Näin elämäni muuttui

Nainen auringonlaskussa

Jokainen muutos alkaa päätöksestä. Olemme kaikki oman elämämme ohjaksissa ja vakaa päätös siirrettynä toimintaan johtaa poikkeuksitta poluille, joita ei tiennyt olevan olemassakaan. Mikäli olet itse tilanteessa, joka kaipaa pikaista muutosta, luet oheiset vastaukset ja kerää niistä tarvittava rohkeus.

Valmistuin ammattikorkeakoulusta kotiseudulla ja asuin siihen saakka kotona vanhempieni luona lukuun ottamatta työharjoitteluaikaa, joka vei minut etelään suureen kaupunkiin. Muutin työn perässä sitten takaisin etelään asumaan yksin outoon suureen kaupunkiin, josta tunsin aiemmin vain pari ihmistä. Pienen kaupungin tyttönä tuo muutos oli toki suuri. Suurempi kuin mitä silloin tajusinkaan. Olin töissä samassa paikassa, jossa tein työharjoitteluni. Kun sitten puolen vuoden kuluttua työt eivät enää jatkuneet tuossa paikassa eteen tuli ensimmäinen suuri pulma.

Asuin yksin omassa asunnossani keskellä vilkkainta ja vaarallisinta kaupungin aluetta. Päätin mielessäni, että minähän selviän tästä yksin, niin kuin olin päättänyt jo niin monessa asiassa tuota ennen. Ajattelin, että en tarvitse ketään, sukulaisteni siellä kaukana ei tarvitse kantaa minusta huolta. Niinpä sitten suunnilleen kiduttavan ja ahdistavan kuukauden kuluttua pääsin uuteen työpaikkaan, josta olin todella onnellinen. Ensimmäinen työpäivä uudessa työpaikassa oli omituinen. Kukaan uusista työkavereista ei tullut tervehtimään. Kukaan ei kysynyt mukaansa lounaalle. Ei edes se henkilö, jonka pomoni ”velvoitti” ottamaan minut mukaansa. Ainut ystävällinen kasvo oli mies, jonka myöhemmin opin tuntemaan sinä ”hieman omituisena” tyyppinä, jolle naurettiin selän takana.

Tajusin jo ensimmäisen viikon aikana, että tuossa paikassa oli jotakin todella pahasti vialla. Esimieheni oli mies, joka halusi keskustella minun kanssani sähköpostin välityksellä, vaikka istui minusta kymmenen metrin päässä toimistossa. Hän ei oikein tainnut sulattaa sitä, että nainen tiesi asioista jotakin enemmän kuin hän. Omasta yksiköstämme muutama ihminen lähti välillä sairaslomille ja lopulta eivät palanneet takaisin ollenkaan. Jotain oli todella vialla.

Haaveilin, että jonain päivänä vielä lähden opiskelemaan yliopistoon. Hain muutaman kerran kouluihin, mutta työpäivän päätteeksi lukeminen tuntui valtavalta ponnistukselta, eikä suunta oikein ollut ehkä tarpeeksi selvilläkään. Oli myös vaikeaa saada lomaa opiskelujen vuoksi.

Olin ollut työpaikassa noin kolme vuotta ja tehnyt hommiani kuuliaisesti ja tehokkaasti yömyöhään pakertaen. Joskus 11 tunnin päiviä. Tuntui kuin minulle ei ollut enää muuta elämää. Sitten yhtenä päivänä, kun minusta oli tullut yksikössämme eräänlainen johtajahahmo, porukkaamme liittyi poika, joka oli juuri valmistunut. Hän asettui yksikkömme elämäänasenteella, joka sai kaikki kuvittelemaan että hän osaa kaiken. Minua ei enää kuunneltu lainkaan. Kuulin muutaman kuukauden kuluttua, että hänelle maksetaan parempaa palkkaa kuin minulle, vaikka tuolla hetkellä työtehtävämme olivat täysin samanlaiset. Otin yhteyttä liiton lakimieheen ja taistelimme palkkani samalle tasolle. Olisin hänen mielestään voinut taistella vielä sukupuolisen syrjinnän osalta pidempäänkin, mutta tuossa vaiheessa olin jo niin kyllästynyt koko paikkaan, että halusin vain eroon kaikista ja kaikesta mikä liittyi yritykseen.

Kun eräänä päivänä kuljin kotiin töistä pitkän päivän päätteeksi ja kuulin lentokoneen lentävän yläpuolellani. Ajattelin, että jos nyt syttyisi sota ja tuolta koneesta ammuttaisiin minuun kuolettava luoti, se ei haittaisi minua. Minulla ei ollut mitään väliä, minulla ei ollut merkitystä, olin täysin turhanpäiväinen. Säikähdin tuota ajatusta todella.

Keräsin rohkeutta ja rahaa muutaman kuukauden ajan. Eräänä päivänä kirjoitin kalenteriini yhden päivämäärän kohdalle merkinnän: eroa. Odotin tuota päivää todella paljon. Laskin päiviä siihen, kuin jouluaattoon lapsena. Kun sitten tuo päivä koitti, olinkin yhtä jännittynyt kuin jouluaattona pukin kolkutellessa ovella. Kirjoitin työpaikalla koneellani lapulle tarvittavat asiat, että eroaisin tuona päivänä ja lähtisin matkoihini täsmälleen kuukauden kuluttua. Tulostin lapun ja kävelin sen kanssa pamppailevin sydämin pomoni huoneeseen. En saanut sanaa suustani, mutta ojensin lapun hänelle allekirjoitettuna. Hän totesi jotain, en enää muista mitä, mutta asia oli selvä. Palasin työpisteelleni täristen ja hervottomana. Mutta niin todella onnellisena ja helpottuneena, etten muista kokeneeni tuollaista tunnetta aikaisemmin. Olin vapaa! Jonkin aikaa näyttöpäätettä tuijoteltuani kerroin työkavereilleni hymyssä suin lähteväni kuukauden kuluttua. En voinut hillitä riemuani ja suupieleni vääntyivät väkisin ylöspäin.

Eroamisen jälkeen muutaman kuukauden ajan luin ahkerasti pääsykokeisiin. Pääsin yliopistoon opiskelemaan, vihdoin. Muutin toiselle paikkakunnalle, hieman pienemmälle ja kodikkaammalle. Nyt olen ollut puoli vuotta ulkomailla vaihdossa, joka sekin oli kokemus, jota en ollut vielä koskaan uskaltanut aikaisemmin toteuttaa. Olen äärettömän onnellinen tuosta päätöksestä jonka tein. Olen siitä ylpeä, sillä minä jos kuka tiedän, kuinka vaikeaa se oli. Olen luottavainen elämän suhteen ja tiedän, että jos eteeni tulee taas umpikuja, tai huomaan joutuneeni väärälle polulle, voin aloittaa alusta. Muutos on aina hyväksi ja omasta elämästä voi päättää vain ihminen, joka sitä elää. Kaikki on kiinni itsestä. Vaikka tuo kokemus oli minulle todella vaikea ja olen joutunut selvittelemään sitä mielessäni todella pitkään, olen iloinen että se on osa elämääni. Olen oppinut siitä äärettömän paljon ja nyt osaan suhtautua elämään hieman eri tavalla kuin aikaisemmin. Mielestäni ihminen, joka haaveilee muutoksesta, on jo muutoksen kynnyksellä. Vain pieni töytäisy eteenpäin ja hän on uudessa maailmassa. Maailma on aina erilainen, ei välttämättä parempi, mutta ei takuulla ainakaan huonompi kuin edellinen.

Kirjoitin päiväkirjaani muutama kuukausi sen jälkeen, kun olin lentänyt vapauteen, että paras asia elämässäni oli, että viihdyin jälleen itseni seurassa. Olin tehnyt oikean päätöksen.

Jonna

Erosin väkivaltaisesta miehestä ja lähdin lapseni kanssa 130 kilometrin päähän toiseen kaupunkiin opiskelemaan. Nyt olen töissä ja olen kumppanin kanssa, joka rakastaa minua sellaisena kuin olen.

Helinä

Vaihdoin saman työnantajan sisällä toiseen toimipisteeseen. Koska arvelin, että muutoksia tulee ja työtehtäväni entisessä paikassa joutuu tuuliselle paikalle. Varasin siis töitä itselleni ennen kuin mitään virallista oli ilmoitettu. Nykyinen työni on jopa mukavampaa kuin entinen.

Olen tyytyväinen valintaani koska nyt pääsin itse hakemaan paikkaa eikä minua vain siirretty kuten kävi sittenkin entisille työkavereilleni.

Varaa paikkasi kun siltä tuntuu

Noin kaksi vuotta sitten eräänä päivänä, seisoessani lahjatavaraliikkeen tiskin takana, mietin että tässäkö olen eläkeikään asti. Ajatus oli kyllä ollut jo aiemminkin mielessäni, vaan silloin lähti liikkeelle tapahtumasarja, jonka tuloksena olen nyt Lähihoitajan 3-vuotisessa peruskoulutuksessa ja ihan kohta on ensimmäinen vuosi takana – enkä hetkeäkään ole katunut. Kouluun lähtöni vaati aikatavalla taloudellisia uhrauksia, osittain siksi, että nämä maamme lakipykälät tekevät aikuisen opiskelijan koulunpenkille lähdön turhankin vaikeaksi, mutta tässä ollaan.

Kouluun halusin ja sinne pääsin soveltuvuustestien ollessa asialle myönteiset. Nyt jo teen keikkaa tulevan ammattini parissa, ja tiedän olevani oikealle alalle menossa.

Mikä upeinta, 46-vuotiaana olen löytänyt oman alani, ja olen ollut lähipiirissäni esimerkkinä, ettei ikä ole esteenä koulunkäynnin alkamiseen. Vielä sekin, että pärjään hyvin ja motivaatiota löytyy vaikka muille jakaa. Valmistun Lähihoitajaksi v.2010 ollessani kuukautta vajaa 48-vuotias.

Eli suosittelen, kun päätöksen tekee, niin loppu sujuu lähes omalla painollaan.

Kirsi

Muutto toiseen maahan.

Kyllähän se aluksi epäilytti, kun piti jättää koti ja kotimaa. Toisessa maassa oli odottamassa kalustettu koti, missä aloitimme yhteiselomme. Siunaantui suloinen poikalapsi. Sain työpaikan, mistä olen jo eläkkeellä.

Uusi kulttuuri, uudet tavat, erilaiset ihmiset. Mika elämänrikkaus! Sopeutumalla, kuitenkin oma tausta vahvana perustana, Jumala apuna ja suojana, elämä on antanut paljon enemmän kuin nuorena osasi toivoa. Kiitollinen olen elämäntaipaleestani.

Onerva ulkomailta

Minä suostuin amerikkalaisen miehen kosintaan liki 8 vuotta sitten. Minulla oli 12 vuoden ”ura” takana poliisiorganisaatiossa. Olin ollut sinkku ja keskittynyt rakastamaani uraan. Kuvittelin silloin olevani ”realisti” kaikessa, mutta hyvin pian opin huomaamaan että olinkin mitä pahanlaatuisin pessimisti. Mieheni on opettanut minulle miten eletään hetkessä, hän on lähdössa 2 viikon kuluttua neljännelle reissulle Irakiin sotimaan. (8kk reissussa) Mieheni jaksaa puhua mitä teemme kun hän tulee takaisin. Pelot pyyhkiytyvät mielestäni, meillä on vielä pitkä elämä edessä.

Helkky

Hei, olen vielä tämän suuren muutoksen keskellä, enkä edes tiedä, kuinka suuresta on kyse. Työpaikallani oli jo ollut hyvin paljon stressiä ennen kuin sinne pääsin. Kuluneet 4-5 vuotta ovat olleet elämäni hirvittävimmät työvuodet.
Lopulta itse hain apua työterveyslääkäriltä. Mutta minut vain leimattiin mielenvikaiseksi. Olin 5 kk sairaslomalla ja nyt olen hakemassa vuodeksi palkatonta virkavapaata.

