin vielä lehmiä sonnilla. Kylällä oli yksi sonni, jota sanottiin vihaiseksi. Sinnepä kerran sitten suunnistimme lehmän kanssa, se ei vielä millään meinannut suostua kävelemään, niinpä jouduttiin maanittelemaan ja tönimään sitä, joten aikaa meni, ennen kuin olimme perillä. Isäntä haki sitten ison mustan sonnin navetasta, minä seisoin vähän kauempana, koska pelkäsin niin isoa eläintä. Totta kai sonni huomasi minut ensimmäisenä, ja riuhtaisi itsensä irti, ja alkoi juosta sarvet tanassa minua kohti. Miehet huusivat, että ala juosta , mutta olin kuin liimattu siihen paikkaan, lopulta kuitenkin juoksin aitan seinustalle laitettujen seipäiden väliin, sieltä minua sitten houkuteltiinkin pitkään pois, vaikka homma oli hoidettu, ja sonni turvallisesti navetassa. Meinasi tulla astutettua väärä kohde.

Eija

Olin ensimmäistä kertaa Keski-Suomessa maalla mummolassa. Oli siinä kolmivuotiaalla ihmettelemistä, hevosia joilla kasvoi sarvet, olivat kuulemma lehmiä. Selitettiinhän minulle sitten lehmän ja hevosen ero, lehmästä saadaan maitoa, joka kuulemma oli aivan sitä samaa tehtaan maitoa jota minä vaadin mummolassa juotavaksi.
Lehmä oli aika kiehtova otus niinpä katselin niitä aika monta kertaa mummolan vieressä olevassa haassa. Kerran se sitten sattui… jo tuli kiire… mahanalus jalkoja täynnä kiisin mummolan tupaan sanomaan mummolle – Mummo, MUMMO tuu äkkiä, lehmä laskee KAIKKI maidot maahan! Mistäpä olisi kaupunkilaislapsi tiennyt että, lehmälläkin on luonnolliset tarpeensa.
Jostakin syystä vieläkin, kun iso suku kokoontuu, jollakin tulee oivaltava ilme…- olitko sen sinä kun silloin… Vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin 😀
Eija

Mummolassa oli lehmillä, sonnilla ja sioilla ulkona vierekkäin olevat aitaukset ja siten siis yhteistä aitaakin. Enpä tiedä oliko sillä vaikutusta kun mummo ja pappa sanoivat varta vasten että, sonnia ei saa mennä härnäämään ja aidoissa ei saa kiipeillä siihen, että isoveljeni silloin 8-10 -vuotias ryhtyi uhmaamaan. Olimme ulkona ja veljeni rupesi taiteilemaan aitojen päällä tasapainokävelyä. Minä muistuttelin kielloista ja veli vain vannotti olemaan kertomatta. Veli tasapainoili ensin lehmien aidoilla, siitä sitten lehmien ja sonnin väliselle aidalle. Silloin minä jo päästin täyttä parkua pelosta.
Pitkään sonni antoi veljen taiteilla mutta, sitten kun sonni lähti kävelemään lähemmäs tuli veljellekin kiire päästä pois, kiireesti sonnin ja sikojen väliselle aidalle ja sitten hups, sinnehän veikka putosi, sikojen aitaukseen… minulla parku vielä yltyi entisestään ja siihen tuli sitten tätini, pari vuotta veljeäni vanhempi ja huusi että, pois sieltä, sika puree… ja kuin käskystä sika lähti juoksemaan veljeäni kohden, hetken sopivaa aidanväliä hapuillen veli pääsi kuin pääsikin pois ilman haavereita. Haisi kylläkin.
Ikävä vain, olin pelästynyt niin ettei itkusta tullut heti loppua ja kävellessämme purolle pesulle veli jäi kiinni tekosestaan.

Eija

Olin pikkutyttö, ikää 3 vuotta. Elettiin vuotta 1963. Mummola oli maalla, Paavolassa Saarikoskella. Oulun seutuvilla niin kuin sanotaan. Kesällä oli sukulaisia Ruotsista, serkkuja, joiden kanssa leikittiin ja päästiin heinäpellollekin mukaan. Eräänä päivänä ennen heinätöihin lähtöä oltiin serkkupojan kanssa yhteisellä wc-reissulla, pikkuisia kun oltiin niin semmoinen oli luonnollista mennä yhdessä. Puu-wc sijaitsi navetan nurkalla pihan perällä.
WC:ssä oli kaksi reikää, lapsille matalammalla istuinosalla ja aikuisille isompi reikä. Pienen kinastelun jälkeen minä jouduin kiipeämään isommalle reiälle. En ollut kuitenkaan asiaan tyytyväinen, joten riitahan siitä tuli. Serkkupoika suivaantui ja tuuppasi minut siitä reiästä. Se kokemus on saanut minut ikuiseksi ulkovessojen vastustajaksi!

Vessareissu

Tässä tarina jota kertoilen kun kysytään mistä olen kotoisin.
Eräänä pyhäpäivänä vanhemmat lähtivät päiväksi kyläilemään , isoveljet 12,10 ja kaksoset 7 v jäivät minua 6v vahtimaan. Pojat olivat valmistelleet pontikankeittotarvikkeet valmiiksi tällaistä tilaisuutta varten, ja ei muuta kuin keittämään ponua. Muistan hyvin kuinka tärkeän tehtävän sain, minun oli määrä kantaa koko ajan lunta jäähdyttimeen.
Saatiinhan sitä tiputeltua kahvikupillinen.
Kaikkea sitä on tullut tehtyä 4.n isoveljen kanssa , olisi monta tarinaa kerrottavaksi , pommeista yms.

Kiteen tyttö

Siitä on vajaa kymmenen vuotta kun olin töissä Parolan seudulla, siis ihan landella. Töiden jälkeen usein lähdin kävelylle. Eräänä iltana kävelyllä kylätiellä tien poikki meni ihan pieni koiran pentu ja toinen samanlainen kohta perässä. Olin sen verran kaukana, että en ehtinyt tekemään niiden kanssa tuttavuutta, onneksi. Sillä samassa mieleeni tuli aiemmin aamulla työtoverini kertomus, hän oli nähnyt supikoiran kyseisellä tiellä. Jämähdin kait paikalle koko ajatuksesta ja niin todella samassa sieltä tuli vielä kolmas pentu ja supiemo sen perässä.
Enpä olisi tätä tässä kirjoittamassa jollei työkaverini olisi ollut enkelin lähettiläänä.
onni-ilona

Keskellä lapsuuskotini pihamaata oli jo sammaloitunut ja maahan painunut kivi, Ei ollut korkeudella pilattu, ehkä parikymmentä senttiä maanpinnan yläpuolella. Olin ehkä noin kymmenvuotias kun eräänä iltana seisoin taas keskellä kiveä ja lauloin täyttä kurkkua ”mä seisoin vaaralla paljain päin ja Karjalan kauniin eessäni näin…jne”.. Kuvittelin itseni vaaran laelle ja näin silmissäni huikaisevia maisemia…tosiasiassa pätkä navetan seinää..
Eipä siinä mitään, mutta kun just laulun korkeimmalla kohdalla navetan nurkalta asteli naapurin lähes parikymppinen poika, ja lauluni kuultuaan, häntä HIEMAN hymyilytti… Nolostuin hirveästi ja juoksin aitan nurkkaan häpeämään.. Vielä nytkin, kun Anna Mutanen virittelee Karjalan kunnaita, tulee oma sooloesitykseni elävästi mieleen….

Eila

Pikkupoikana tuli vietettyä kesiä Mummilassa. Tekemisen ja jännityksen puutteessa tuli testattua kaikenlaista. Järisyttävin kokemus taisi olla ”pissiminen” sähköpaimenen johtoon. Kun sen oli ensin itse testannut, niin pitihän serkkupoikakin saada tekemään samoin.

Paimenpoika

Pienenä kaupunkilaistyttönä olin juhlissa maalla. Minulla oli punaiset kengät joissa oli valkoinen kukka koristeena. Tietysti tutustuimme laitumella oleviin lehmiin ja varomattomana astuin lämpöiseen kasaan. Kauhean itkun ja parun ansiosta vanhempani luulivat että oli loukannut itseni pahemman kerran, mutta murheena olikin se että valkoinen kukka oli mennyt pilalle. Herätin hienoista huvittuneisuutta ”maalaisserkkujen” joukossa.

kaupunkilaistyttö

Olin heinätöissä perhetuttujemme luona, taisi olla kesä 1983 ja ikää 13 vuotta. Salaa olin kovin ihastunut talon tummaan, nuoreen isäntään, joka oli jo reilusti päälle kaksikymppinen eikä huomannut nuorta haravatyttöä ollenkaan. Yritin tehdä töitäkin oikein olan takaa, että huomio kiinnittyisi minun persoonaani edes hetkeksi. Päivä alkoi kääntyä iltapäivän puolelle ja olin vaatettanut itseni ”fiksusti” niskan takaa solmittavalla topilla joka jätti selän paljaaksi. Vaaleaihoisena palan todella helposti ja punoituksen havainnut vanhaisäntä komensi poikansa hakemaan minulle talosta paidan selkäni suojaksi. Tulihan se: nailonpaita 100% keinokuitua, joka ei takuulla hengitä eikä päästä kosteutta ja lämpöä iholta pois. Kun iltapäivän painoin se päälläni heinätöitä, niin illalla oli keskipäivän auringossa palamaan päässyt selkäni siinä kunnossa että viikkoon en voinut paitaa pukea päälleni ja oli nukuttavakin vatsallaan. Kyllä ihastus karisi!