Tiedän, että tulen pärjäämään kaikin tavoin. Tosin varsinaiset ratkaisut ovat vielä avoimia. Mutta olo on jo helpottanut ja luotan tulevaisuuteen.

Pärjään

Vuonna 1984 kun sairastuin epilepsiaan, niin minä vein heti ajokortin poliisilaitokselle omasta tahdosta, enkä ole kaivannut korttia vaikka minulla on jo kyseinen sairaus hyvällä mallilla. Aloin pitämään tiedotustilaisuuksia kyseisestä sairaudesta. Opettajana toimi minulla lääkärini, en osannut jännittää edes ensimmäisellä kertaa yleisön edessä vaikka sitä oli runsaasti. Tämä on johtanut siihen, että minä olen sinut tämän sairauden kanssa. Kuljen ja elän normaalia elämää niissä rajoissa mitä minulla on. Saan tunnetuksi tätä sairautta, joka tekee mieleni hyväksi. Usein kun päätän luennon, tulee lausuttua sanat: asenne ratkaisee.

Misa

Tein viime kesänä suuren päätöksen ja harkittuani asiaa todella pitkään. 25 vuotta taivalta takana. Päätin hakea avioeroa. Mieheni alkoholiongelma oli niin paha, että en jaksanut enää kuunnella niitä hirveitä solvauksia, minun ei ollut pakko. Kaikkeni tein häntä auttaakseni, mutta jos ei itse ole halukas apua vastaan ottamaan, on työ turhaa. Kesämökillä eräänä kesäisenä päivänä isäni kuoleman jälkeen päätös sisälläni syntyi ja nyt on eromme selvä. Sain lopulta jo pelätä henkeni puolestanikin ja kotiin meno oli äärimmäisen ahdistavaa. Kodin on oltava rauhan tyyssija ja satama johon on hyvä tulla. Onneksi omaan vahvan itsetunnon, muutoin olisin varmaan romahtanut ja uskonut olevani huono ihminen. Lapset olivat jo aikuisia ja elivät omaa elämäänsä, heistä ei tullut pelinappuloita erossamme.

Tämä oli minun tilanteeni ja minun ratkaisuni, jokaisen on omat ratkaisunsa tehtävä itse ja harkiten.

Omaa päätöstäni ja ratkaisuani en ole katunut.

Anne

Hei! Olin kahden pienen lapseni kanssa kotona hoitovapaalla. Vapaa häämötti loppuaan ja töihin paluun aika oli koittamassa. Toimin mainostoimistossa mainossihteerinä ja AD-assistenttina. Työ oli kivaa ja työpaikka mukava, mutta silti tuntui kurjalta viedä lapset hoitoon.

Kävin aamuisin lenkillä, ennen mieheni töihin lähtöä ja yhtenä aamuna mietin, että voisin jakaa vaikka aamulehtiä ja jäädä kotiin lasteni kanssa. Muutaman päivän haudoin suunnitelmaa ja päätin ottaa härkää sarvista soittaa alueemme lehteen. Ilmoitin vain yksinkertaisesti, että minä halua tulla teille töihin ja koska voisin aloittaa. Tämän seurauksena olin töissä jo seuraavana aamuna. Työ tuntui raskaalta ja oudolta ”konttori” -hommien jälkeen, mutta vastapainona oli päivät kotona lasten kanssa. Monet lähipiirissä pitivät minua hulluna, kun vaihdoin ”hyvän” ammatin ja työpaikan lehdenjakoon. Tein näitä hommia yhdeksän vuotta. Päätöksen seurauksena olin onnellinen, kun sain hoitaa omat lapseni kotona ja myöhemmin sain uuden mukavan ammatin.

Hakeuduin liki 4-kymppisenä uudestaan koulunpenkille ja hankin uuden ammatin. Nyt vuosien jälkeen minulla on kaksi aikuista, tasapainoista lasta, jotka arvostavat sitä, että olin heidän kanssaan kotona.

Voin vain todeta, että rohkeus kannatti ja aika oli parasta elämässäni. Joskus vain on tehtävä rajuja ratkaisuja ja otettava vastuu omasta hyvinvoinnistaan.

Johanna

Mennessäni opiskelemaan nykyistä alaani ajattelin, että höpöhöpö, minä en mihinkään ulkomaille lähde harjoitteluun, se ajatus tuntui täysin käsittämättömällä tällä kielitaidolla ja tällä introvertillä persoonalla (omasta mielestäni). Mutta jokin ajoi sisälläni asiaa eteenpäin, yllytti lähtemään ja niin monien pienten vaiheiden, valmistelujen ja onnekkaiden yhteensattumienkin jälkeen lähdin opiskelujeni loppuvaiheessa reiluksi kolmeksi kuukaudeksi Belgiaan. Meinasi Helsingin lentoasemalla hirvittää, kun en ollut koskaan matkustanut lentokoneella, en ollut koskaan käynyt Ruotsia kauempana ja en ollut koskaan aikaisemmin ollut oikeastaan missään ilman vanhempiani.
Syksyn aikana opin itsestäni paljon, työstäni uuden näkökulman ja ranskaakin pari sanaa.

Kun ihmiset kysyvät, mikä oli parasta koko harjoittelusyksyssä, vastaan: Se, että tein päätöksen lähteä.

TiinaN

Olin eronnut muutama vuosi sitten, saanut työpaikan, joten kaikki piti olla hyvin. Entinen mieheni kuitenkin muutti samaan kaupungin osaan kuin me, tytöt joutuivat kiusatuksi isänsä vuoksi. Työpaikassani tuli paikka auki, en saanut sitä, koska minulta puuttui tutkinto. Samassa minuun iski suuttumus. Menin työvoimatoimistoon ja aloin kysellä sieltä, miten pääsen eteenpäin. Näin sitten kävi: minusta tuli kauppiksen 40-kymppinen opiskelija ja koulu oli muutaman 100 km:n päässä entisestä kotipaikasta.

Jälleen tuli iso muutos, muutimme taas. Tällä hetkellä olen ollut 11 vuotta samassa paikassa töissä. Toinen tytöistä perheineen asuu juuri valmistuneessa omakotitalossa, toinen asuu kauempana ja on vakituisessa työssä. Molemmilla on ammatit ja elämä hyvin kaikilla meillä. Uskaltakaa tehdä suuria päätöksiä, ilman kuukausien miettimistä. Oma päätökseni aikoinaan tuli tunnissa ja muutto 2 viikossa.

Ansku

Vaihdoin asuinpaikkaa, työpaikkaa ja oikeastaan koko elämän uusiksi pukkasin. Kyllästyin pätkätöihin, piti olla aina valmiina, kuin palosotilas, kun pomo soitti ja ilmoitti, että joku on sairastunut tms. Jos oli suunnitelmia, ne piti perua. 20 vuotta tällaista, toisaalta mukavaakin, kun oli paljon vapaa-aikaakin varsinkin talvisin ja pääsin nauttimaan mun lempilajista eli hiihtämisestä. Koko ajan kuitenkin mielessä oli hakea vakituista työtä. (kotipaikakkunnallani ei vakitöistä tietookaan).

Sitten näin netissä työpaikkailmoituksen Helsingissä (asuin Savossa), tein hakemuksen, minut kutsuttiin haastatteluun ja sillä tiellä olen. Sain vakituisen työn, minulla ei ollut asunnosta mitään hajua, asuin tyttäreni ja 2 kissansa kanssa 28 neliön ”lukaalissa” muutaman viikon ihan työpaikan lähellä. Tein asuntohakemuksen ja kuis ollakaan kohta soitettiin, että ois valmistumassa ihka uusi kerrostalo Viikissä, käy katsomassa. Sain asunnon ja se oli tosi kiva. Koko ajan kuitenkin halusin rivitaloon ja oman pikkupihan.

Eräs työkaverini asui Tuusulassa ja kertoi siellä olevan ihania ”rivareita”. Oitis siis nettiin katselemaan. Ajattelin, että joskus vanhana mummona sitten köpöttelen jossain Tuusulassa. Ei mennyt kauaakaan, kun sieltä vapautui ASO-asunto, hain sitä ja taas eräänä aamuna soitettiin, että se ois sitten minulle. Eikun muuttoautoa taas hommaamaan. Olen nyt asunut reilun 2 vuotta siellä, tyttärenkin muutti kissoineen väliaikaisesti sinne. Olen nyt tyytyväinen ratkaisuihin. Vaikka vuoden sisällä ehdin olla savolainen, hesalainen ja tuusulalainen, 3 rankkaa muuttoa, työpaikan vaihdos uusine asioineen. Helsinkiä en tuntenut ollenkaan, kaikki piti etsiä / kysellä / oivaltaa. Se oli tosi mylläkkää. Ehkä en olisi uskaltanut näin suuriin muutoksiin, ellei tyttäreni olisi päässyt opiskelemaan Helsinkiin ja toisaalta minulla oli jo valmiiksi sukulaisten tukiverkko pääkaupunkiseudulla. Ystävät, äiti jne. jäivät sinne Savoon, mutta ainahan täältä pääsee käymään heitä moikkaamaan ja he meitä tänne. Täytyy uskaltaa toteuttaa haaveitaan rohkeasti. Kaikki loksahtaa tavallaan paikoilleen kuin itsestään, kun vaan itse sitä kovasti haluaa ja tekee asian eteen jotain.

Leijonainen vm. 59

Mietin muutaman vuoden toiselle paikkakunnalle muuttoa…täysin vieraalle maalle. Viimeinen ”tikki” tuli, kun jouduin ottamaan lopputilin työpaikaltani. Silloin päätin lähteä lasten kanssa uusiin haasteisiin. Nyt puoli vuotta jälkeenpäin, elämä hymyilee. Olen saanut vakituisen työpaikan, lapsilla menee paremmin kuin koskaan, kavereita on niin minulla kuin lapsillakin. Enempää en voisi toivoa. Onnea kaikille, jotka uskaltavat ottaa pieniäkin riskejä.

Minä vain

Elämänmuutokseni oli tosin väliaikainen, mutta sitäkin kauaskantoisempi. Olen lähes koko ikäni asunut tällä samalla paikkakunnalla. Ja hoitanut samaa virkaa esimiehenä lähes koko aikuisuuteni. Muutama vuosi sitten mieheni työn takia pääsimme muuttamaan Kuopioon asumaan. Sain töitä heti (mikä tietenkin oli yksi minun ja perheen muuttamisen ehto). Etenin jopa uralla esimieheksi ja yksikön johtajaksi (sama ala mutta erilainen tehtävä kuin ”kotona”). Oli ihana huomata, että minä osaan ja uskallan, ja muutkin sitä arvostavat.
Nyt kun olen takaisin omassa työssäni, saan edelleen virtaa Kuopion keikasta. Silmäni ehkä pysyvät paremmin auki ja näen enemmän kuin näkymän avaimenreiästä!

Annikka

Päätin rippikoulun aikoihin, että muutan maalta pääkaupunkiin. Tähän ratkaisuun minua rohkaisivat elämääni siihen aikaan kuuluneet aikuiset – muut kuin omat vanhemmat. Päätin mennä kotiapulaiseksi ja iltalukioon. Kantava ajatukseni oli, että hankin toimeentulon naisena jopa äitinä, tapahtuisipa sitten elämässäni tulevaisuudessa ihan mitä tahansa. Pientä haparointia on elämän varrella ollut, mutta silloinen toiveeni on toteutunut lähes täydellisesti. Koskaan ei kai voi sanoa, että aivan täydellisesti. Tänään ja tällä hetkellä toivon kaikille nuorille rohkaisevia aikuisia ja haluaisin olla myös itse sellainen.

jousimies -54

Lopetin ylihuolehtimisen, en kanna enää muiden ihmisten taakkoja. Jokainen saa itse kantaa omat taakkansa ja omat vastuunsa. En ole mikään yli-ihminen. Toiset on nousseett minua vastaan siinä. Haluaisivat että minä passaisin niitä edelleenkin, Ovat tottuneet siihen. Minä otan vain oman vastuuni, en muiden.