Kesäheinä

Vietin lapsuuden kesiä ja muitakin lomia usein mummolassa maalla. Sinne kerääntyi myös muita suvun lapsia. Kerran sitten lähdettiin mummon sisaren luo kyläilemään ja viivyimme useita tunteja koska bussit kulki harvakseen. Vierailun aikana tuli sitten lehmien lypsyaika ja halusin minäkin mennä navetalle vaikka oli pyhävaatteet päällä. Sain kokeilla lypsämistä koska yksi lehmistä oli erityisen lauhkea luonnoltaan. Lypsy onnistui hyvin mutta lopuksi hännän huitaisu osui silmiini ja kaaduin lypsyjakkaralta. Maito pysyi hinkissä mutta pyhämekon helman reunaan tuli kymmenen sentin pituinen ja puolen sentin korkuinen sontaraita, joka ei pesussakaan lähtenyt pois. Mekko oli juuri kevätjuhlaa varten teetetty ompelijatädillä eli mekko oli käytössä vielä kaksi kesää sururaitoineen. Onneksi oli täyskellohelma niin että raidan sai piilotettua helman poimuihin.
Mummolan kesät ovat meille serkuksille ikimuistoisia aikoja ja kokoonnuimmekin viime kesänä kaikki mummolaan viettämään ikimuistoista pitkää viikonloppua puolisoiden, lasten ja lastenlasten kanssa. Mummo ja Ukki ovat jo kauan olleet manan majoilla mutta heidän kunniakseen kävimme kaikki tutut paikat kiertämässä. Auton peräkärryyn porukka kyytiin ja huristeltiin porokämpälle kun lapsena ajelimme hevoskärryissä.
Se kiireetön elämänmeno ja turvallisuus, joka viis-kuuskytluvulla vallitsi kantaa elämässä ja antaa monia mukavia muisteluhetkiä.
Seminologi

Olin noin kaksitoistavuotias ja olin viettämässä kesää kummitätini luona. Hänellä oli ikäiseni tytär ja suunnittelimme viettävämme yön heinäladossa. Illalla sitten menimme sinne mukanamme filtit ja jotain syötävää. Teimme heinistä hyvät nukkumapaikat ja vakaa aikomuksemme oli olla siellä koko yö.
Lato sijaitsi erillään muista rakennuksista ja asumuksista. Puolenyön paikkeilla pakkasimme kamat ja pyöräilimme takaisin kotiin. Siitä riitti juttua ja naurua pitkään.

Yö ladossa

Kesällä oltiin järvessä kauan. Lopulta laiha lapsi oli kylmissään. Veden alla oli lämmin, mutta täytyi miettiä kuinka sieltä pääsee pois kun aivan hampaat kalisivat suussa.

Aikuinen

Vanhempamme olivat vuokranneet mökin maalta. Veljeni ja minä olimme alle 10-vuotiaita. Kahdestaan lähdimme seikkailemaan ja keräämään metsämansikoita sekä mustikoita. Molempien mukit olivat samanlaiset, koristeltu 60-luvun malliin eläinhahmoin. Aikamme marjoja keräiltyämme tulimme pellon reunaan. Tuoksuva viljapelto oli täynnä erivärisiä ruiskaunokkeja kahlatessamme lämpöisessä auringonpaisteessa sen lävitse.
Ilmeisesti siitä asti, ruiskaunokki on ollut lempikukkiani, vahinko ettei niitä nykyään juuri näe ”villeinä”.

Ruiskaunokkipelto

Meillä oli mummolassa pahasisuinen pässi. Meitä oli tietenkin kielletty menemästä lammashakaan. Menimme kuitenkin ja syötimme aidanraosta horsmia lampaille, joista yksi oli se pässi. Aidanraot olivat kuitenkin niin suuret että lampaat tulivat syötävän perässä aitauksesta pois. Meille tuli kiire ja juoksimme pakoon minkä jaoistamme pääsimme. Minä kompastuin mättääseen ja juuri kun olin nousemassa ylös pukkasi pässi minua pyllylle ja kaaduin taas. Aina kun yritin nousta pässi pukkasi. Se oli miltei painajaismaista enkä muista kuinka monesti pässi minua pukkasi. Pylly oli kipeä ja pelkäsin pässiä todella paljon. En uskaltanut mennä edes lammashaan ohi vaan minut piti aina kantaa sen ohi.
Muistan vieläkin sen pässin ja hieman puistattaa kun ajattelen koko asiaa. Pässillä ei onneksi ollut kuin pienet sarventyngät.

Kaija Tuulikki

Jekku Mummolle. Pikkupoikana menin marjaan. Marjoja ei ollut paljon. Sit hoksasin et laitanpa sammalia ämpärin pohjalle ja rupesihan se ämpäri täyttymään kun laittoi sammalta tarpeeksi paljon. Kun menin mummon luo ja esittelin saaliin, hän oli tosi riemuissaan. Itselläni riemu ei kestänyt kauan kun ajattelin, et mitähän mummo sanoo kun totuus paljastuu. Ei tullu oikei nukuttua sinä yönä ja aamulla kun heräsin näin että asia on paljastunut. Tuntui että kaikki piilopaikatkin on nyt hukassa. Mummo kuitenkin antoi pienen koulutuksen rehellisyydessä ja miten maailmassa kannattaa toimia. Kiitos 35 vuoden takaisesta mummin opetuksesta.

KTH

Kävimme lapsuuskesäisin kiertämässä kaikkien sukulaisten luona. Pikkuserkkulassa oli lehmiä, kissoja ja koira, asuivat aivan itärajan tuntumassa, missä osa pelloista ja laitumista oli rajavyöhykkeellä. Kissanpennut olivat suloisia, liukumiinojen väisteleminen varsin jännittävää, paalien seassa kiipeily heinien tuoksussa… Ja lehmän poikiminen hyvin kiintoisaa nähtävää. N-vuonna syntyneillä vasikoilla oli niminä Neilikka, Narsissi jne.
Eräänä kesänä pikkuserkkulakäynnillä olin n. 12-vuotias. Pikkuserkkuni, lähes minun ikäiseni heppahöperö, oli tehnyt narusta valjaat lehmille, ja opasti minutkin lehmäratsastuksen pariin. Lehmät vaan olivat niin ovelia, että pistivät etujalkansa ojaan, jolloin ratsastaja valui kaulaa pitkin maahan. Rajavyöhykelaitumella ratsastettiin lehmällä, jonka nimi oli Ystävä. Ja laulettiin samalla ”Ystävä sä lapsien…”. Mahtoivat olla rajamiehet ihmeissään, jos sattuivat näkemään ja kuulemaan.
Käytiin samaisen pikkuserkkuni kanssa myös ratsastustallilla, missä elämäni ensimmäisen kerran oli hevosen selässä – oli kyllä tosi pelottavaa, hevonen oli musta ja kookkaammasta päästä; ja itse olin pienikokoinen ja niin korkealla, että huimasi.
Matkalla tallille pidettiin sadetta ja ukkosta bussipysäkillä. Jälkikäteen kuultiin, että ukkonen oli ollut suoraan pikkuserkkulan päällä, ja pieni pallosalamakin oli seikkaillut sisällä veljien leikkien keskellä.
—

Tuttava-sukulaiskierrokseen sisältyi vierailu myös maatilalla, jossa isäni perhe oli sota-aikaan ollut asumassa. Maatilalta on jäänyt erityisesti mieleen päärakennuksen suuret huoneet, iso leivinuuni ja iso lasikuisti. Ulkona oli aitauksessa kalkkunoita. Eräänä kesänä oli vuohia tai lampaita, jonka keritsemistä sain olla seuraamassa. Pihapiirissä oli vanhoja aittoja. Ja navetan ylisille menevän sillan kupeessa oli ulkohuusi. Tuo huusi oli räsymatoin sisustettu siisti ja iso, jossa oli lapsillekin oman kokoinen reikä. Muistikuvani mukaan kävin siellä hyvin mielelläni, kun en vastaavaa tiennyt olevan missään muualla.
—
Pääosin vietimme kesät mummolassa, minkä lähellä oli yksi serkkula. Serkkuni kotitilalla oli sikala. Pikkupossut olivat suloisia, poikueita oli vuosien varrella useita – erään kerran yksi emakko ei ollenkaan alkanut imettää possujaan, jotka kaikki kuolivat. Astutuksenkin pääsin näkemään. Ja sikalan vintillä oli serkullani ja veljelläni hieno luolasto paalikasoissa, jonne sain etuoikeuden päästä mukaan. Olinpas silloin ylpeä tuosta armollisesta etuoikeudesta 🙂
Mummolla oli mansikkamaa ja kalliorinteessä paljon vadelmapensaita, joiden keskellä hiippailu oli lempipuuhaa. Lapsia varten oli istutettu oma mansikkarivi, jotta lapset pysyivät poissa marjapensaista ja isosta mansikkamaasta. Vaarilla oli työkaluvajassa työkalut viimeisen päälle ojennuksessa, ja jokusia naulattomia puukalikoita sai hiekkalaatikkoleikkeihin autotallin rakennusaineiksi. Tien toisella puolella rannassa oli sauna ja laituri, ja lapsia varten tehty hiekkaranta. Soutelemalla oli serkkulaankin lyhyempi matka kuin kävellen ja juosten.
Kati

Pienen tyttösen lapsuusmuistoja maalta,
Asuimme silloin serkkujeni naapurissa maalla. Meillä itsellä ei ollut maatilaa, joten oli todella kiehtovaa olla mukana oikean maalaistalon touhuissa. Joskus saimme serkkupoikien kanssa luvan ajaa lehmät navetasta pellolle tai toisinpäin.
Hilpein ja nykyisin ehkä ällöttävin muisto lapsuudesta oli se että kuumana kesäpäivänä astuimme paljaalla jalalla tuoreeseen lehmän ”läjään”. Oli ihanan tuntuista kun ”läjä” pursuili varpaiden välistä. Ja hän oli tietysti rohkein joka uskalsi astua kaikkein tuoreempaan läjään. Hauskan kuuloista, vai mitä ?
Muistan myös sen kerran kun isommat pojat jujuttivat minut pitämään heitä kädestä kiinni ja olimme jonossa paimenpojan (lehmien sähkö-aidan) vieressä. Kaikilla muilla oli saappaat jalassa mutta minä olin paljain jaloin. Kun sitten jonon ensimmäinen nappasi otteellaan paimenpoikaan niin sähkön sykäykset tulivat jonossa kädestä käteen minulle asti. Ja tietysti kun ihminen johtaa sähköä niin se tunne kun sähkö kulki lävitseni maahan saakka oli todella pelottava. Mutta ei siinä kuinkaan käynyt. Pojat saivat ensin makeat naurut ja sitten vakavat torut naapurin tädiltä.
Ehkä sitä paimenpojan iskuja voisi koittaa vieläkin, uskaltaisikohan sitä, edes saappaat jalassa.

Pieni tyttönen maalta

Olimme patikoimassa Kolin kansallispuistossa tyttöporukassa joskus 10 vuotta sitten. Reitti kulki yhden maatilan läpi. Tiellä vastaan käveli lehmälauma, ja meitä alkoi hieman arveluttaa niiden terävät sarvet. Niinpä pomppasimme tienojaan lehmiä karkuun, mutta lehmät tuttavallisina eläiminä tulivatkin meidän perässä! Luikimme siitä sitten takavasemmalta lehmiä karkuun. Myöhemmin on tullut naureskeltua, että voi kaupunkilaistyttöjä!

Katja

Mieleeni muistuu lapsuus kotona, maalla. Oli ihana kesällä herätä aamulla auringonpaisteeseen ja mennä ulos, jossa ruohikossa vielä kimmelsi kosteus. Menin ruokkimaan oman vuohen, sekä auttamaan isää tai äitiä myös sonnien ja kanojen ruokinnassa.

Maalta lähtöisin

Meille pantiin saappaat jalkaan, etteivät käärmeet purisivat metsäpolulla. Mentiin joka aamu Simolaan maidon hakuun. Minä, Viivi ja Jykä, sisareni ja serkkuni, pidimme tästä tehtävästä kovasti. Oli hienoa saada mennä omin nokin. Kannut käteen ja matkaan. Polun varrella oli paikka, mihin olimme haudanneet kuolleen linnun edelliskesänä. Siihen pysähdyttiin aina hetkeksi ja pantiin pari kukkaa koristeeksi. Simolan maatalolla mentiin maitohuoneeseen, johon jätettiin tyhjät kannut ja otettiin täytetyt mukaan. Kannujen päällä oli pienet laput, kesämökkiläisten sukunimiä. Otimme omamme ja menimme navetan taakse tervehtimään possuja. Joskus meille oli pantu mukaan verkkoihin tarttuneita roskakaloja, eniten sulkavia ja särkiä, sioille ruuaksi. Likaiset paksut possut haisivat pahalle ja mussuttivat kaloja ihanasti.
Kerran saatiin mennä Simolan keittiöön sisälle. Meille annettiin lämpimät pullat käteen. Mikä on jäänyt mieleen ihanimpana muistona, on kaksi pientä angorakissan poikaa, jotka taapersivat puuhellan alta, harmaa ja musta untuvapallo, ja niitä sai silittää ja pitää sylissä.
Koskaan eivät maitokannut kaatuneet matkalla, se oli niin kuin kunnia-asia. Poimittiin polulta kukkakimppu mökin verannalle keramiikkavaasiin, metsäkurjenpolvia ja niittyleinikkejä.
Nämä maitoreissut tulivat mieleen tästä Positiivarin kesäkyselystä.Ei ole tullut ajateltua tätä vuosiin.
Terveisin Lennu Teneriffalta

Juh tähän heti tuli mieleen juttu kun olin lapsena mummolassa ja siellä oli vihainen kukko. Sain sinne kaveriksi 2 helsingin poikaa ja enhän tyttönä voinut olla poikien seassa pelokas, joten kun kukko pahalainen päätti, että se jumittaa meidät navettaan.. eli se käveli kun vartiomies ovella edes takaisin, vahtien ettei päästä pois. Niin minä rohkaisin mieleni ja ”katsokaas pojat näin tästä mennään” ja menin ulos ja selvisin ulos. No eihän pojat toiseksi jääneet, seuraava tulija saikin jo kukon iskemään jalkansa ja nokkansa tämän tulijan reiteen ja huuto ja jäljet oli aika ilkeät.
Mutta oli se makeaa selvitä rohkeana tyttönä moisen ärhentelijän ohi!

Saara

Minulle maalaismuistot liittyvät mummolaan. Jotenkin vieläkin tunnen nenässäni aikaa muistellessani navettasaappaiden tuoksun ja lämpimän ruohonmakuisen maidon maun ja hajun. Pörisevät paarmat ja ampiaiset ulkohuoneessa istuessa.
Tulee ihan äklöttävä olo, joten minä olen ihan kaupunkilainen, ei sille mitään voi, eikä kai siinä mitään pahaa ole.

Lissu

Olin mummolassa kesäisin paljonkin ja seurasin enoni tekemisiä. Olin heinätöissä, lannan luonnissa, maitotonkkien viennissä laiturille, perunanteossa ym. Kerran enoni ajeli mopolla heinäntekoon ja olin tietysti kyydissä menossa mukaan. Halusin itsekin kokeilla ajamista olinhan jo iso tyttö, ehkä 9-vuotias. Enosta idea ei ollut hyvä mutta kokeilin silti. Menin pyörän viereen ja käynnistin mopon, istuuduin selkään ja kokeilin vähän kaasua. Pian sain jotenkin vaihteen päälle, ja minä vain kaasutin ja kaasutin. Mopo lähti kuin ohjus eteenpäin minä sen selässä huutaen. Kaasutin kuin vimmattu ja mopohan karkasi käsistäni ja minä mätkähdin peltoon kuin nukke. Hiukan siinä sattuikin. Enää toista kertaa kokeillut mopolla ajoa enkä ole koskaan siitä pitänytkään.

enon tyttö

Muistuupa mieleeni eräs tositarina menneiltä vuosilta. Olin veljeni kanssa mummolassa Juuassa. Kesäisin lehmät oli ulkona kesannolla. Me saimme aina luvan tehdä nuotio, jotta kärpäset eivät häiritse lehmiä lypsettäessä. Lehmät olivat lempeitä paitsi yksi valkoinen hieho. Se nimittäin inhosi jostain syystä punaista vaatetta. Veljeni oli laitumella tapansa mukaan punainen paita päällä. Hetken kuluttua hieho tönäisi veljeäni, tuuppi ja tuuppi, kunnes juoksuralli alkoi. Veljeni huusi ja juoksi minkä jaloistaan pääsi ja suorastaan rymistellen ja kirkuen kompuroi aidan yli. Meillä toisilla oli hauska katsella tapahtumaa. Punaiset vaatteet eivät koskaan enää olleet mukana lypsyllä. Tästä puhutaan kyllä aina silloin tällöin vieläkin.

Tuulityttö

Olin 7 v, ja kohta ensimmäisen kevätjuhlan jälkeen menimme serkkulaan maalle. Minulla oli tietysti se äidin ompelema hieno juhlakolttu päällä. Saimme päähämme lapsilauman kanssa mennä lypsämään lehmiä pellolle. Sehän oli tietysti jyrkästi kielletty. En tiennyt lehmistä paljoakaan silloin, enkä vieläkään. En tiennyt myöskään, että joukon ”johtajalehmä” ei sietänyt juuri lapsia, eikä varsinkaan vieraita lapsia. En saanut edes tilaisuutta yrittää lypsämistä, kun tämä Varpu-lehmä lähti ajamaan meitä takaa, ja minä joukon ”heikoimpana lenkkinä” uuden mekkoni kanssa jäin selästä roikkumaan piikkilanka-aitaan. Juuri ennen kuin Varpu-lehmä sai puskettua minua, oli pakko repäistä itseni irti langasta. Siinähän repesi se uusi mekko selästä, mutta ystävällisten tovereiden myötävaikutuksella koko asia peitettiin vanhemmilta. Kotiin päästyämme yritin kursia mekkoa jotenkin kasaan.
Enkä tänä päivänä, lähes 50 vuoden kuluttua tiedä, huomasiko äitini koskaan asiaa. Siitä ei muistaakseni ikinä puhuttu.
Pikku-Liisa