Jankku

Lopetin tupakanpolton 3,5 vuotta sitten kävellessäni Oulussa sairaalaan syöpäleikkaukseen. Sen päivän jälkeen en ole tupakkaa polttanut. Olin jo aiemmin yrittänyt useita kertoja, mutta aina epäonnistuin. Viimeisellä kerralla en antanut itselleni mahdollisuutta muuhun, kuin olla ilman tupakkaa. Kyllä siihen pystyy, täytyy vain olla varma asiasta.

Toivon kaikille hyvää ja kaunista kesää!

Ejala

Minun sydämeni itkee. Rakkautta kaipaa. Elämäni on ollut täynnä tuskaa viimeiset 4 vuotta. Olen tunneihminen enkä jaksa elää ”jalat maassa” -elämää.
Ikää kahta vaille viisikymmentä. Näkö heikentynyt. Hampaisiin osaproteesi tulossa. Sairastunut syömishäiriöön – rakkauden puutteesta. Kuulema vielä hyvännäköinen. Ja mukava. ”Erilainen” – aikanaan Pariisin kadut tutuiksi tallannut. Sanotaan, että pitäisi rauhoittua – tuon ikäisenä. Sanotaan, että murrosiän pitäisi olla jo ohi. Ei ole. Pitkään tunnelin päässä näkynyt pelkkää pimeää. Nyt jostain sinne tulee himmeää valoa. Ja minä taistelen. Tunteet hallitsevat elämääni. Mieluummin veneen alla rakkauden ympäröimänä kuin kylmässä arjessa. Minun elämääni ei tule koskaan arkea. Haluan sen olevan ikuista tunteiden paloa. Räiskyviä värejä.

Tällä hetkellä olen hautaamassa entistä elämääni. Jälleen kerran ja jo niin monta kertaa aikaisemmin. Luulen aina, että tässä se oli. Mutta ei näköjään ole koskaan. Aina on aloitettava alusta. Loppuun asti. Kunnes multa kannelle rapisee. Vakituinen työpaikka on. Etsin kuitenkin koko ajan uusia ulottuvuuksia. Irtautumassa monivuotisesta parisuhteesta. Liikaa tuskaa. Lapset lähdössä maailmalle. Minä ja koira etsimme vuokrahuonetta. Pariisi kutsuu. Jälleen kerran. Uskaltakaa kyseenalaistaa. Etsikää itsellenne rakkautta. Laittakaa kaikki uusiksi. On kevät. Ensin pitää hajottaa, jotta raunioista voi nousta ja rakentaa kaiken uudelleen. Voimia!

Noin 12 vuotta sitten tajusin eläväni toimimattomassa ja sairaassa suhteessa, jossa koko perhe oireili vaikeasti. Ajatus avioerosta tuntui mahdottomalta, koska liitto ei ollut ensimmäiseni ja olin ladannut siihen valtavan määrän uskoa, toivoa ja rakkautta. Kun ymmärsin, että suurin osa tuosta rakkaudesta oli riippuvuutta, lähdin hoitamaan itseäni ja asetin omat rajani suhteessa puolisooni, joka tahtoi mieluummin avioeron kuin kunnioittaa noita rajoja. Vaikka avioero oli suuri muutos, vielä suurempi oli omien rajojeni tunnistaminen ensi kertaa.
Tie siitä eteenpäin oli pitkä ja kivinen. Olisi hienoa kertoa, että opin kerrasta ilmaisemaan rajani joka tilanteessa, mutta niin ei ollut. Vuosikausia olen kamppaillut tuon asian kanssa, mutta eteenpäin mennen – välillä ”pakittaen” ja aloittaen taas uudestaan. Elämä on antanut ja antaa jatkuvasti tilaisuuksia kasvaa ja eheytyä. Olen saanut myös seurata lasteni eheytymisen tietä tilanteesta, jossa me kaikki olemme olleet täysin rikki ja voimattomia. Se on ollut ja on yhä prosessi, joka on parasta, mitä elämä on antanut ja jota itse olen antanut elämälle.

Suurin muutos elämässäni on siis ollut sisäinen, ei ulkoinen – joka kylläkin on alkanut heijastaa sisäistä. Edelleenkään en ole ulkonaisesti ”onnistuja” – luotsaan perhettäni eteenpäin taloudellisesti vaatimattomissa olosuhteissa. Vaikkei siinä ole mitään ihailtavaa eikä kadehdittavaa, sen kautta olen löytänyt – ja koen lasteni löytäneen -elämänarvot, jotka ovat kestäviä ja onnellisuutta ylläpitäviä myös ulkoisten rakenteiden huojuessa tai romahtaessa. Nukun yöni hyvin myös myrskyn pauhatessa.

Kissanpäiviä

Tein ruoka ja -liikuntaremontin, 2v. sitten, ja sain 47 kg painoa pois. Samalla loppui insuliini-pistokset 22 ky Lantusta ja 2 tablettia diabetes-lääkettä. Sain siis selätettyä diabeteksen.. ja painoni on nyt vuoden pudotuksen jälkeen pysynyt samoissa lukemissa, mihin sen laihdutinkin. Olen hullaantunut terveellisestä ruuasta ja urheilusta, etenkin kuntosalista. Elän elämäni parasta aikaa.. 52-vuotiaana, entinen sairas 100-kiloinen, nyt terve 55-kiloinen.

kikka-55

Voisin sanoa, että otin uuden suunnan elämälleni viisikymppisenä, kun työn uuvuttamana sanoin itseni irti työpaikastani. Olin ollut tämän yrityksen palveluksessa kauan. Tein töitä myös kesälomillani ja sairaslomillani. Olin tunnollinen työntekijä. En uskonut että kukaan osaisi minun töitäni tehdä, joten uuvutin itseni loppuun.

En aivan vielä ollut burnout, mutta ei paljoa puuttunut. Tiesin, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa, kuin irtautuminen työstä, sairasloma ei olisi auttanut, koska työpaineet olisivat kuitenkin seuranneet mukanani. Ja kukaan ihminen ei ole korvaamaton, vaikka tietysti mielessäni niin olinkin ajatellut.
Tuttavat olivat kauhuissaan, kun tuon ikäisenä hyppään pois työelämästä. Mutta sanoin, että aivan varmasti löydän töitä. Hetkeäkään en sitä epäillyt. Uskoin lujasti itseeni.

Lepäsin vuoden; tein puutarhatöitä, lumitöitä, lenkkeilin, luin, katselin videoita ja tietysti huolehdin kaikin tavoin perheestäni. Vuoden kuluttua tein toisen ison päätöksen; otin avioeron. Kun olin oikeasti päättänyt lähteä, tunne sisälläni oli valtava helpotuksen tunne. Tiesin tehneeni oikean ratkaisun. Meni pari päivää, niin minua pyydettiin työhaastatteluun. Samana päivänä kun muutin uuteen asuntoon, menin myös uuteen työpaikkaan ja samalla vaihdoin myös ammattiani.

Jos on jatkuvasti itsellä paha olo, tietämättä sen syytä, tai haluamatta myöntää itselleen sen syytä, niin siihen on tehtävä muutos. Kukaan muu sitä ei voi tehdä, kun henkilö itse. Vapauttava tunne päätöksen jälkeen tietää sitä, että on tehnyt oikean ratkaisun. Tästä on nyt kulunut 6 vuotta, päivääkään en ole katunut päätöksiäni.
Isomummi

Jätin hyvän, täynnä mahdollisuuksia olevan vientisihteerin työni, jossa olin viihtynyt erinomaisesti ja jättäydyin tyhjän päälle hoitamaan pientä poikaani. Kolmen kotona vietetyn vuoden kuluttua minut kutsuttiin vielä mukavampaa työpaikkaan, vaikka olin pelännyt jääneeni työelämästä ihan sivuraiteelle. Kannatti!

Elsa

Olin 11 vuotta sitten sihteerin virassa eräässä pääkaupunkiseudun kunnassa. Samaa työtä olin tehnyt jo 12 vuotta ja kaikki tuntui aika tympeältä. Veri veti maaseudulle ja ennen kaikkea kihlatun luokse. Päätin jättää työni ja ison kaupungin ja muuttaa maalle, jossa töitä ei ollut. Nyt olen pyörittänyt 8 vuotta omaa firmaa, olen avioitunut kihlattuni kanssa. Asumme maalla pienessä kylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Naapuriapua annetaan ja saadaan. Olen myös kunnan ja seurakunnan luottamustehtävissä sekä monissa yhdistyksissä. Kalastelemme ja marjastamme, nautimme luonnosta. Raha ei ehkä riitä kaikkiin mielitekoihin, mutta elämä on monin verroin mielenkiintoisempaa kuin 11 vuotta sitten. Samaa mieltä on myös kainalossa kehräävä kissa!

Kevätaurinko

Painoni oli noussut varkain ja sitten meni selkä, mikä leikattiin viime juhannuksena … seurauksena paino nousi vielä lisää melkein 10 kg. Ylipainoa oli kertynyt noin 30 kg. Minun oli vaikea liikkua, laittaa kenkiä jalkaan … kaiken kaikkiaan elo oli erittäin epämukavaa. Päätin, että en halua jatkaa näin – ansaitsen parempaa! Oivalsin, että minulla on velvollisuus huolehtia itsestäni, jotta voin huolehtia muista – kun minä voin hyvin, läheisenikin voivat hyvin – kaikki lähtee itsestä ja OMASTA ASENTEESTA.

Rupesin miettimään mistä saisin lisää motivaatiota laihduttamiseen? Ilmoittauduin mukaan – ja pääsinkin – elämänmuutos kilpailuun ja näin tein asiasta julkisen. Annoin itselleni tarpeeksi aikaa tavoitteen saavuttamiseen (painonpudotus 0,5 kg/vk) ja annoin itselleni luvan repsahtaa väliaikaisesti, mutta jatkan taas seuraavana päivänä kohti lopullista tavoitetta. Nyt olen laihtunut marraskuun alusta 15 kg, kuntoilen päivittäin (10-15 h/viikko) ja olo on mitä energisin 🙂
Olen puolessa välissä lopullisesta tavoitteesta jo nyt vaikka tavoitepainon määräpäivä on kesässä 2009.

Suosittelen aloittamaan – sinä onnistut, jos päätät niin! Pitää paikkansa sanonta, että terve ruumis = terve sielu. Liikunta pitää ”yläkerran” aurinkoisena ja jaksat paremmin arjessa. Onnistumiseni lopputaivalta ja lisää elämänmuutoksestani voitte lukea osoitteesta www.kglehti.fi

Elämäntapamuuttuja nro 7

Senja

Keväällä 2003 sairastuin vaikea-asteisesti vakavaan masennukseen. Masennus oli seurausta pari vuotta jatkuneesta tolkuttomasta työmäärästä ja -tahdista (lue: burn-out). Syksystä 2005 jäin kokonaan pois työelämästä, kun ei tuntunut työinto palautuvan. Olin ollut IT-alalla projektin johtamistehtävissä. Vakuutusyhtiö ja Kela olivat sitä mieltä, että kun aikanaan kuntoudun, voin hyvin palata entisen kaltaiseen duuniin! Haloo! Ihan varmasti en palaisi samalle alalle enää ikinä! Mutta mitä mä sitten tekisin?

Olin aikaisemmassa elämässä, johdon assistenttina, ollut järjestämässä jos jonkinlaisia kissanristiäisiä, tilaisuuksia ja tapahtumia ja siitä hommasta olin pitänyt kovin. Se on vaihtelevaa. Mielikuvitus saa lentää ja projektijohtamistaidoistani on siinä suuri hyöty. Niinpä kävi niin onnellisesti viime syksynä, että eräs ystävättäreni soitti ja tarjosi minulle osa-aikatyötä erään asukastalon emäntänä. Taloa vuokrataan yksityistilaisuuksien ja mm. erilaisten yhdistysten ja yhtiöiden kokouksien pitopaikaksi. Otin tarjouksen vastaan ja perustin toiminimen ja nyt pyöritän, pienimuotoisesti vielä tosin, pitopalvelua.