Minulla on paljon muistoja maalta, koska olen viettänyt koko lapsuuteni siellä. Tuntuu, että ne asiat ovat jo kaukana, aivan kuin toisesta maailmasta, koska olen asunut jo 16 vuotta isossa kaupungissa. Kiireettömyys ja hiljaisuus on maalla parasta. Muistan myös heinän tuoksun, mutta myös kovan heinänuhan heinänteon aikaan. Asioilla on usein kaksi puolta. Mustikoita olen paljon poiminut ja puhdistanut, mutten kaatanut ämpäreitä. Yhdellä marjareissulla meinasin kyllä vajota suohon. Toinen jalka upposi kokonaan suohon. Siitä sitten märillä farkuilla loppumatka kotiin. Olen pudonnut heinäkuorman päältä – onneksi ei käynyt kuinkaan. Olen ajanut traktoria 5-vuotiaasta jne. Paljon on tullut töitä tehtyä. Tällaisia muistoja maalta…

maalainen

Kun olin pieni, kävimme aina mustikassa äitini ja hänen äitinsä ja isänsä kanssa maalla niissä maisemissa, missä äitini on elänyt lapsuutensa. Maalla asui tietysti edelleen heidän tuttaviaan ja aina silloin tällöin törmäsimme heihin metsässä. Kerran eräs näistä tuttavista kutsui meidät luokseen kahville. Mukana olivat myös isoveljeni sekä serkkupoikani. Me lapset jäimme maatalon pihalle leikkimään, kun aikuiset menivät juomaan kahvit. Talossa oli lehmiä, jotka olivat laitumella. Laitumen ympärillä oli piikkilanka-aita. Me lapset tietysti menimme ihan aidan viereen lehmiä ihmettelemään. Yksi lehmistä kiinnostui myös meistä ja lähti tulemaan kohti. Me tietysti säikähdettiin, olihan lehmät aika suuria meihin verrattuna, eikä me aiemmin oltu kaupunkilaislapsina lehmiä niin läheltä nähty. Pojat lähtivät karkuun, mutta minä onneton olin jäänyt villapaidasta aitaan kiinni. Silloin alkoi huuto ja kyllä minua pelotti. Aikuiset juoksivat kiireellä ulos, kun luulivat, että jotain todella pahaa on sattunut. Kun he näkivät tilanteen, oli heillä naurussa pitelemistä, mutta minulla meni monta vuotta ennen kuin uskalsin lehmiä uudemman kerran lähestyä.
Toinen tarina on samaisesta mustikkametsästä. Tällä kertaa olin jo isompi ja mukana olivat ainoastaan äitini ja mummini. Poimimme mustikoita korkealla mäellä, kun yhtäkkiä alkoi kuulua hirvittävä jyske ja pauke. Tiesimme, että metsässä oli liikkunut karhuja, joten ponkaisimme pystyyn ja lähdimme kauhealla vauhdilla juoksemaan mäkeä alas autolle päin. Mustikkasangot tulivat mukaan, mutta suurin osa marjoista tippui matkalla, niin kovaa vauhtia painelimme mäkeä alas. Autolle päästyämme lähdimme heti matkaan, mutta hetken päästä meitä kaikkia alkoi naurattaa. Emme vieläkään tiedä, oliko siellä oikeasti joku eläin vai mistä kummasta ääni kuului, mutta sinne mäelle emme enää menneet moniin vuosiin ja vieläkin sitä Karhumäeksi kutsumme. 🙂

Maija

Pienenä tyttönä olin tätini tilalla kesäisin apuna navetassa. Enoni oli toisinaan lomittamassa siellä, ja niinpä eräänä kauniina kesäaamuna olimme ottamassa hänen kanssaan lehmiä navettaan.
Tilalla oli iso friisiläinen hieho, Venla. Kaikki lehmät tulivat navettaan, mutta tämä hieho jäi töröttämään navetan oven ulkopuolelle, eikä hievahtanutkaan. Enoni yritti sitä ajaa sisälle, mutta tämä ”kanttura” ei hievahtanutkaan. Tuijotti vaan isoilla lehmän silmillään leuat verkkaan jauhaen.
Minä menin juttelemaan Venlalle. Silittelin ja taputtelin sitä. Aikani sille höpöteltyäni, sain houkuteltua sen perässäni navettaan. Liekö jutut sitten olleet niin mielenkiintoisia vai mitä, mutta hieho tykkäsi että niitä voisi kuunnella sisälläkin:) Enoni jaksoi ihmetellä tapausta monesti jälkeenpäin. Että oli se ihme juttu. Ison hiehon kantturan sai noin vaan sisälle vaikka hän ei saanut..
Mieleeni on myös jäänyt ne monet kerrat kun vietiin lehmiä niitylle tietä pitkin. Aurinko paistoi, kärpäset surisivat ja lehmät tallustivat kiltisti tien reunaa niitylle. Miten aamulla väsyttikään herätä aikaisin navettaan, ja miten mukava oli nojata lehmän lämmintä kylkeä vasten vanhassa navetassa.
Tuohon kiireettömään tunnelmaan olen monesti kaivannut ja luulen, ettei sitä enää nykyään saa kokea missään.

Maria

Voi, minulla on niin paljon muistoja maalta. Vietin lapsena koulun hiihto- ja kesälomia äitini kotona maaseudulla. Silloin lapset osallistuivat kaikkeen työhön aikuisten mukana. Olen pienestä saakka ollut heinäpellolla ensin vain haravoimassa ja sitten hieman isompana sain jo laitettua hangolla heinää seipäälle. Eno oli tehnyt minulle oman hieman pienemmän heinähangon. Muistan miten olen pienenä tehnyt kangella myös seipäälle reikiä peltoon. Yksi asia mitä heinätöissä inhosin oli se, että sitten kun heinät koottiin kuivuneina latoon, piti minun mennä sinne latoon heinäkasan päälle polkemaan heiniä tiiviimmin ja suolaa heitettiin päälle. Silloin kun ei tytöt käyttäneet pitkiä housuja, niin heinät pistelivät ilkeästi sääriä.
Lehmää olen kerran yrittänyt lypsää…. sain muutaman tilkan ämpärin pohjalle. Kun lehmät kesäisin olivat laitumella, ja siellä ne myös lypsettiin, niin huiskin aina koivunoksalla lehmän kylkiä, etteivät kärpäset kiusaisi niitä. Muistan kuin eilisen päivän kerran kun minulle kävi hieman nolosti. Lehmät olivat silloin navetassa ja siinä reunimmaisena oli lehmä, nimeä en enää muista, mutta silitin sen päätä ja juttelin sille kuinka kiltti se on eikä puske koskaan, niin eikös sitten juuri sillä kerralla se päättikin päällään tönäistä minua ja lensin istualleni sen tekemään lantaläjään. Ei paljon silloin naurattanut.
Kanalat olivat silloin kanaloita, eli kanat juoksentelivat vapaana ja olen kerännyt kanojen alta munia koriin.
Siellä oli myös lampaita. Muistan miten lapailta kerittiin villaa isoilla saksilla. Istuimme tätini kanssa kanalan portailla.(-samassa rakennuksessa oli myös sauna) ja minä syötin lampaalle kuivaa leipää samalla kun tätini keritsi villoja.
Hevoset olivat ihania. Ne olivat työhevosia, jotka vetivät koneita pellolla. Mutta pienen tytön mielestä olivat myös hieman pelottavia kun olivat niin suuria. Toinen hevosista, Perho nimeltään, oli kiltti ja muistan ne ihanat sametinpehmeät huulet, millä se otti leipäpalasen kädestäni…..
Muistan ruispellolla kuhilaiden teot ja mustikkametsässä käynnit. Ja ne ihanat ahomansikat joita kasvoi siellä täällä.
Muistan miten silloin lapsena tuntui että joutui tekemään kovaa ja raskasta työtä, mutta silti kesät olivat kesiä ja talvet talvia ja nyt kun aikoja muistelee, ne ovat kultaisia muistoja. Sitä aikaa ei saa takaisin vaikka kuinka haluaisin.
Nyt ymmärrän että siellä opin työn tekemisen taidon. Kaikkea on tehtävä, vaikka se ei aina niin hauskalta tuntuisikaan.
Muistelen lämmöllä lapsuuteni kesiä.
Marja-Leena

Lapsena oli ihanaa mennä illalla yöpaita päällä vielä pihalle ja herneitä syömään

Manta

Voi niitä on paljon. Kun on maalla metsän keskellä kasvanut ne arvokkaimmat liittyvät luontoon. Totta kai myös aidot maalaispersoonat jäävät lähtemättömästi lapsen muistipoluille.
Yksi luontokokemus, jota en lapsuuteni jälkeen ole enää tavoittanut on metson soidin. Huhti-toukokuussa joko iltamyöhällä (klo 22 alkaen) tai aamuvarhaisella (klo 04.00 alkaen) lähdimme isän kanssa reilun kilometrin päähän kuusi/männikkömäkeen. 3-400 m ennen ryhdyimme kuulostelemaan ovatko uroot paikalla. Jos soidinäänet erottuivat alkoikin sitten hidas matkanteko. Näppäilyn aikana piti olla hiiren hiljaa liikkumatta paikallaan ja loppuhuipennuksen aikaan sitten edettiin lähemmäs niin paljon kuin ehdittiin – ja sitten taas ehdoton liikkumattomuus. Se vaati taitoa. Piti ottaa huomioon maasto ja tilanne. Joskus joutui märkään lätäkköön seisomaan, joskus jalat olivat lähes solmussa ja tasapaino oli pettää. Ne jotka ovat tämän kokeneet, tietävät, että soidin loppuu siihen paikkaan jos metso havaitsee pienenkin oudon äänen. Aika usein kuitenkin isä edellä ja minä perässä edettiin. Minun oli helppo astua isän jälkeen, tiesi että maa kantaa. Sitten perillä soidinpaikan äärellä katseltiin näytelmää vähän aikaa ja samalla tavoin peruutettiin pois.
Ei siinä maalaistyttö kaivannut sen suurempaa jännitysnäytelmää, luonto korvasi vielä 60-luvulla telkkarin. Siinä olisi elämysretkeä monelle nykyajan lapselle ja nuorelle miksei myös cityaikuiselle.

Jatta vm. –51

Hiekkatie ja sen varrella olevat luonnonkukat kaikki kaikessa. Tuoksut joita ei kaupungissa ole. Rauha ja eläimet: kärpäset ja hyttyset. Varsinkin niiden äänet. Aika pysähtyy ja tulee mieleen uimakouluaika. Palaneet olkapäät kun ei vain melanooma tulisi. Toisaalta kaiken väärti se oli.

omppu

Pienenä tyttönä olin kerännyt hameenhelmani täyteen metsämansikoita. Istahdin varovasti mättäälle syömään niitä. Muutaman marjan jälkeen rupesi takapuoltani ikävästi nipistelemään niin kovasti, että ponnahdin pystyyn vauhdilla; olin istahtanut suoraan muurahaispesään! Vaivalla kerätyt marjat lensivät tietysti pitkin metsää.