Aikaa tämä työ vie vuorokaudesta enemmänkin kuin entiseni, mutta on miljoona kertaa palkitsevampaa. Ja sitä palkintoa en mittaa nyt rahassa. Työpaikka sijaitsee parin sadan metrin päässä kotoani, joten lapsetkin voivat helposti tulla sinne vaikka koulusta suoraan tekemään läksyt ja syömään välipalaa. Tunnen olevani enemmän elossa ja ”olemassa” kuin vuosiin. Teen jotain, mistä nautin ja saan siitä kehuja ja mikä parasta, olen aina lasteni saatavilla enkä jossain ovikoodien takana puhelimen saavuttamattomissa. Tätä onnea ja autuutta on kestänyt vasta puolisen vuotta, mutta päivääkään en vaihtaisi pois.

Jaanuska

Monen vuoden yksinelon jälkeen uskaltauduin treffipalstalle ja tapaamaan soveliaan tuntuista miestä, minua onnisti. Olemme onnellisia yhdessäolostamme.
Maruna

En ole tehnyt todella suuria muutoksia elämässäni. Lasten saamisen myötä elämä kyllä muuttui paljon. Työpaikan vaihdoksia olen pari kertaa tehnyt. Aikoinaan opiskelemaan lähteminen oli suuri muutos.

Tasaista elämää…

Tein suuren ratkaisun ja lähdin ahdistavasta ja stressaavasta pitkäaikaisesta parisuhteesta. Parisuhde oli rempallaan jo useita vuosia kumppanin pettämisen ja juomisen takia. Itse sairastuin masennukseen. Yritin taistella kunnes vihdoin tajusin lähteä suhteesta. Oli ruvettava ajattelemaan itseänsäkin ja omaa terveyttä. Joten otin sen suuren askeleen ja lähdin, enkä ole päivääkään katunut. Sisälläni on sisäinen rauha.

Masennuksesta kärsin edelleen sillä taloudellinen tilanteeni on hyvin heikko ja raha ei riitä edes jokapäiväiseen ruokaan eikä kuukausittaisiin laskuihin. Mutta silti olen onnellinen kun sisälläni asuu rauha ja levollisuus.

Jos itse elätte parisuhteessa jossa on ahdistava olla, rakkaus ja tunteet ovat kuolleet ja sairastut sen myötä niin ota askel parempaan. Kuuntele itseäsi ja kehoasi. Ajattele itseäsi ja tarpeitasi. Sillä vain sinä itse voit sen ratkaisun tehdä. Ero on aina vaikeaa mutta huonossa, väkivaltaisessa parisuhteessa oli se sitten fyysistä tai psyykkistä väkivaltaa on vaikea ja ahdistavaa elää. Joten ajattele vihdoinkin itseäsi ja nauti omasta vapaudestasi ja rauhastasi sisälläsi.

Vapaa

Olen päättänyt lisätä liikuntaa ja pitää sen aina mielessäni. terveyteni kannalta se on ollut aina tärkeää mutta iän myötä se on pakollista. Entisen kuntani liikunnanohjaaja oli oiva esimerkki, hän eli omien ohjeittensa mukaan. sain häneltä hyvän neuvon jota noudatan: kuukausittain voi vaihtaa liikuntamuotoa. Ei tule yksitoikkoiseksi! Se päällimmäisin liikuntamuoto muuttuu välillä kuukausittain, välillä useamminkin, tai harvemmin, mutta liikunta itsessään ja monipuolisuudessaan pysyy koko ajan mielessäni hänen positiivisen asenteensa takia.

Välillä kävelen, hölkkään, pyöräilen, uin, hiihdän. Kokeilen erilaisia avoimemmin. Nyt liikuntamuotoni on laittaa 10 kilon painoliivit päälle ja työntää pyörätuolissa olevaa (n. 100 kg) mummoani. Välillä on loskaistakin, raskasta mutta hiki virtaa! Välillä pelaan yksin pingistä pöytälevyä vastaan tai pyörin jumppapalloni kanssa, tai tanssahtelen. Eri lajeja riittää. Uusin tavoitteeni on vatsatanssi, josta löysin videoita kirjastosta! Pikkuveli harrastaa joogaa, sitäkin täytyy välillä kokeilla kun haluan rentoutua.

Vaellus on ykkönen kuitenkin, ja uinti virtaavassa vedessä talvisin, se on ihanaa! Jos 4 ja 5 v sukulaislapset tulevat kylään, voimme olla aikuinen-lapsi -jumppaa. Viimeksi nousin liidokkiin eka kertaa, kävimme 1260 m korkeudessa, siellä ei tullut tosin hiki, tuli hiukan kylmä!

Anniina

Sanoin itseni irti viime kesänä lastentarhanopettajan virasta ollessani kunnalla töissä 20v. Ryhdyin yrittäjäksi – perustin hyvinvointia tuottavan yrityksen – Riitan Terapiat. Vapaus tuntuu MAHTAVALTA! Energiaa riittää vaikka mihin, kun saa tehdä mitä haluaa. Monien muiden opintojen lisäksi kävin viime syksynä FREEWAY-CER-terapeutin kurssin ja olen valmistunut tänä keväänä freeway-terapeutiksi.

Se on tuonut huikeita onnistumisen elämyksiä, kun asiakkaat ovat yhden terapian jälkeen päässeet eroon esim. makeanhimoistaan, peloistaan, traumoistaan, säryistään… Olen itsekin joka kerta yhtä hämmästynyt kuin asiakkaanikin! Nyt olen innolla viemässä terapiaa muuallekin Suomeen!
Riitta

Päätin vihdoinkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja pudottaa ympärilleni lujasti kiinnittyneen vararenkaan. Rohkaisin mieleni ja liityin laihdutusryhmään…ja se on kannattanut. Kiloja on tippunut tasaiseen tahtiin ja jos suoraan sanon on se ollut positiivisempi kokemus mitä odotin.

Tavoitteeseen on vielä matkaa, mutta tällä tiellä aion pysyä, koska ylimääräisen energian määrä ja liikunnan ilo palkitsevat joka päivä.

Haluan kannustaa kaikkia vararenkaansa kanssa painivia tsemppaamaan ja aloittamaan uuden elämän.

”Matami-Mimmi”

Tämä elämänmuutos on todella suuri enkä olisi siihen varmaan ryhtynyt, jollei olisi ollut pikkuinen pakko: olen 62v ja asunut koko ikäni samalla paikkakunnalla, mutta nyt on pakko muuttaa sillä eläkkeeni ei enää riitä näihin ”pääkaupunkimetropolin” huikeisiin vuokriin.

Muutto uudelle paikkakunnalle on juuri nyt menossa ja tunnelmat vielä hiukan sekavat, mutta rauhallisuuteni palasi heti kun olin tehnyt lopullisen päätöksen. Aurinko paistaa ja uskon että uudella paikkakunnallakin on mukavia ihmisiä. Kerron heti lisää kun istun uudessa asunnossani! Mutta muutto toiseen ympäristöön tässä iässä on kieltämättä aika järisyttävä juttu! Piti käydä autokoulukin … nyt on kortti taskussa, se ei ollut lainkaan vaikeaa! Olen vaaka ja aina valmis seikkailuihin!

pikkumuori

Minun muutokseni on ollut hidas, hauskoja kokeiluja täynnä oleva matka. Ainakin kymmenen vuotta. Valmistuin opettajan ammattiin, josta en itse asiassa pitänyt juuri koskaan. Vaikka pärjäsinkin hyvin ja sain toteuttaa omia parhaitakin puolia, se aiheutti pään kivistystä ja pahaa sunnuntaimorkkista.
Kokeilin vuorotteluvapaata, odotin ihmettä, kokeilin pientä opiskelua, odotin ihmettä, kokeilin työttömyyttä, odotin ihmettä. Kukaan ei tarjonnut unelmieni työtä! Siis takaisin taas samaan hommaan.

Pari vuotta kärvistelin, kunnes vain lopullisesti päätin, että se loppuu nyt. Hakeuduin opiskelemaan oikeaa unelmieni ammattia ja mielessäni sanoin hyvästit entiselle. Ohi mennessäni aina vilkutin viimeiselle työpaikalleni. En enää palaa!

Tänä aamuna kun aamuauringossa kävelin kotiin viemästä lapsia hoitoon, juuri ajattelin, että tässä sitä ollaan. Olen halunnut työn, jota voi tehdä kotoa käsin, olla mahdollisimman paljon lapsille läsnä, itsenäinen, onnellinen, tehdä rakastamiani asioita. Nyt olen yrittäjänä, kotona. Vähän toki jännittävääkin, eikä edes tuloja vielä, mutta silti – niin paljon enemmän.

Päätä vain tehdä asialle muutos. Positiivisesti. Tunne itsesi, rakasta itseäsi. Maailma odottaa kykyjäsi ja erityisiä lahjojasi! Jos sinun muotoista paikkaa ei ole missään valmiina, rakenna se itse, maailma kyllä tarjoaa palikat niitä etsiville. Ota rennosti.

Greta

Lähdin opiskelemaan työskenneltyäni liki 20 vuotta kotiäitinä. Työharjoittelun aikana pomo tarjosi yritystä ostettavaksi. Päätös syntyi perheen kannustaessa nopeasti, sillä työ tuntui omalta. Nyt teemme yhtenä harvoista suomalaisista perheyrityksistä paikallislehteä. Päivät ovat välillä pitkiä ja aina on pakko saada valmista, ja työ on sopivan haastavaa. Kuntaliitos tuo muutoksia, mutta velkataakan alta on noustu, joten ne eivät pelota. Jos tämä loppuu, mitä en usko, löytyy varmasti jotain uutta mielenkiintoista. Omaelämäkerta on aluillaan…

Auli Kousa

Samana kesänä valmistuin, muutin uudelle paikkakunnalle, sain vakituisen työpaikan ja aloitin ihmissuhteen. Olen ollut erittäin tyytyväinen, että uskalsin tehdä tämän kaiken.

Pikkumyy

Noin tasan vuosi sitten asuin vielä Helsingissä, vuokralla, työsuhdeasunnossa alueella jossa naapurusto oli muuttumassa mukavasta perhelähiöstä enemmän tai vähemmän epämiellyttävämmäksi ja meluisammaksi ja epäsiistiksi. Olin asunut alueella jo 18 vuotta. Uskoin että koskaan ei olisi varaa eikä mahdollisuutta omaan asuntoon tai että osaisin ja uskaltaisin ottaa irtiottoa ja katsoa mitä muuta on tarjolla. Sitten eräänä päivänä sain kirjeen kotiin jossa kerrottiin että taloyhtiön omistaja oli muuttunut. Siltä istumalta päätin, että nyt on tullut se aika elämästä, jolloin otan selvää voisinko sittenkin saada lainaa – ehkä sittenkin olisi mahdollisuus omaan asuntoon?!

Menin pankkiin… jännitin ja pelkäsin ihan kamalasti ja odotin pettymystä kun vastaus kuitenkin olisi että ei onnistu kun on vain omat pienet tulot eikä mitään säästöjä eikä muutakaan. Miten kävi? Sain lainaa, löysin todella ihanan oman uuden kodin! Nyt olen asunut lähes vuoden ”maalla” n. 70 km Helsingistä ja nautin elämästä ja siitä kaikesta uudesta ja ihanasta mitä muutos on tuonut tullessaan.

Ja olen huomannut, että ainut este mikä on ollut matkan varrella, ettei tätä ole tullut tehtyä aikaisemmin, on ollut oma asenne! Oli pelkoa ja uskoa vain epäonnistumiseen ei onnistumisen mahdollisuuteen. Oli vain ”Ei siitä kuitenkaan tulisi mitään” sen sijaan että olisin ajatellut että ”mitä sitten jos se vaikka onnistuukin?”

Hyvät ystävät: Asenne ratkaisee. Aina.