Malla

Ekaa kertaa heinäpellolla shortseissa ja heinät pisteli jalat punaisiksi..

tepo

Minä muistan kissanpennut ja sen erään sokeutuneen ja erittäin reippaan pennun. Laitumelta muistan lehmien läjät, olivat pienen silmissä niin erikoisen mallisia. Muistan ternimaidosta tehdyn ”uunivanukkaan”, kanelilla ja sokerilla maustettuna. Muistan ”vauhdissa” kaatuneen pellillisen valmiita pullia… jotka hieman rahisivat hampaissa (lattialta pieniä kiviäkö ? ) Muistan mie ja sie sanat, jotka kuulostivat kaupunkilaislapsen korvissa hieman oudoilta. Ja vielä kotimatkalta, muistan kuukauden lukemattomat Aku Ankat ja niitähän piti sitten ahmia…. (oli ekaluokalle menevä, kesää maalaistalossa ekaa kertaa viettänyt…)

nina66

Muistuipa ensimmäiseksi mieleeni mummola ja tädin kanssa lypsyllä käynnit. Lehmät olivat kesäisin lammen toisella puolella laitumella, jossa ne käytiin veneellä kulkien lypsämässä. Lammen vastaranta oli parempi uimaranta, joten menimme usein tädin mukaan, että pääsimme uimaan sinne.

Riisuuduimme rannalla ja laitoimme vaatteet puiden oksille uimisen ajaksi. Kerran kun tulin uimasta pukeutumaan niin yksi lehmistä oli ottanut mekkoni puun oksalta ja mutusteli sitä suussaan tyytyväisenä. Tätini pelasti mitä pelastettavissa oli, eli melko reikäisen mekon. Kyllä silloin meinasi itku tulla, mutta myöhemmin olemme nauraneet makeasti sitä uima- ja lypsyreissua.

Kedonkukka

Kärsin lapsena vakavasta heinäallergiasta. Kesällä -84, 9-vuotiaana, vietin kesälomaani serkkutytön mökillä maalaistalon naapurissa. Kaksi vuotta nuorempi serkku keksi hienon leikin; mentiin naapurin heinälatoon hyppimään.
Leikki oli kiva ja sen tuoksinassa luulin että se etten nähnyt ladossa juuri eteeni, johtuisi siitä että heinä pölisi niin. Kun tulimme ulos ladosta, huomattiin että silmäni olivat turvonneet umpeen. Serkkutyttö otti kädestä kiinni ja alkoi taluttaa takaisin mökille; heinäpellon läpi tietysti, koska se oli suorin reitti. Muistan vieläkin miten puut humisivat kesäisessä tuulessa, linnut lauloivat ja hiekkatie rapisi ihanasti paljaiden jalkojen alla (kun näkö lähtee, muut aistit herkistyvät…). Kesäidylli särkyi huutoon; setäni vaimo tuli meitä mökkitiellä vastaan ja näki silmäni…
Mutta vieläkin, yli 20 vuotta myöhemmin, helteisinä kesäpäivinä pistän pitkäkseni pihamaalle ja kuuntelen puiden huminaa ja linnun laulua…ja kuulen melkein korvissani hiekkaisen mökkitien rapinan ja tunnen miltä hiekka tuntuu paljaissa jaloissa…niin kuin kesällä -84 Pielisen rannalla:-).
Tytti

Tipahdin pikkulikkana heinäkuorman ja kasan väliin, onneksi 14v. vanhempi isoveljeni kiskoi minut sieltä pois:)
Päivittäin

Muutimme maalle Kerkkooseen silloiseen Porvoon maalaiskuntaan vuonna 1996. Ystäväni olivat verenluovutuksessa ja päättivät lähettää sieltä kortin minua ilahduttamaan, mutteivät oikein muistaneet osoitetta ja nimeksenikin laittoivat Päkä.
Meni sitten vuosi ja joulun kieppeillä sain naapurustosta kortin, jossa luki; tämä kortti taitaakin olla sinulle Päivi, mutta luultiin että se oli meidän Pässille. Siellä se kortti oli ollut naapurin pässillä vuoden lueskeltavana.
PS. kortti oli kyllä sen näköinen, että naapurin pässi oli sitä ahkerasti lukenut. Kortti kuitenkin löytyi oikealle henkilölle ja tietysti kiitin mukavasta kortista työkavereitani. Näin meillä maalla posti löytää perille!

Kortti PäKä Pässille

Lapsuuden kesästä on jäänyt elävänä mieleen matonpesu. Pyörän tarakalle laitettiin pari mattoa, ja sarveen ämpäri, jossa oli juuriharja ja mäntysuopaa. Kilometrin päässä oli joki, jossa oli mattolaituri. Kun urakka oli ohi, niin sen jälkeen oli sitten mukava uida joen yli ja takaisin. Sillä aikaa matot olivat jo valuneet, ja ne sai pyörän tarakalla kuljetettua kotiin. Vanhempien matonpesijöiden juttuja ja kylän juoruja sai siinä samalla kuunnella.
Vieläkin matonpesu ja mäntysuovan tuoksu herättää tämän lapsuuden aurinkoisen kesän, kiireettömän ja leppoisan loppumattoman tunnelman.

Pia

Ruunaan mummoni luona viettämäni kesät antoivat pysyviä muistoja luonnosta aidoimmillaan – männyt, heinäseipäät, kivikkoiset niityt, savusauna, karhun kohtaaminen metsäpolulla, metsämiesten savotta, suon yli kulkevat pitkospuut ja lakkojen syönti postinhakumatkalla, maidon hakureissut naapuritilalta, putelin haku sieltä kasarista lähteeltä. Muistissa ovat edelleen myös vastaleivotun leivän tuoksu ja leivinuunin lämpö, aitan salaisuuksien tutkiminen mm. vanhat lehdet ja kirjat ja kirjeet kotoa. Kaikki nämä ovat ikuisesti alitajunnassani luovuuden lähteinä – ennen kaikkea kalliita aarteita, joihin voin turvata.

”Naama pyöreä kuin hangon keksi”

Maalla vietetyt kesät säilyvät ikuisesti mielessä ja ennen kaikkea joka kesä tulevat muistot elävästi mieleen:
– kesäillat puutarhakeinussa saunan jälkeen tyyntä järvenpintaa ihaillen
– heinäpellon tuoksu ja muistot heinätöistä. päivät heinäpellolla olivat pitkät, oli kuuma ja paarmoja, mutta silti muistot ovat vain positiiviset.
– miten ihanasti hiekkatie hioi jalkapohjia, ei ollut pelkoa lasinsirpaleista
– ihanat uintimatkat tyynellä järvellä auringon laskiessa
– lukuisat kukkivat pelargoniat kuistin ikkunalla
– sadepäivät olivat ihania lukupäiviä verralla sateen ropistessa ikkunoihin
– hetket saunan rappusilla, kun perunoita kuorittiin heinäväelle ämpärikaupalla
– ahomansikat ja mustikat heinänvarressa
– valoisat kesäillat ja lukuhetket
Silloin ei tarvittu televisiota, ei olutta tai viiniä, ei stereoita. Paras viihdytys oli maalla oleminen ja kaikki siihen liittyvät työt ja touhut.

Pirjo kesiä Mommilassa muistaen

Heinäkuinen hellepäivä… Olin ehkä 5-vuotias ja siskoni 7 vuotta. Lähdimme tutkimaan mansikka- ja mesikkapaikat iltapäivällä. Ruispellon laitaa kulkiessamme, yhtäkkiä tuli ihan hiljaista ja aurinko meni pilveen. Kuului outoa huminaa ja näimme miten tuuli alkoi voimistumaan. Syntyi pyörteitä ja näimme miten lähellä olevat heinäseipäät joutuivat pyörteen keskelle. Yksi tempaantui ilmaan ja aikansa pyörittyään putosi ja levisi maahan. Samassa painuimme nopeasti mahalleen ja tartuimme vieressä oleviin jo täysikasvuisiin rukiinkorsiin kiinni. Siinä makasimme lämpimän maan sylissä kunnes tuuli tyyntyi ja vähän järkyttyneinä palasimme kotiin. Marjat taisivat jäädä sillä kertaa maistelematta.

Ruiskukat

Pienenä tyttönä haaveilin, että oikea isäni tulee joskus hakemaan minut luokseen valkealla ratsulla ja sitten ratsastetaan yhdessä pois kauas muihin maihin. Halusin kovasti ratsastaa ja kerran eräs naapurin setä sanoikin. ”Haluatko koittaa miltä tuntuu olla hevosen selässä?”
”Joo, kyllä mä haluan ratsastaa.” Vastasin reteesti. Setä auttoi sitten hepan selkään ja lähti taluttamaan. ”Kyllä minä osaan, anna suitset tänne.” Polle lähti lönkyttämään ja kaikki meni loistavasti, kunnes Polle hyppäsi pienen ojan yli ja loiskis siellä makasi rähmällään tää urhea ja osaava ratsastaja. Seuraava kokemus olikin sitten 40v. myöhemmin, kun lapset yllättivät 50v päivänä viemällä minut ratsastamaan. Tytär talutti hevosta ja minua pelotti se oli niin korkea, että ihan huimasi. Ei siinä auttanut, vaikka oli puettu lännen tamineisiinkin ja oli ihan buutsitkin jalassa, mutta kokemuksesta sekin kävi ja ainakin katsojilla oli hauskaa.