Pirre

Olin ostanut asunnon puolisoni kanssa, mutta kuten remonttien yhteydessä yleensä käy, suhteen ongelmat nousivat moninkertaisina esiin. Aikani mietittyäni uskaltauduin ottamaan lainan omiin nimiini ja ottamaan eron, vaikka tilanne hirvittikin kovasti. Pelkkä päätöksen tekeminen tuntui pudottaneen kilojen lastin hartioilta. Molemmat meistä ovat olleet helpottuneita päätöksen synnyttyä. Erosta jahkaaminen vei molemmilta niin paljon energiaa, riidoista puhumattakaan. Vaikka käytännön vaikeuksia on vielä edessä, pystyn vihdoin elämään omien toiveideni mukaan ja suunnittelemaan tulevaisuutta. Päätöstäni en ole katunut hetkeäkään.

Linnu

Tein suuren muutoksen, kun hain kouluun, jonka alalle halusin jo 17 vuotta sitten! Muutos toi mukanaan iloa, huojennusta, ja kun olin selvinnyt siihen liittyvästä pelosta, alkoi minulle virtaamaan yhteistyökumppaneita, ja tilaisuuksia ja mahdollisuuksia ryhtyä alan tekemisiin. Olen rohkeudestani tosi onnellinen, enkä kuitenkaan ole näiden miettimisen vuosien aikana menettänyt mitään, sillä olen saanut kerättyä valtavasti toisenlaista elämänkokemusta, ja kaikesta, mitä olen tehnyt, onkin ollut hyötyä. Uusi ala tuo tullessaan paljon uutta, ja minulle aukeaa erilainen maailma sitä kautta. Ilman aiempaa työhistoriaa en välttämättä olisi niin motivoitunutkaan. Ja tuntuu hyvältä uskoa siihen mitä tekee! uskallus muutokseen on tuonut haasteita ja tietynlaista tyyneyttä, että nyt olen oikeassa paikassa.

Simpukka

Noin puolitoista vuotta sitten silloinen mieheni lähti baariin yhdelle oluelle ja siltä reissulta löysi uuden ”morsiamen”. Talvi siinä takuttiin sitten ollako vai eikö olla edelleen, kunnes uutena vuotena tein päätöksen, että nyt riitti ja etsin itselleni oman asunnon. Elämä oli aika vaikeaa silloin, itku ja ikävä tuli pienestäkin asiasta ja töissä kuljin kuin sumussa, ei ole paljoa muistikuvaa sen talven tapahtumista työelämässä… Vapaa-aikana en tehnyt mitään, mikään ei kiinnostanut eikä huvittanut, makasin vaan kotona sohvalla, uni ei tullut ja ruoka ei maistunut, olin kuin nukkuneen rukous.

Kunnes yhtenä iltana istuin tietokoneen ääreen ja minä, joka aina olin ollut nettideittejä vastaan, rekisteröidyin eräälle deittisaitille ja kuinka ollakaan, samalla viikolla olin sopinut jo treffit naapuripaikkakunnan ravintolaan seuraavalle viikonlopulle .Ne treffit pelastivat minut, huomasin silloin, että elämä jatkuu ja vielä joskus varmaan tulee vastaan ihminen, joka todella rakastaa minua.

Tämä treffisuhde ei johtanut mihinkään vakavampaan vaan tapailimme pari viikonloppua ja pidimme hauskaa. Kunnes viime keväänä tapasin samaisella sivustolla erään miehen, jonka kanssa todella rakastuimme, vaikka välimatkaa oli 500 km! Koko kesä meni yhdessä ja tein radikaalin päätöksen muuttaa pois paikkakunnalta missä kaikki muistutti ”vanhasta” elämästä ja sen kummemmin ajattelematta, elin täysillä koko kesän ja haaveilin pilvilinnoissa uudesta elämästä. Minä,joka juuri olin vannonut, että ei miehiä moneen moneen vuoteen…;)

Asiat etenivätkin sitten vauhdilla, aloin etsiä työpaikkaa miehen kotipaikkakunnan suunnalta ja sainkin erään sijaisuuden kolmeksi vuodeksi ja siksi irtisanoin vanhan työpaikkani ja asuntoni.

Pari viikkoa ennen muuttoa sainkin työnantajaltani puhelun, että hänellä olisikin tarjolla vakituinen työpaikka toisella paikkakunnalla. Tottakai otin tämän paikan mieluummin ja lähdin innoissani tutustumaan uuteen työpaikkaani. Tutustuminen työpaikkaan sujui hyvin, olin aivan innoissani, samoin tämä kesäheilani, joka oli etsinyt meille jo uutta yhteistä asuntoakin ja kävimmepä katsomassakin paria taloa kesän aikana. Mutta sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta, samana iltana kun varmistin uuden työpaikkani, tämä kesäheilani ilmoitti minulle, että ei meidän yhteiselosta tulekaan mitään.

Se oli kuin pommi, olinhan juuri irtisanonut vanhan työpaikkani ja asuntoni ja tiesin, että entiseen ei ole paluuta…Yö meni valvoessa ja miettiessä mitä teen ja mielessä pyöri ajatus, että taasko minulle kävi näin…Itsesääli alkoi saada valtaa ja aamulla tiesin, että pakko oli tehdä jotain asioiden eteen, koska olin vielä uudella paikkakunnalla ja samana päivänä piti palata kotiin.

Aloitin soittorumban asunnon löytämiseksi ja kävi niin hyvä säkä, että löysinkin asunnon melkein heti ja siitä kiitän nykyisen asuinpaikkakuntani kaupungin asuntotoimiston ihanaa työntekijää, joka todella otti asian omakseen ja teki kaikkensa, että saisin asunnon. Olihan minulla todella hätä, työt alkaisivat parin viikon päästä…!!!

Kesäheilani suostui kuitenkin siihen, että hän auttaa minua muutossa ja siitä taas kiitän häntä. Ilman tätä lupausta olisin ollut todella hädässä…Olihan välimatkaa kuitenkin 500 km ja muuttokuormaa ei henkilöautossa tuoda…;)

Vihdoin ja viimein muuttopäivä koitti, sain tavarat kunnialla uuteen kotiini ja täytyy myöntää, että tavallaan oli haikea lähteä vanhasta kotikaupungista pois, mutta myös se tunne, kun välimatka vanhaan kaupunkiin kasvoi niin samalla tuntui sydämessä helpotusta siitä, että pääsee kokonaan uuteen alkuun, ei tarvi pelätä, että ex tulee vastaan uuden perheensä kanssa, koska tavallaan rakastin exääni vielä ja paljon, olimmehan olleet vuosia yhdessä ja se mitä hän teki, sattui todella pahasti ja pirstoi sydämeni ja mieleni.Täytyy myöntää, että vieläkin sattuu välillä, mutta hyvää teki muuttaa kokonaan uusiin ympyröihin.

Työt uudella paikkakunnalla alkoivat ja olihan se yksinäistä kun ei ketään tuntenut, hulluna vaan painoi töitä ja vapaa-ajat meni siihen, että makasin sohvalla tv:tä katsoen. Uni ei meinannut tulla millään vaan yöt meni täälläkin valvoessa… Pikkuhiljaa aloin saada tuttavia ja elämä alkoi saada normaalirytmiä. Kunnes marraskuussa tapasin erään miehen netin kautta samalta paikkakunnalta ja ekasta tapaamisesta lähtien olemme olleet yhdessä ja uutena vuotena menimme kihloihin! Kaikki tapahtui niin nopeasti, mutta kun molemmat olimme sitä mieltä, että mitä sitä miettimään, jos hyvälle tuntuu…;)

Muutenkin elämä on potkinut päähän, mikään ei näytä tulevan minulle helpolla, mutta vastoinkäymiset kasvattaa ja sen myötä olen viimeisen vuoden aikana saanut runsaasti lisää itseluottamusta ja uskoa, että kaikella on tarkoituksensa!!!

Eli kiitos tälle kesäheilalle, että hän teki kaikkensa sen eteen, että muuttaisin hänen luokseen ja vaikka nyt kävi niin kuin kävi, en ole yhtään katkera, päinvastoin, hänen ansiostaan olen täällä, viihdyn työssäni todella hyvin, olen löytänyt ihania uusia ystäviä vanhojakaan unohtamatta ja tietysti uuden rakkauden. Päivääkään en ole muuttoa katunut, se oli elämäni paras ratkaisu, vaikka monet tuttavistani sanoivat, että miten uskallat lähteä yksin aivan uuteen elämään ilman mitään tukijalkaa uudella paikkakunnalla. Toisaalta, oli myös tuttavia, jotka olivat sitä mieltä, että ilman muuta lähdet ja pääset uuteen alkuun. Jopa omat vanhempanikin, vaikka välimatkani heihin kasvoi entisestään lisää.
Joten tässä samalla haluan kiittää kaikkia niitä ihmisiä joiden ansioista olen täällä, jopa exääni…;)

Kaikella on tarkoituksensa ja minun elämäni tarkoitus löytyi täältä! Kannattaa joskus seurata sydämensä ääntä ja elää täysillä, muuten voi katua loppuelämänsä, että miksen silloin aikoinani tehnyt niin…

Tässä minun tarinani, toivottavasti tästä on jollekin apua…

Muumimamma

6.5 VUOTTA SITTEN MIEHENI SAI YKSILÖLLISEN VARHAISELÄKEPÄÄTÖKSEN, JOSTA OLIN HÄNEN VUOKSEEN ONNELLINEN, MUTTA PIENI KATEUDEN KYY KIEMURTELI MIELESSÄNI, SILLÄ SIINÄ VAIHEESSA OLI ITSELLÄNI TYÖELÄMÄÄ JÄLJELLÄ VIELÄ 4 VUOTTA JA OMA TYÖNI PIENTEN LASTEN PARISSA OLI RASKASTA JA VASTUULLISTA. TYÖPALAVERISSA HEITIN HIUKAN NOIN HUULENA, ETTÄ JO TÄSSÄ JOUTAISI ELÄKKEELLE ITSEKIN. VAIHDEVUOSIOIREIDEN YMS. YÖT NUKUIN HUONOSTI. PÄIVÄT OLI JOSKUS KUIN SUMUSSA VÄSYMYKSEN VUOKSI. OHJAAJA SANOI ”ET OLE AJATELLUT HAKEA OSA-AIKAELÄKETTÄ?”

TÄMÄ LAUSAHDUS AVASI SILMÄNI TEHTIIN HAKEMUS JA 3 KK KULUTTUA TULI PÄÄTÖS 60% TYÖTÄ JA 40 % ELÄKETTÄ. RAHALLISESTI HÄVISIN, MUTTA SE YLIMÄÄRÄINEN VAPAA SAI MINUT JAKSAMAAN TYÖELÄMÄSSÄ SIIHEN SAAKKA KUIN ELÄKEVUODET TULI TÄYTEEN. SE OLI VIISAIN PÄÄTÖS, MITÄ VOI TEHDÄ JA SAIMME JO HARJOITELLA SITÄ ELÄKELÄISTEN ELÄMÄÄ. NYT KUN OLEMME JOKA PÄIVÄ VAPAITA SUUNNITTELEMAAN PÄIVIEN AJAN KULKUA, EIPÄ OLE TULLUT SELLAISTA TUNNETTA OLISI MITÄÄN AJANKULUMIS ONGELMIA.

ONNELLINEN ELÄKELÄINEN

Sairastuin 1990 alkupuolella etenevään sairauteen. Ensin olin aivan pihalla. Aloin hankkia tietoa sairaudesta. Monien muiden kokemusten kautta olen ollut nyt vertaistukihenkilönä auttamassa muita vastasairastuneita ja vedän myös paikkakunnallani samaa sairautta sairastavien kerhoa. Saan todella paljon tästä, kun pystyn auttamaan muita se auttaa myös henkisesti itseäni.

pianko

Eroni jälkeen vaellettuani aikani murheen laaksossa, päätin ryhtyä tekemään niitä asioita, joista pidän ja nautin. Niinpä voi sanoa että olen saanut elääkseni elämäni nro 2.

Helena

Elämänmuutos

Tein päätöksen elämänmuutoksesta viime vuoden marraskuussa. Päätin muuttaa erilleen aviomiehestäni, jolla on vakava alkoholiongelma. Viinan kanssa läträttiin joka päivä ja viimeisimpinä kuukausina ei ehtinyt edes sisälle kotiin töistä tullessaan vaan pullo aukesi jo autotallissa. En siis juurikaan nähnyt häntä selvin päin ja lisäksi viinan sekoittamat aivot toivat kuvaan vertaansa vailla olevan ilkeyden. Silti hänen mielestään ainut ongelma oli vain minun nalkutukseni.

Minulle ei jäänyt vaihtoehdoiksi kuin joko lähteä tai sairastua itsekin vakavaan masennukseen tai alkoholismiin. Muutin joulukuun alussa ja elämäni on järjestyksessä. Mieliala on parantunut päivä päivältä ja voin hyvin. Siinä on kyllä iso osuus ollut myös koirallani, joka on vienyt minut ulos raittiiseen ilmaan kolme kertaa päivässä, enkä ole jäänyt sohvanpohjalle. Muutto oli hirveä. En uskaltanut etukäteen kertoa siipalleni muuttavani pois, vaan kerroin sen sinä aamuna kun muutto tapahtui.

Mitään en ollut voinut pakata etukäteen tms. vaan läheiseni tulivat auttamaan ja tavarat kerättiin ja vietiin autoihin saman tien. Siipallani oli kuitenkin tunti aikaa aamulla sen jälkeen kun olin kertonut muuttavani ja ennen kuin muuttoapu tuli, nakella sohvakalustoni ja vaatteeni, mitä käteen osui, ulos. Hän sai aikaan jonkin verran vahinkoa. Nahkasohvat ovat taustastaan nahkarullalla jne., mutta muutto tehtiin ja elän omassa rauhassani kivassa asunnossa.

Eroaminen ei ole helppoa ja tunneskaalan kaikki värit on käytävä läpi, mutta olen sillä tavoin todella onnekas, että minulla on läheiseni jotka ovat kaikin mahdollisin tavoin auttaneet ja tukeneet, ilman heitä en olisi selvinnytkään. Tänään siis voin hyvin ja voin iloisin mielin todeta, että paistaa se päivä risukasaankin. Heille jotka elävät alkoholismin kanssa toivon voimia todella sydämestäni. Pitäkää huolta itsestänne, se saattaa vaatia vaikeiden ratkaisujen tekemistä, mutta loppuviimetteeksi oma terveys on tärkeintä ja kuten äitinikin on minulle monesti todennut, että asioilla on tapana järjestyä… Aurinkoista kevättä kaikille!

Eräs Eronnut

Olin tyytyväinen työhöni, sitä oli liiaksi asti. Tein paljon ylityötä ja sain paljon vapaata ja vähän rahaakin. Kaipasin kuitenkin omaa aikaa. Sanoin itseni irti vakituisesta työstä. Olin erittäin tyytyväinen päätökseeni. Kannustajina toimivat empaattiset ihmiset. Puolen vuoden kuluttua sain uuden vakituisen työn jossa on työtä kohtuullisesti ja hyvä palkka. Minulle jää omaa aikaa ja jaksan paremmin harrastaa myös liikuntaa.

Helena

Avioeropäätös muutti elämäni kokonaan. Olin pitkään masentunut ja sairaslomallakin asian takia, eräänä aamuna päätin lasta katsellessa ettei elämäni voi jatkua tällaisena enää pidempää vaan laitoin avioero paperit postiin ja siitä alkoi paraneminen.

Muutaman viikon kuluttua masennuksesta ei ollut enää tietoakaan ja olin löytänyt uuden työpaikan josta pidän edelleen paljon, lääkityksenkin pystyin lopettamaan työn myötä hyvin nopeasti.

Nykyään elämä hymyilee joka päivä 🙂

Ormica

Vuosi sitten, talvella 2007 sairastuin burn-outiin ja masennukseen, olin 4 kk sairaslomalla. Osasyynä oli tietenkin myös se, että olen jo pitkään miettinyt ammatinvaihtoa ja opiskelun aloittamista, mutta en ole oikein tiennyt mitä opiskella, miten ja millä rahalla. Olen työskennellyt erilaisissa sihteerintehtävissä jo yli 20 vuotta, mutta se työ on muuttunut aika paljon näyttöpäätteen kanssa seurusteluksi, itse olen hyvin ihmiskeskeinen ihminen ja kaipaan hieman liikkuvampaa työtä.

Hyvä ystäväni esitti minulle kysymyksen: mitä halusit opiskella nuorempana, mikä sinua on aina kiinnostanut?! Vastausta ei tarvinnut paljon pohtia, se oli hotelli- ja ravintola-ala. Aloin selvittämään opiskeluvaihtoja ja selvisi, että kotipaikkakunnallani voi opiskella restonomiksi aikuisopiskelijana. Opiskelua 1 viikko/kuukausi ja loput etätehtäviä. Olen kohta opiskellut vuoden ja motivaatio on huipussaan. Nykyinen työnantaja on joustanut ja voin ottaa opiskeluviikon ajaksi palkatonta vapaata. Ensimmäinen vuosi on kohta takana, paljon tietoa taskussa ja mukavat opiskelukaverit, mitäpä sitä muuta voisi toivoa?! Opintoja on jäljellä vielä 2,5 vuotta, mutta aika menee siivillä ja harjoittelukin on edessä vuoden päästä! Uramahdollisuuksia on myös paljon, kaikki on oikeastaan itsestä ja omasta kiinnostuksesta kiinni! Ikä ei saisi olla este, olen itse 47 ja tähtäimenä on valmistua ennen kuin täytän 50.

Tärkeintähän ei ole se kuinka vanha on vaan kuinka on vanha, kuten joku viisas on sanonut!

Uskalla elää ja unelmoida 47v.

Olin 45-vuotiaana itsellisenä yksinhuoltajanaisena urani huipulla erään tunnetun naistenvaateketjun päällikkö- ja asiantuntijatehtävissä, joissa pääsin toteuttamaan itseäni. Takana oli tyttäreni häät ja elämässä kaikki hyvin. Ystävättäreni seurassa liikkuessani tapasin ”elämäni miehen” – eronneen hämäläisen upseerin ja herrasmiehen – varsinaisen sielunkumppanin, jonka kanssa oli hyvä ja turvallinen olo.

Kolmen kuukauden seurustelun jälkeen hän kosi ja pari kuukautta sen jälkeen kihlauduimme ja aloin suunnitella tulevaisuutta pääkaupunkiseudun asemesta Päijät-Hämeessä, tulevan puolisoni kotipaikkakunnalla. Jätin nousujohteisen urani ja asemani muotimaailmassa ja vaihdoin sen incognito-rouvaksi vieraassa viitekehyksessä. Vuonna 1992 meidät vihittiin juuri kun lama iski ja oma yrityshaaveeni murskautui. Koin kolmen kuukauden työttömyyden aiheuttaman tuskan ja häpeän (koska olen sen ikäinen ihminen) sekä talousongelmat täysin uudessa elämäntilanteessa.

Tarinasta voisin kirjoittaa kirjan, mutta tyydyn toteamaan, että se oli yksi niistä parhaista päätöksistä elämässäni. Nyt minulla on sisältöä ja rakkautta elämässäni ja yhdessä puolisoni kanssa tuotamme sitä myös ympäristöllemme; lapsillemme, jotka eivät ole yhteisiä, lastenlapsillemme, jotka tunnemme yhteisiksi, sukulaisillemme, jotka kummankin puolella ovat ottaneet avoimin sylin vastaan meidät.

Yli 15 vuoden yhteisen taipaleen jälkeen meillä on edelleenkin hyvä ja turvallinen olo, kun olemme yhdessä, vaikka olemme kokeneet vaikeitakin aikoja, terveydellisiä ongelmia, ikääntymisen tuomaa askelen lyhentymistä, läheisten menettämistä.

Kaikki rikkaus ja kaikki onni on siinä hetkessä, kun istumme yhdessä Lapin mökkimme portailla ja katselemme keskiyön auringon, syksyn ruskan, keväthankien tai revontulten hehkua joella – silloin ihminen ei kaipaa yhtään mitään muuta, vaan on kiitollinen ja onnellinen siitä, että on olemassa tässä ja nyt.

Onnellinen mummi

Pitkäaikainen haaveeni hyvinvointipalveluyrittäjyydestä toteutui helmikuussa 2008. Olin ollut liike-elämän palveluksessa 10 vuotta. Olin todella väsynyt lapsiperheen arkemme pyörittämiseen ja huolimatta lukuisista itseni kanssa käymistäni keskusteluista ja päätöksistä sitoutua silloiseen työnantajaani ja uraani olin onneton.

Muistan ottaneeni selvää yrittäjyydestä jo vuonna 2004 ja ajatus on kypsynyt alitajunnassani koko neljän vuoden ajan. Vuodenvaihteessa mietin mitä tulevaisuudeltani haluan ja tein henkilökohtaisen valmentajani ohjauksessa perinteisen tehtävän ”Plussat ja miinukset”. Työhön liittyviä vaihtoehtoja oli siinä vaiheessa monta: arvostetun uran määrätietoinen rakentaminen, vähemmän haasteellinen työ ja enemmän aikaa lapsille, hoitovapaa ja yrittäjyys. Listattuani kaikkien vaihtoehtojen hyvät ja huonot puolet yrittäjyys nousi selkeäksi ykköseksi ja oikeastaan ainoaksi todelliseksi vaihtoehdoksi.

Koska mottoni on ”Helppo on oikein.” ja elämänmuutokseen liittyvät asiat alkoivat tipahdella syliini yksi toisensa jälkeen, tiesin olevani oikealla tiellä. Mieleni ja olemukseni kävi kepeäksi ja palava innostukseni toi minulle valtavasti energiaa.

Oman elämäntehtäväni toteuttaminen ja omannäköisen elämän eläminen näkyy arjessani unen tarpeen vähenemisenä, räjähdysmäisesti kasvaneena luovuutena, aiemmin kadoksissa olleen huumorin huimana lisääntymisenä ja ennen kaikkea läsnäolon taidon löytymisenä.

En voi sanoin kuvailla mitä kaikkea hyvää elämänmuutos on minulle ja perheelleni tuonut. Voin todella lämpimästi suositella! Uskon vakaasti siihen, että kun varmasti tietää mitä haluaa ja uskoo, että se on saavutettavissa, se tapahtuu.

Ihanaisen aforismin myötä toivon kaikille elämänmuutoksesta haaveileville rohkeutta ryhtyä oman elämänsä herraksi: ”Näe se, mitä haluat, jo omanasi. Tiedä, että saat sen kun sitä tarvitset. Sitten anna sen tulla. Älä murehdi äläkä ole huolissasi. Älä ajattelen, että se puuttuu sinulta. Ajattele sitä jo omanasi, ajattele että se on jo sinulla, että se on jo sinun.” (Robert Collier)

Sirpa Ärilä, Olonilo

En ymmärrä muutosta tai jos et ole elänyt toivomallasi tavalla niin tee se tänään. Jos elää päivänsä niin, ettei tarvitse katua mitään niin ei tarvitse katua vuosienkaan jälkeen eikä tarvitse pyytää keneltäkään mitään anteeksi, kun ei sano tänään mitään loukkaavaa. Kun teet parhaasi, se riittää ja olet tyytyväinen.

Päivä kerrallaan

Irtisanouduin 19 työvuoden jälkeen työpaikastani yt-neuvottelujen yhteydessä tarjotun tukipaketin turvin ja heittäydyin vapaalle, elämän kannateltavaksi. Ratkaisun tehtyäni vapautui hirvittävä määrä energiaa. Tyhjensin kaappeja, hyvästelin ystävät ja keräsin muistot talteen. Vapauden tunne oli sanoinkuvaamaton työpaikan avaimet luovuttaessani ja painaessani oven kiinni perässäni.