Pirkko-mummo

Ajattelin kertoa siitä kun hain kotiin kissanpennun. Kilometrin päässä kodistani oli maataloon tullut kissanpentuja. Puhuin äidin ympäri ja sain luvan hakea meille kissan. Minulla oli mukana pahvilaatikko köytettynä polkupyörän tarakalle. Laatikkoon oli tehnyt reikiä ja kaikki oli valmista. Sinne sitten laitoin valitsemani pennun ja lähdin ajelemaan kotiin päin. Ajelin ja laulelin innoissani. Olin melkein kotona ja kurkkasin olkani yli. Laatikko oli auki ja tyhjä. Palasin takaisin ja katselin ojanpientareita, jos kissani olisi siellä. Noin 50 metriä ennen maataloa näkyi maassa hiekassa yhtä äkkiä kissan tassun jälkiä. Seurasin niitä ja sieltä maatalosta se kissani löytyi. Oli heti riuhtonut laatikon auki ja palannut kotiin. Toisella kerralla sain kissan kotiini saakka ja siitä tuli Misse. Olin aika omatoiminen ja tomera 8-vuotias tyttö.

Raili

Minulla oli pienenä kaksi lemmikkivasikkaa joille olin antanut nimeksi Santeri ja Vihtori, olivat kaksosia. Syksyllä näiden kaverusten oli tapana lähteä omille teilleen eli karata laitumelta öisin. Eräänä aamuna nämä karkulaiset olivat olleet naapurin pihassa ja tämä naapuri oli heti tunnistanut mistä olivat kotoisin. Hän oli lähtenyt ajamaan vasikoita siis meille kotiin. No kumpikin näistä oli lähtenyt omaan suuntaan. Samassa naapurimme oli muistanut vasikoiden nimet ja sanonut näille että ”No niin Santeri ja Vihtori, lähdetäänpäs kotiin”. Niinhän sieltä aamulla tietä pitkin tuli naapurimme edellä ja vasikat tallusti perässä. Oli tosi hauskan näköistä.

kaksospojat

MAALLA ON AIVAN IHANAA ASUA! TÄÄLLÄ EI ELETÄ KUITENKAAN NIIN KUIN PELLOSSA! TÄÄL ON KAIKKI NIIN KAUNISTA JA ELOISAA. KAUPUNKI ELÄMÄN KYLLÄ VOITTAA MAALLA ASUMINEN

MAALAINEN

Synnyin maalla, ja muistoja lapsuuden kodista riittää. Kun olin pieni, meillä oli vielä lehmiä, ja joimme ”oikeata” maitoa. Maitoa kaadettiin viiden litran hinkistä aina kannuun. Sattuipa kerran maidon jano yllättämään vanhempien ollessa töillänsä, ja kannu oli tyhjä. Minä reippaana tyttönä kaatamaan hinkistä, mutta painava astia luiskahti pienen tytön kädestä. Mitä tehdä kaatuneelle maidolle?
Kun vanhemmat tulivat sisään, oli minulla ja sisarellani uimapuvut päällä, ja luistelimme pitkin maidolla liukastettua tuvan lautalattiaa. Maalattu lattia antoi hyvät vauhdit, ja olimme arvatenkin yltä päältä kermaisessa maidossa. Kun vanhemmat kysyivät, mitä teimme, vastaus oli: ”leikimme maitoharhaa!” Eivät kai osanneet suuttuakaan moisesta…

Riikka

Asun tällä hetkelläkin maalla, mutta todella maalla olin kummieni maatilalla. Vietin siellä lapsuuden kesiä karjaa kutsuen ja paimentaen. Mieleen ovat jääneet ne aikaiset aamut, kun kummisetäni riensi reippain askelin navetalle ja minä yritin pysyä perässä haukotellen vielä makeasti. Sakeaa usvaa oli monesti peltojen yllä ja ruohikko oli kostea yön jäljiltä.
Eläimillä oli silloin mukavaa kesäisin, kun ne saivat olla ulkona. Osa karjasta oli jo tullut lähelle lypsypaikkaa, mutta jotkut jäivät aina metsän takana olevalle niitylle lorveksimaan. Minä reippaana tyttönä lähdin niitä sitten huutelemaan. Lehmät tottuivat pian siihen, että minä tulin niitä hakemaan. Karjanhakureissut muodostuivat metsän takaa aika jännittäväksikin puuhaksi pienen tytön mielessä. Metsä oli hämärä ja puut muodostivat mitä eriskummallisempia muotoja joita luuli tosiaan pelottaviksi hahmoiksi.
Heinäntekoaika oli myös mukavaa. Silloin heinä tehtiin vielä seipäille. Kummitädin kanssa oli mukava lähteä marjaan tai muuten kyläilemään.
Lapsuusaika ja maaseutu ovat mieleenpainuvia asioita minun elämässäni ja voin niistä kertoa kaikille jotka haluavat tuntea, millaista on oikea maalaiselämä…lupsakkaa ja kiireetöntä…ainakin siihen aikaan.

Riitta

Yksi muisto tulee heti mieleen. Serkun kanssa leikittiin heinäladossa piilosta, se pistely ja kutitus oli jotakin järkyttävää illalla hikisen päivän jälkeen, varmasti monella on vastaavia muistoja!

saara

Olimme koko perhe hillareissulla. Minä 8-vuotiaana ensimmäistä kertaa mukana. Hillasuon yllä leijui uuvuttava kuumuus ja kosteus. Ajattelin, että saa nähdä kuinka rankka päivästä tulee. Isä oli aikaisemmin käynyt katsomassa hillatilanteen ja osasi johdattaa meidät suoraan apajille. Hikisinä poimimme pieniin sankoihin ihanan makuisia marjoja. Välillä istuimme mättäälle syömään sangon pohjalle kertyneet marjat ja aloitimme alusta. Viimein aurinko alkoi vaipua taivaan rannan taa ja minulla oli veljeni kanssa 5 litran sangot lähes täynnä. Oli sovittu, että isommat kantavat hilloja niin paljon kuin jaksavat repuissaan ja ämpäreissään. Minulle jäi kuitenkin kannettavaksi oma painava sankoni. Isä yritti kannustaa minua nostamaan väsyneitä jalkojani jouduttaaksemme matkan tekoa kohti autoa. Lähes autolle päästyämme kompastuin metsäpolun keskellä törröttävään juurakkoon ja vajaa puolet hillasaaliini sisällöstä levisi pitkin hiekkaista polkua. Silloin kyllä herahti kyyneleet silmiin ja vaivuin polun viereen maahan itkemään. Silloin isäni tuli, keräsi hillat maasta, mitkä pystyi ja auttoi minut jalkeilleni.
Kyllä tuolle hillareissulle ja minun surulleni on monesti naurettu jälkeenpäin, vaikkei asia silloin naurattanut ketään! 🙂

Saaru

Meiltä oli pantu lehmät pois isäni allergian takia. Kävin naapurissa hoitamassa eläimiä. Varsinkin vasikoiden juottaminen oli mukavaa kesäisellä laitumella lähellä tuoksuvaa navettaa. Iltapäivisin hain naapurin Hannelen kanssa lehmät kauempaa laitumelta kotiin. Niitä osasin kunnioittaa ja hieman pelätäkin, vaikka puuha ihan kivaa olikin.
Kerran olimme myöhässä ja juoksimme hakemaan karjan puolen kilometrin päästä. Menomatkalla huomasin varoa liukumiinoja = lehmän sontaläjiä, varsinkin tuoreita, mutta lehmien ohjausmatkalla tuli unohdus. Olin keskittänyt kaiken voimani isomman kantturan saamiseksi navettaan. Lehmä oli laiskin ja uppiniskaisin. Otin koivunrisun ja annoin vauhtia takapuoleen. Ensin ei tapahtunut mitään. Hannele jo huuteli, kun olivat kaukana meistä. Piiskasin uudelleen ja siitäkös eläin sisuuntui. Se alkoi jahdata minua.
Lähdin juoksemaan navettaa kohti, jotta menemme edes oikeaan suuntaan. Hetken meni ihan hyvin. Pärjäsin edellä kuin parhaassakin juoksukisassa, mutta sitten liukastuin valtavaan liukumiinaan. Lensin takapuolelleni märkään mönjään. Olin varma, että nyt saan sarvesta tai ainakin Mansikki minut talloo.
Hölmistynyt eläin pysähtyi viereeni kuin ihmetellen mihin juoksujänis katosi. Se tuli viereeni. Panin silmät kiinni ja odotin kunnon pukkausta. Lehmä nuuhkaisi hiuksiani ja lähti hitaasti jatkamaan matkaa kohti navettaa. Minä tulin lannalta haisevana perässä. Säikähdin pahanpäiväisesti. Sydän vieläkin pamppaili.
Kun pääsimme navettaan, lähdimme Hannelen kanssa uimaan. Otin haisevat vaatteet pois päältäni ja liotin niitä järvessä. Panin kivelle kuivumaan.
Tapauksesta ei jäänyt mitään lehmäkammoa.