Puoli vuotta elin itselleni, perheelleni ja opiskeluilleni – yksi elämäni ihanin ajanjakso. Sitten satuin soittamaan oikeaan paikkaan oikeaan aikaan ja nyt olen työtehtävässä, joka täyttää kaikki työlle asettamani peruskriteerit. Minulle hyppy tuntemattomaan avasi siis oven kokonaan uuteen ja antoisampaan elämään.

Peppi

Teen vammaistyötä, asenteeni on aina ollut auttaa kaikkia ”vähempiosaisia”. Kodinhoito kuului pakkopullaosastoon.

Yllättäen (?) tulin raskaaksi ja äitiysloman loppumetreillä täytyi tehdä kova päätös. Kotiin kodinhoidontuella (alle 300 €/kk) vai töihin, jonne oli yli 65 km työmatkaa/suunta. Päätin jäädä kotiin ja luottaa siihen, että työni tulee tehtyä myös muiden toimesta.

Nyt olen ollut tovin kotiäitinä ja jatkoa seuraa. Olen tykästynyt kodinhoitoon, en enää inhoa (ainakaan niin paljon) imuria ja tyttäreni on suloinen päivänpaiste.
Oloni on rennompi ja jaksan paremmin ilta-aikaankin. Työstä tullessa tuli useimmiten vajottua sohvan pohjalle. Nyt lähden mieluummin lekille! 🙂

Suppana

Olen eronnut ”olosuhteiden” pakosta, en kestänyt enää alistamista, mitätöimistä, henkistä väkivaltaa. TÄRKEIN ELÄMÄNMUUTOS on kylläkin ammatinvaihto, päätös iti pitkään, mutta kun ratkaisu oli tehty, niin elämäni suunta muuttui ja itsetuntoni on palautunut ja nykyään olen kuin toinen ihminen.

Ollessani 20 vuotta sihteeri/konttoristi, palkanlaskija, hoidin osto. ja myyntireskontraa ja olin koko konttori hommien kaikki taitaja, mutta jos työpaikalla ”asuu” virtahepo ei työkään ole enää nautinto, koska esim. konttoripäällikkö / toim.joht. Vaimo, on se joka tekee elämästä helvetin, ei ole muuta kuin ulospääsy, tilanteesta, siis lopputili.

Sitä en ole katunut, nyt minulla uusi koulutus, hyvä työpaikka, tosi mukavat työkaverit. TYÖ joka on pienempipalkkainen kuin edellinen, MUTTA minä voin todella hyvin ja olen itseeni tyytyväinen kun toteutin tämän vaiheen elämässäni.

Samalla myös päätin ettei kukaan, kukaan enää ikinä pompota minua, eikä kiusaa, vaan olen niin vahva ja sanavalmis ja oikeuksistani kiinnipitävä, ettei kellään ole enää valtaa minun elämässäni. Teen omat vallinnat ja joustan kyllä tarvittaessa, mutta luonnevikaiset POMOT tai aviomies, ei enää minua loukkaa tai kiusaa, eivät enää mahda minulle mitään.

Jos joku yrittää, tulevat huomaamaan ettei tehoa, vaan yritys jää yritykseksi, ehkä palaa takaisin ja henkilö huomaa sen heti ja hakee uuden uhrin itselleen.

Koulutus uuteen ammattiin ja itseni kehittäminen kiltistä tytöstä, jämäkkään uuteen itseeni on parasta mitä olen tehnyt itselleni, myös se heijastuu lapsiini ja lähelle muihinkin.

Näkymätön entinen lapsi !

Selvisin masennuksesta, palasin työelämään, jatkan edelleen. Nousin kuin feeniks-lintu tuhkasta. Oikea hoito oikeaan aikaan oli avuksi. Surun saa surra pois, mutta elämän on jatkuttava!

Tatu

Asuimme 30 vuotta Helsingissä samassa omakotitalossa, olin palvellut samaa työnantajaa 40 vuotta. Tavaraa ja totuttuja tapoja oli kertynyt vuosien varrella – paljon. Näin myytävänä unelmien talon kaukana maalla metsän keskellä. Myimme talon ja tavarat. Nyt asumme uusissa maisemissa. Ensimmäinen talvi on takana, ihana kevät meneillään, toivutaan muutoksesta ja katsellaan ympärille uusin silmin.

Huhtikuu

Ensin alkuun vaan jahkailin, että menenkö vain enkö mene. Sitten vaan päätin mennä, ja siinä todellakin avautui kokonaan uusi ulottuvuus jostakin marginaalipuolen luettelonilviäisestä jopa ihan oikeaksi ihmiseksi. Eihän se kenenkään omaa syytä ole, mihin olosuhteisiin on syntynyt, mutta heimopataljoonalaisen jälkeläiseksi syntyminen ainakin omalla kohdallani on ollut samaa kuin pohja poissa melkein kaikelta. Päätin siis mennä erääseen tilaisuuteen, jossa runoilija Heli Laaksonen kertoi murrekirjoittamisesta sekä kyseli tarinoita siinä paikalla olevalta yleisöltä.

Tästä tilaisuudesta sitten lähti alkuun omakin kirjoittamiseni, että täkäläinen paikallislehtikin julkaisee kirjoittamiani murretarinoita ja muutenkin olen tullut murrerunoilijana jopa hieman tunnetuksikin.

Tästä tilaisuudesta on aikaa jo joitakin vuosia, mutta toisinaan vaan ihmettelen vieläkin, miten silloin jahkailin, että menenkö vai enkö mene. Kannatti kuitenkin mennä, avautuihan siinä portti omaan kirjoittamiseen sekä tämän lisäksi moneen muuhunkin suuntaan.

Jukka Varjonen

Olin saavuttamassa 50v iän kun minulle ilmeisesti iski ”villitys”. Tunsin oloni väsyneeksi ja vetämättömäksi ja aloin jo oireilla fyysisestikin. Päätin vaihtaa työpaikkaa. Etsiessäni mahdollisuutta löysinkin sopivan, tosi haastavan ja mielenkiintoisen paikan. Vaihdoin melkein ammattiakin (tosin likiliippaus oli joskus ollut käsillä) edelliseen nähden. En tiennyt työstä mitään, en osannut tehdä työtä ennestään, mutta vaihdos toi elämääni (nyt ajatellen) pysyvän muutoksen. Työssäoppimisen ohella opiskelin ammattikorkeassa 20 ov vuoden sisällä ja uudesta työstäni tuli vieläkin kiinnostavampi.

Nyt 8 vuoden jälkeenkin innostun yhä uudelleen ja uudelleen. Aamuisin tunnen vain kiitollisuutta. Ajatusmaailmani on muuttunut näiden vuosien myötä. Enää en esim. vaivu epätoivoon minkään asian edessä. Voin sanoa, että jos olisin kuunnellut läheisiä ystäviäni ja kavereitani, olisi muutos jäänyt tapahtumatta. Heidän kommenttinsa olivat hyvinkin epäileviä ja monille tekemiseni olivat kauhistuksen paikka. Minä taas kehotan jokaista kuuntelemaan itseään ja tekemään ratkaisunsa itsenäisesti. Meillä jokaisella on sisällään tieto, joka ohjaa meitä, jos vain pysähdymme kuuntelemaan. Toivon, että muutkin vaikeuksiensa kanssa kamppailevat voivat löytää levon ja tasapainon elämäänsä. Meille annetaan ”vinkkejä”, pitää vain osata kuunnella.

Elämällä herkuttelija

Suuri muutos elämässäni tapahtui reilu 5 vuotta sitten.. Olin kotiäiti kahden lapsen kanssa ja oli aika miettiä töihin paluuta. Koulutukseltani ole lähihoitaja ja olin valmistunut juuri ennen esikoisen syntymää, enkä siis päivääkään ehtinyt työtä tehdä. Kynnys oli suuri, kun koulusta oli jo monia vuosia!

Kuin tilauksesta päiväni piristykseksi pääsin hemmottelemaan itseäni ihonhoidolla.. Minulle kerrottiin myös, että voisin tehdä samaa työtä itsekin. Yrityksen filosofia ja toimintatavat hurmasivat minut täysin ja tein elämäni parhaan päätöksen ja aloin opetella konsultin taitoja:) Olin luonteeltani sellainen, että mietin ja puntaroin asiat niin pitkälle, että lopulta asia oli jo mennyt ohi.. olen siis menettänyt paljon! Tätä tilaisuutta en halunnut menettää ja onneksi olin rohkeampi kuin mihin itsekään silloin uskoin.

Elämänlaatuni on näiden vuosien aikana parantunut huimasti, saan olla lapsia kouluun lähettämässä ja koulusta vastaanottamassa. Saan suunnitella päiväni ja saan tehdä niin antoisaa työtä, että en ikinä voinut tällaista kohdalleni kuvitellakaan!! Autan toisia auttamaan itseään ja sydämeni saa siitä niin valtavasi:) Ennen en pitänyt itseäni juuri minkään arvoisena, nyt pidän ja näen myös kaikki ihanat, arvokkaat ihmiset ympärilläni!!

Kuunnelkaa sydäntänne…. ja tehkää elämässä rohkeita päätöksiä. ”On tyhmyyttä tehdä asiat aina samalla tavalla ja odottaa erilaista lopputulosta”

Mikä on pahinta mitä voi tapahtua, jos uskot asiaasi ITSE ja sinulta löytyy asennetta? Ei mitään! Saat todennäköisesti sisältöä elämääsi:) Muista… SITKU-sanaa ei löydy sanakirjasta!!

Smiling Beauty

Työskentelin kuudettatoista vuotta kansainvälisen vientiyrityksen palveluksessa. Yritys kasvoi ja vastaavasti töiden määrä. Perjantain koittaessa jouduin tekemään monta kertaa päätöksen, haluanko tuntea huonoa omaatuntoa laiminlyödyn perheen vai tekemättömien töiden vuoksi. Palkka oli pieni enkä saanut arvostusta. Lopulta uuvuin. Esimieheni oli hirveän vihainen, koska ”koneisto” lakkasi pyörimästä. Muutenkaan 90-luvun vaihteessa uupuminen ei ollut vielä muotiasia.

Eräänä kauniina syyskuun päivänä sanoin itseni yllättäen irti – yllättäen niin itseni kuin kaikki muutkin. Malja vain vyöryi yli ja ajattelin, ettei minun tarvitse ottaa kaikkea lokaa vastaan. Olin jo muuttanut asumaan toiselle paikkakunnalle. Työn jättäminen, raha-asiat ja heittäytyminen elämän virtaan tietysti pelotti, mutta se täytyi tehdä.

Kysyin itseltäni, mitä todella halusin. Rahapula oli kova, koska laman jälkimainingeissa ei töitä saanut. Mutta sain mm. käsiteltyä lapsuuteni asiat, asua ulkomailla ja opiskella yliopistossa.

Töitäkin löytyi, löysin uudelleen kirjoitusharrastuksen ja aloin harrastaa liikuntaa. Aloin toteuttaa itseäni monella sektorilla, toisinaan hyvin pienellä budjetilla.

Nyt elämänarvoni ovat oikeassa järjestyksessä. Osaan pitää huolta itsestäni ja jaksamisestani. Tiedän myös, että lapsenlapsi on pieni vain hetken ja tarvitsee aikaani juuri nyt!

Vierivä mummo ei sammaloidu

Elin tyytyväisenä viime syyskussa 2007 kotonani Helsingin Lauttasaaressa. En etsinyt uutta asuntoa. Huvikseni eräänä sunnuntaina vilkaisin Hesarin ”Vuokralle tarjotaan” -osastoa.

Tulos: 63 vuotta citymiehenä elämiseni päättyi ja nyt asun Kivitok-kartanon vanhassa päärakennuksessa Tammisaren saariston Bromarfissa! Lintumiehenä tämä on minulle taivaan esikartano. Ortodoksiystävilleni olen sanonut: ”Luulen taivaassa olevan tylsempää, joten aion elää täällä toiset 63 vuotta!”

Juuri kukaan ei käynyt kotonani Lauttasaaressa avioeron jälkeisinä 10 vuotena. Nyt täällä käy ihmetteleviä ystäviäni 10-kertaisesti entiseen verrattuna! Ja uusia ystäviä lisäksi lähiseudulta.