Lehmän kanssa kilpasilla

Serkullani Paulalla ja minulla oli lapsena tapana käydä yhdessä mato-ongella läheisellä Palojärvellä. Yhdeltä tällaiselta reissulta tullessamme päätimme oikaista Paulan kotiin heidän lehmihakansa läpi. Heillä oli sattumoisin Pimpula-niminen punaruskea lehmänkanttura, joka ei jostain syystä pitänyt punaisesta väristä. Minulla tietysti oli punainen takki päälläni ja Pimpula päätti, ettei tuommoinen retonki sovi hänen maisemiinsa. Paulalle ja minulle tuli hyvin äkkiä mahanalus jalkoja täyteen, kun kalasankkoinemme ja mato-onkinemme juoksimme nopeinta reittiä Pimpulaa karkuun. Äkkiä vaan varusteet aidan yli toiselle puolelle ja itse aidan alta… Siihen aikaan vaan heillä oli aita tehty osittain piikkilangasta ja minä jäin tietysti housunpersuksestani siihen kiinni. Pimpulan jalkojen töminän lähestyessä vaihtoehtoja ei jäänyt, joten hetken päästä Paulan äiti sai aikamoisen palkeenkielen paikattavakseen… Onneksi meille tytöille ei käynyt kuinkaan ja kalareissuja tehtiin monet sen jälkeenkin, mutta kotiin palattiin aina tietä pitkin – varmuuden vuoksi 🙂

Vauhdikas kalareissun päätös

Maalla olo on aina ollut toive ja haave, silloinhan se ihannointi on tosi myönteistä. Ilma on puhdasta ja tuuli raikasta. Vesi uidessa puhdasta ja kuinka joskus nautti siitä että sai uida alasti jollain metsälammella.
Pikkutyttönä puolukassa kova kerääminen ja eväät loppu ennen aikojaan, jalkoja pakotti kyykkiminen, mutta tulihan se kori täyteen ja vielä pieni ämpäri. Paluumatkalla ei enää jalka noussutkaan niin korkealle kun mentäessä.
Puun juuri oli korkeammalla kuin askeleeni nousu ja niinhän se kävi et kumsahdin kumoon, samoin myös marjasaaliini. Itkuhan se siitä tuli!
Pappa keräsi kaatuneet puolukat ja lohdutti ja rauhoitteli itkevän tytön.
Seijastiina

Parhaan käsityksen siitä miten maalaisten ja kaupunkilaisten ajatusmaailmat eroavat toisistaan kasvitietämyksen osalta sain, kun isoveli toi tyttöystävänsä vieraisille perunanistutuksen aikaan. Tyttö pääsi istuttamaan perunaa traktorin taakse vanhan istutuskoneen kyytiin. Siinähän perunat napataan käsin ”laarista” ja pistetään ”putkea pitkin pois” vakoon. Veli neuvoo auliisti morsiantaan, että muista katsoa, että perunat menevät oikein päin maahan ja näyttää vielä mistä sen sitten tietää… Tyttö pyörittelee perunoita istutuskoneen kyydissä ja pelkää mokaavansa koko homman laittamalla perunat väärin päin maahan. Tuleva anoppi huomauttaa, että potut tuppaavat vähän pyörimään matkalla istutusvakoon, että siltä osin ei kauheasti väliä. ainahan ne perunanvarret mullasta nousevat. Tuleva kälyni oli vähän ihmeissään ensin. Kyllä meille muille nauru maittoi, kun kaupunkilaistyttö pyörittelee iduttomia perunoita etsien perunan yläpuolta.
Maalla oppii myös sen, miten isosta kinoksesta voi ajaa autolla läpi ilman lapiointia..

lehmityttö

Vietin kaikki lapsuuden kesät leikkien sisareni kanssa. Yksi suuri huvimme oli kiusata meidän tulevaa joulukinkkua eli possuamme, joka yleensä oli nimeltään Oskari. Me juoksimme aitauksen poikki ja sika yritti purra meitä. Kerran siskoni juoksi ja possu melkein kerkesi nappaamaan kiinni. Siskoni kiipesi kiireesti aidan yli sillä seurauksella, että putosi suoraan nokkospuskaan. Jouduimme olemaan muutaman tunnin pois pihapiiristä, että siskoni ihossa olevat paukamat ja punotus hävisivät. Emme tainneet sen keikan jälkeen possua kiusata. Muuten leikimme kiltisti ja kesyttelimme kissanpentuja auringossa navetan edustalla.

Seija

70-luvun alussa menin kauniina kesäpäivänä uimaan lapsuudenystäväni kanssa. Lehmien laidun ulottui rantaan asti. Riisuimme vaatteemme laiturille ja pulahdimme veteen. Ranta oli matala ja kaislikkoinen, joten laituri oli tämän vuoksi melko pitkä. Uidessamme huomasimme, että yksi mullikoista oli tullut nuuhkimaan vaatteitamme ja alkoi syödä niitä siinä järjestyksessä kuin olimme ne riisuneet eli viimeisenä riisutut ensimmäiseksi. Huusimme ja kiljuimme ja yritimme ehtiä hätistämään mullikkaa, mutta matka järvestä pitkän laiturin toiseen päähän kesti liian kauan ja mullikka ehti popsia vaaleansiniset rintaliivini ja alushousuni ennen kuin ehdin hätiin. Olimme kauhuissamme emmekä uskaltaneet kertoa asiasta kenellekään, koska pelkäsimme, että mullikka kuolee ja siitä aiheutuu hirveät tappiot.
Kului muutama päivä ja saatoimme huokaista helpotuksesta – mullikan henki säilyi ja löysimme kalliolta kerran märehdityn vihreän jätöksen, jota joskus oli rintaliiveiksi kutsuttu!
Vaaleansiniset rintsikat

Muistan lapsuudesta kun olin vanhempieni kanssa puolukassa. Laskeuduimme jyrkkää vuoren (Heinävedellä kaikki mäet ovat vuoria, savolaista suuruudenhulluutta?) rinnettä alas. Äitini kantoi kahta kukkuraista sangollista puolukoita. Äkkiä hän kaatui, emme edes kerinneet tajuta miten. Mutta hän oli tehnyt kuperkeikan ja jäi maahan makaamaan. Sangot tömähtivät jämäkästi maahan eikä yhtään puolukkaa pudonnut sangoista. Onneksi äidille ei käynyt mitenkään, sen verran hurjan näköinen ilmalento oli. Olemmekin naureskelleet tapahtumalle, että aina pitää muistaa tärkein.

Omppu

Olin alle kouluikäinen tytöntyllerö, kun olin mukana heinätöissä isäni sukulaisten kanssa. Olin ilmeisen kova tyttö juttelemaan ja tätini Aino alkoi ilmeisesti moiseen jatkuvaan höpöttömiseen väsyä. Hän ehdotti sellaista leikkiä, että kokeilisin kuinka kauan saattaisin olla hiljaa… Minähän varmana menestyksestäni lähdin leikkiin mukaan! Mutta leikkihän loppui alkuunsa kun ”ilkeä” tätini huusi heti kohta pellon laidalta, että täällä on mansikkoja!”. ”Mihinä?” oli sen leikin loppulause! Eikä niitä mansikkoja muuten edes ollut…

Suvi L.

Olen maalta kotoisin, joten muistoja löytyy. Uiminen oli ihaninta mitä tiesin ja vielä mukavampaa se oli isossa kaveriporukassa.
Asuin lähellä jokea, mutta meillä ei kuitenkaan ollut omaa uimarantaa. Naapurinamme oli 10-lapsinen perhe ja heillä ihana hiekkaranta. Olin veljeni kanssa lähes jokapäiväinen vieras heidän rannassaan. Joskus käytiin parikin kertaa päivässä.
Kaikki lapset eivät olleet vielä uimataitoisia, mutta isommat vahtivat ja opettivat pienempiä. Kaikkein paras vahtimme oli kuitenkin naapurin sekarotuinen, lystikkäännäköinen (ajokoira-saksanpaimenkoira) koira. Itse se ei mielellään veteen mennyt, mutta istui laiturin nokassa ja piti vahtia. Olimme aivan varmoja että se osasi laskea. Kun joku sukelsi, alkoi hillitön haukunta, joka ei loppunut ennen kuin pää oli taas pinnalla.
Lapsuus loppui aikanaan, naapuritkin muuttivat, mutta muistot elävät.

Lapsenvahti

Pienenä tyttönä maalla mummolassa ollessani keksin siskoni kanssa aina meille jotain mukavaa tekemistä. Katselimme aidan takaa lehmiä, jotka makoilivat rauhassa laitumella kesäpäivän lämmössä. Kas kummaa, keksin oivan idean, ratsastetaan lehmillä. Tuumasta toimeen ja lehmän selkään. Ensimmäinen ei liikahtanut mihinkään, ei kun seuraavan lehmän selkään. Tämäpä lehmä olikin jo virkumpaa tyyppiä. Eipä tainnut lehmä poloinen ymmärtää, kuka oli selkään noussut. Lehmä potki takajaloilla, nosteli peräänsä ja juoksi kuin hullu. Minä huusin pappaa auttamaan, mutta pappa katseli aikaansaannostani aidan vierellä ja nauroi kippurassa koomiselle näylle. Vihdoin lensin selälleni maahan lehmän jätöksen päälle ja siitähän papalle ja siskolleni naurua piisasi. Itse olin tapahtuneesta todella järkyttynyt ja paniikissa. Jotain opinkin, ei pidä häiritä lehmiä varsinkaan ratsastuspuuhilla. Vuosien varrella tapahtunutta kertoessani, olen saanut nauraa itselleni, kaikkea se lapsi keksiikin.

Lehmällä ratsastaminen

Keväällä 1942 Nuorten talkoissa minulle kävi haveri: Olin kerännyt melkoisen saaliin hyvälaatuista pihkaa ämpärillisen. Ylittäessäni kapeaa lankkusiltaa, lipesi jalkani, ja molskahdin jalat edellä, onneksi, kevätkylmään jokiveteen. Huonommalla onnella olisin nimittäin mitä ilmeisimmin luiskahtanut pää edellä jään alle. Henkeni säästyi, mutta kovasti minua harmitti sen huomattavan suuren pihkasaaliini menettäminen ahventen valtakuntaan.

Syövätköhän kalat pihkaa?

Isäni kotona oli erittäin rauhallinen hevonen, joka oli ollut sodassa. Hevosen nimi oli Koru. Kerran meitä lapsenlapsia oli hevoskärryllä toistakymmentä, Ukko (isoisämme) ajoi ja Koru veti. Ajoimme metsätiellä ja metsästä kuului pyssyn paukaus ja silloin Koru ampaisi melkoisen savikolon yli metsään. Me lapset kahta lukuun ottamatta putosimme veteen ja saimme mutaisen kylvyn ja säikähdyksen.
Jälkeen päin Ukko kertoi meille lapsille, että sodassa olleet hevoset säikkyvät pamauksia. Kyllä me kuitenkin Korulla ratsastettiin paljonkin, mutta aina vähän pelko mielessä ettei vain mistään kuuluisi pyssyn ääntä muistuttavia paukauksia.

Terttu

On vaikka kuinka muistoja. Yksi sellainen, kun olin aika pieni ja sain katsella lehmän poikimista. Kun synnytys oli ohi, aikuiset kysyivät, että mistäs se vasikka oikein tuli. Vastasin, että tuolta se vaan hyppäsi karsinasta! Navetassa oli vieressä pienet karsinat, joissa oli vasikoita.

TK

Olimme kesät isäni kotipaikkakunnalla Vammalassa, maaseudulla. Siellä oli ulkosauna ja vesijohtoja ei ollut. Ruukasimme isosiskoni kanssa saunan käynnin yhteydessä käydä ”suihkussa” eli rakensimme oman suihkunurkkauksen ulos ulkosaunan seinustalle: toinen piti pyyhettä vähän edessä ja sitten kastelukannulla kaataen vettä saimme kokea suihkun ihanuutta. Mukavaa oli.
Samaisessa kesäpaikassamme oli tienvarsien ojissa ihania kesämansikoita, pieniä ja makeita. Niitä keräsimme hameen helmoihin ja kotiin päästyämme oli hameen edusta saanut uuden värin. Sitä en kyllä muista, että oliko äitimme vihainen vai ymmärsikö hän meidän nautintoamme.
Vielä samaisessa kesäpaikassamme. Naapurissa oli maalaistalo ja heillä oli sikoja. Eräänä kesänä heillä oli iso sika, emakko. Pelkäsimme sitä. Lähdimme eräänä päivänä postia hakemaan, piti kulkea sen naapuritalon ohitse, ja eiköhän tämä iso sika ollut tiellä meitä vastassa. Siinä me katsoimme toisiamme silmiin ja me tytöt kyllä lähdimme takaisin mökille ja posti jäi siltä erää hakematta. Tuolla samalla reissulla oli aina ihmeteltävä muurahaisten kulkua. Siellä oli paljon isoja kekoja mökkitien molemmin puolin. Joskus seurasimme tiellä yhden muurahaisen kulkua. Jännää oli ja ihmettelemistä.
Nyt kun oikein alkaa tässä muistelemaan niitä isän kotipaikalla olomme aikoja niin muistoja tulee kamalasti. Nyt kuitenkin jotain tässä kerroin. Tulee varmaan ihana kirja/julkaisu näistä jutuista mitä keräät. Innostavia luku- ja keräyshetkiä juttujen parissa ja ihanaa aurinkoista kesän odotusta.

Tuikku

Olin noin 15-vuotias nuori neiti ja viettämässä kesää tyttökaverini mökillä Korppoossa. Kävimme aina keskiviikkoiltaisin katsomassa Peyton Placea vuokraisäntämme maalaistalossa, jonne tie vei lehmälaitumen poikki. Laitumen toisessa sivussa oli leveä rinne jonne lehmät välillä aina kiipesivät.
Niinpä taas kerran kun olimme menossa televisiota katsomaan, aloimme matkia lehmiä. Minä kuljin kumarassa edessä pitkä ruskea maksivillatakki päällä ja tyttökaverista tehtiin lehmän takapään. Pitkä maksivillatakki peitti meidät molemmat ja näin me sitten kuljimme laitumen poikki huutelemalla muumuu ja ammuu.
Saman tien lähtivät lehmät mäenpäältä kovalla vauhdilla rinnettä alas meitä kohden. Kyllä juostiin ja todella lujaa. Onneksi laitumen veräjä oli aika lähellä ja pelasti meidät lehmälaumalta, joka varmaankin luuli meitä sukulaislehmäksi.

Mansikki ja Heluna

Mustikat ja muurahaiset
Meillä oli kesämökki saaressa, jossa oli korkea kallio keskellä saarta. Kallion rinteillä oli hyvät mustikkamaat ja olimme äidin kanssa keräämässä aurinkoisena ja helteisenä kesäpäivänä piirakkamarjoja. Minulla oli astianani sellainen suuri valkoinen emalimuki, jossa oli kirkas kukka maalattuna kylkeen. Muki oli täynnä suuria ja makoisia mustikoita, joista olin jo syönytkin aikamoisen osan. Istuin pienelle kallionkielekkeelle aurinkoon odottelemaan äidin astian täyttymistä. Siinä istuessani pieni musta muurahainen, tai silloin se tuntui suurelta ja hirveältä, käveli pitkin paljasta jalkaani. Huusin niin että metsä raikui ja kallio kaikui ja siinä samalla heitin mustikkamukin pitkin kallion rinnettä kierimään. Äiti luuli, että olen loukannut itseni ja riensi kiireesti apuun. Rauhoittuakseni vaadin kaikki vaatteeni ravisteltaviksi heti paikalla enkä ymmärtänyt lainkaan miksi äiti ei yrityksistään huolimatta voinut pidätellä nauruaan.

tytöntyllerö –60

Muistui mieleeni mustikanpoimintani kerran joskus autuaalla 80-luvulla. Vietimme kesiämme vanhempieni kesämökillä Turun saaristossa, isäni kotisaarella. Olin alta kahdenkymmenen ja pelkäsin ’kuollakseni’ hirviä, joten oli aika uroteko minulta lähteä yksin metsään. Koska saari ei ollut kovin iso, ei siitä isoa metsääkään löydy. Hyviä mustikkamättäitä kuitenkin. Olin jo saanut purkkini melkein täyteen, kun tuuli leyhytti nenääni ’lehmänhajua’. Tätini oli pitänyt lehmää aikoinaan, mutta se oli laitettu pois jo vuosia sitten ja tiesin, että lähimmät lehmät ovat naapurisaaressa sen verran kaukana ettei hajunkaan pitäisi yltää olinpaikkaani asti.
Mustikkamättääni ja pienen pellon välissä kasvoi vesakkoa, joten olin melko hyvin maastoutunut.
Purkki oli jo täynnä, kun pellon takaa olevasta metsiköstä alkoi kuulua totista ryskettä. Ja sieltähän se tuli, nuori hirvi pellon poikki suoraan minua kohti! Pelko kuristi kaupunkilaistytön kurkkua ja nousin seisomaan, mustikkapurkki kädessäni. Hirvi oli jo melko lähellä, kun se iski jarrut pohjaan huomattuaan minut. Siinä hetken toisiamme katselimme ja sitten minä lähdin! En tänä päivänä tiedä miten olen juossut yli kallioitten täysinäinen mustikkapurkki kädessäni, mutta mökille päästyäni
olivat kaikki marjat tallella. En tiedä sitäkään mihin hirvi meni ja kumpi meistä loppujen lopuksi pelästyi enemmän!

Tuula

Olin pikkutyttönä usein maalla kesäisin. Maalla oli lehmiä, kanoja, lampaita ja minkkejä. Lampaat ja lehmät olivat sähköpaimenen ympäröimänä niityllä. Vaikka minulle kuinka varoitettiin että älä koske sähkölankoihin, niin pitihän se kokeilla, mutta fiksuna tyttönä kokeilin pitkällä kepillä…
Toinen asia josta varoitettiin oli ettei saa laittaa sormea minkkien syötäväksi. Minä kun luulin että olen nopeampi kuin minkki – en ollut!

Tuula

Vietin alle 10-vuotiaana lapsuuteni kesät Itä-Suomessa Poijärvellä (tositositosi landella) ukkini luona. Äidilläni on 4 veljeä ja 5 siskoa, niinpä serkkujakin on ehtinyt kertyä aika monta (jotain 20?), ja siksi meitä olikin useita ukin luona ’ottolapsina’. Ukki viisaana miehenä opetti (kaupunkilais) lapsille myös maalaishommia. Näin saimme aikamme kulumaan ja koti-ikävän unohtumaan, kun oli kiva häärätä kaikenlaista maatilalla ja auttaa 😉 ukkia.
Koska meidän maalla oli paljon eläimiä mm. lehmiä, lampaita, kukko ja kanoja, sika, hevonen, kissoja ja koira, niin lapset auttoivat mm. eläinten hoidossa kuten ruokkimisessa ja laitumille kuljettamisessa.
Ukilla oli jostain syystä sellainen pikku jekku meille apulaisille että jokaisen joka kävi lampaita ruokkimassa täytyi kerran kokeilla pässin pusseja! :)) – aikuisten huumori on joskus outoa. Niinpä minäkin kerran n. 5v., ukin kanssa lampaita syöttäessä laitumella keräsin rohkeuteni ja sydän pamppailen päätin kokeilla pässin pusseja. Hyvinhän se meni, pässi oli kettingissä ja ukki piti sitä kaulasta kiinni ja sitten minä varoen kokeilin. Myöhemmin kerroin ylpeänä äidille ja isälle tapahtumasta näin ’Ne pässin pussit oli pehmeät ja lämpimät’ :))
Maalla jos missä sattui ja tapahtui kaikenlaista. Milloin metsästettiin tai syötettiin hiiriä. Ajettiin karannutta sonnia takaa tai se ajoi meitä. Käytiin tukinuitossa Saimaan rannassa, veneellä Saimaalla kalassa ja yövyttiin saaressa. Etsittiin käärmeitä ja tallattiin niitä kumisaappailla saunapolulla. Isoimmat serkut ajoivat traktoria pellolla, ja uimarannalle mentiin traktorin heinäkärryn kyydissä pomppien. Sadepäivinä luettiin serkkujen kanssa Akkareita aitassa.
Yksi lempikisailu oli kanojen jahtaus, voittaja oli se joka ensimmäisenä sai kanan syliin. Minäkin voitin kerran! Mikä ei taatusti ollut helppo homma, saada kanaa kiinni ja pitää sylissä, kokeilkaapa.. 😉
Elävimmät, aurinkoisimmat ja kauneimmat muistot lapsuudesta liittyvät kesiin ukin luona 70-luvun maaseudulla. Oi ja voi niitä aikoja!

Virpi68