Onni tuli, kun uskalsin muuttaa ja muuttua!

Lasse Askolin

Sairastuin reilut pari vuotta sitten uudelleen masennukseen. Tein silloin lähihoitajan työtä ja se alkoi tuntua todella raskaalta. Päätös kypsyi hitaasti ja syksyllä 2006 päätin jättää työni ja suunnata uusille urille. Oloni helpottui tehtyäni sen päätöksen. Tällä hetkellä masennus on hellittänyt otteensa, voin muutenkin hyvin ja opiskelen merkonomiksi. En ole katunut hoitajan työn jättämistä, se vain ei ollut enää minua varten.

Cherry

LOPETIN TUPAKANPOLTON KERRALLA!

Päätöstä auttoi korkea keuhkokuume ja 9 päivän sairaalassa oloaika. Sinä aikana en polttanut tietenkään yhtään savuketta ja kotiin tultuani laitoin vajaan askin roskiin. Päätin, että jos esim. ravintolaillan aikana tulee niin kova mielihalu, niin silloin voi polttaa, mutta vielä sitä halua ei ole tullut – 8 vuotta on kulunut. Nykyisin kun ajattelenkin ja haistan tupakansavua, tulee paha olo ja ennen kaikkea se tarttuu vaatteisiin! Ei sitä ennen huomannut, mutta nyt olen onnellinen että olen savuton.

Hessutyttö

Olen työskennellyt muutamia vuosia pienessä yrityksessä, jossa työtehtävät olisivat monipuoliset. Työyhteisö on pieni ja yksi työtekijä on mustasukkainen työtehtävistä ym. Työrauhan säilyttämiseksi kielsin muutamia vuosia ammattihaaveeni. Ajattelin, että kuukausittainen tili riittää motiiviksi. Huomasin kuitenkin, että rupesin kärsimään erilaisista väsymysoireista ja työ ei tuottanut sitä nautintoa mitä piti.

Keväällä päätin, että nyt riitti tämä mielivaltainen alistaminen. Enhän minä voi tehdä jatkuvasti niin, että toisella on hyvä olo ja itse samalla kärsin.

Työnantajani tarjosivat minulle uusia haasteita ja otin ne ilolla vastaan. Hinnaksi siitä tuli se, että hankala työkaveri ei puhu minulle mitään. Vastapainoksi uskon saavani työstä mielihyvää ja varmuutta.

Jos olisin taas kieltäytynyt työtehtävistä, tuskin olisin myöhemmin uskaltanut yrittää uudelleen.

Tämä on opettanut minulle sen, että ihmiset ovat julmia ja kateellisia toisilleen. Toivon tämän tarinan auttavan muita samassa tilanteessa olevia ottamaan haasteet vastaan välittämättä siitä mitä työkaveri ajattelee.

Uusia haasteita päin

Positiivinen ajattelutapa on tullut aamu ajatusten kautta. Kaikki niin ystävät kuin tuttavat tuumaavat: olet niin iloinen & positiivinen. Mut kun menen porukoille eri linja. Sielläkin ajattelin tämän illan jälkeen kohdella äitiä ja isääni iloisesti. En pura paineita sinne vaan kirjoitteluun .. runoihin -kirjeisiin .Suosittelen. Miten ihana onkaan saada jokin kirje postiluukusta pelastamaan arkea. Aito, jonka postimies on tuonut. Ei sähköinen – tai piip.piip -viesti. NE aikanaan häviää. Kirjeen & kortin voi säilyttää muistoihin. Runopöytä laatikkoon.

Nyt vasta olen aloittanut aamurytmin. Kun sairaslomalla. Koitan herätä ennen 9 tai 10, ettei rytmi kääntyisi yöpuoleen. Vahingossa innostuu käsityön ääreen ristipistoihin. Huomaa et kello onkin yksi yöllä. Äkkiä kääntyy sit unirytmi. Aikuisella naisella myös.

Eli aikainen herätys päivän alku. Myös lukemaan ajatusten aamiaista jolla voi päivän aloittaa. Joulua odotan kun teil aivan huippu joulukalenteri. Sitä odotan jo. Harmi heinäkuu-syksy edessä jne..

”runoneiti”

Jätin vakituisen työpaikkani 1kk:n sijaisuuden takia. Vakituisessa työssä olin uupunut ja stressaantunut, sijaisuus oli unelmatyötäni. Sijaisuus kesti lopulta 6kk, hyvää työkokemusta siis karttui. Sain toisen lapsen ja ennen kuin hän täytti 2v., paikka tuli yllättäen auki tässä unelmatyössäni. Hain työtä ja olin ihan pyörtyä onnesta, kun kuulin, että minut oli valittu tehtävään. Tällä kertaa kannatti kuunnella sydäntään ja ottaa riski. =)

eve

En enää näyttele, vaan elän juuri minun näköistä elämää. Minun ei tarvitse miellyttää läheskään jokaista ihmistä. On lupa olla heikko. Olen ylpeä siitä, että minussa on aimo annos herkkyyttä ja haurautta. Mullistavia ajatuksia, mitkä olen sisäistänyt viimeisen vuoden aikana. Minut kasvatettiin olemaan vahva, pärjäävä ja itsenäinen. Lohdutus, syli ja kannustus ovat olleet melko vieraita käsitteitä minulle.

Näyttelin monta vuotta vahvempaa ja eloisampaa kuin sisimmässäni olin, kunnes lopulta ystäväni sai minut ymmärtämään, miten elämäniloton ja riutunut olen ja etten selviä yksin. Jouduin = PÄÄSIN sairaalahoitoon, melkein puoleksi vuodeksi, missä pikku hiljaa voimistuin, fyysisesti ja henkisesti. Tämä päivä ja tuleva näytti jo valoisalta, mutta juuri ennen pääsiäistä tuli suru-uutinen, isäni nukkui pois. Totuttelen nyt elämään isättömänä, miten kauan lie ottaa tämä muutos että sisäistän sen täysin… elän päivän kerrallaan, yritän olla ottamatta liiallisesti huolta huomisesta. Ei voi tietää mitä huominen tuo tullessaan, nautitaan siis tästä hetkestä.

Vaaka -75

Asuttuani pitkään Jyväskylässä, muutin viime syksyn, 48-vuotiaana Vantaalle miesystäväni luokse yli kymmenen seurusteluvuoden jälkeen. Siirryin pätkätöihin, tein mm. opettajan töitä ja huomasin pitäväni niistä, vaikka ennen en ollut lainkaan välittänyt hommasta. Aloin kotiutua Vantaalle pikku hiljaa, mutta en ollut tyytyväinen työtilanteeseeni ja palkkaani. Luin Onnistujan Pikku-jättiläistä ja kokin aamiaisia ja mietin elämääni. Yhtäkkiä jokin sai minut ajattelemaan, että samalla voisin kai tehdä jotain jännittävääkin, kun elämä kuitenkin muuttui ja palkka huononi.

Hain ja pääsin oppaaksi Egyptiin, uuteen alkavan kohteeseen. Lähdin puolentoista viikon varoitusajalla, kun koko perhe oli tukemassa ajatusta.

Nyt naputtelen tätä Egyptin Aleksandriassa! Kolme viikkoa kiersin Egyptiä Assuanista Aleksandriaan, yli 1200 km matkaa. Koin Sinuhen Theban, Kuninkaiden laakson, Karnakin temppelin, näin Assuanin mahtavan padon ja risteilin pitkin Niiliä. Kairon kaoottiset kadut, pyramidit ja sfinksit tutkin sisältä ja päältä. Aleksandrian välimerellinen kauneus tyynnytti reissun rasitukset lopulta.

Viimein olemme saaneet ensimmäiset vieraat tänne ja olen nauttinut saadessani palvella ja auttaa heitä! Mikä vastakohta entiselle projektityölle ja opettajan työllekin!

Ikävä iskee joskus iltaisin, mutta onneksi on Skype, jolla saa perheeseen yhteyden. Ja päivät kuluvat kuin siivillä, kun mietimme opastoverin, agentin ja hotellihenkilökunnan kanssa, miten voisimme täyttää kaikki asiakkaidemme toiveet ja tehdä lomasta heille unohtumattoman. Kommelluksia, vaikeuksia, ongelmia on myös, mutta kaikki on aina saatu ratkaistua positiivisella asenteella!

Mitä tapahtui heti ratkaisuni jälkeen? Iski hirveä stressi, teloin autoni kaksi kertaa – edestä ja takaa, pylvääseen parkkipaikalla. Itkin ja pelkäsin, kaduin päätöstäni. Samalla myös odotin uutta kokemusta. Voimia antoi se, että tiesin entuudestaan pitäväni tulevasta työstä, vaikka arabikulttuuri onkin minulle tyystin vieras.

Vajaan kuukauden jälkeen olen sopeutunut mielestäni hyvin, oppinut enemmän kuin moniin vuosiin, nautin ystävällisistä ihmisistä ympärilläni ja totean, etten enää kadu yhtään! Sanon hymyillen samoin kuin kaikki tapaamani egyptiläiset – lapset ja aikuiset – kaduilla, kaupoissa nähtävyyksillä, hotelleissa: Welcome to Egypt!

Merja

Tein vuonna 2002 todella suuren muutoksen elämässäni. Lopetin päihteiden käytön kokonaan, joita olin käyttänyt 13 vuotta elämässäni. Synnytin maailman ihanimman oman terveen lapsen. Ja aloitin elämäni täysin uudelleen päihteettömänä. Heti kun lopetin päihteiden käytön, niin ”jätin” kokonaan entiset kaverini, ja aloitin uuden elämän lapseni kanssa. Ja nyt kuuden vuoden jälkeen olen saanut elää täyttä elämää päihteettömänä lapseni kanssa, ja sitä myöden saanut aitoa rakkautta, ja saanut kokea kaikkia tunteita täysillä elämässäni.

Olen saanut uusia ”terveitä” ihmissuhteita, ja tärkeintä; iloita, nauttia, nähdä kaikki vuodenajat, saan antaa rakkautta lapselleni, ja elää hänen kanssaan rauhallista, hauskaa, tervettä, elämänhaluista rikasta elämää kaikin tavoin, on oma koti, rauha, rakkaus, ystävyyssuhteet, terve elämä. Kiitos Taivaan Isälle tästä maailmasta, ja siitä suuresta voimasta ja uuden ihmisen elämästä, minkä saan elää täällä maanpäällä nyt.

Äiti

MINUN OMASSA ELÄMÄSSÄNI ON TAPAHTUNUT PALJON ASIOITA VUODEN AIKANA. SURULLISIA JA ILOISIA. SIKSI PÄÄTIN ANTAA OMAA AIKAANI KÄYMÄLLÄ YSTÄVÄKURSSIN. JA ALOIN YSTÄVÄKSI LÄHELLÄ OLEVALLE IHMISELLE, JOLLA ON OLLUT SURUA. JOS YHDESSÄ SAISIMME TÄSTÄ KEVÄÄSTÄ JA KESÄSTÄ MUKAVAMMAN.

NAINEN 56

Pari vuotta sitten huomasin peilissä ihmisen, joka ei näyttänyt yhtään minulta. Muutin elämäntapojani, en siis aloittanut laihduttamista, vaikka alussa käytin apuna painonvartijoiden pisteitä – kiloja on lähtenyt 30, ja olo on ihana!

Minä olen pystynyt tähän, sinäkin pystyt! Pienin muutoksin, pienin askelin pysyviin tuloksiin. 🙂

liian paksu keijuksi

Minulla oli vakituinen työpaikka, neljä alaikäistä lasta elätettävänä ja vanha talo velkoineen. Päässäni alkoi kyteä ajatus kouluttautumisesta uuteen ammattiin, elettiin kevättä kun sattumalta sain tietää että syksyllä alkaisi koulutus yli puolet lähempänä asuinkuntaani kuin olin kuvitellut. Hain kouluun sen enempiä miettimättä.

Sitten alkoi tapahtua, pistin talon myyntiin, hain opintovapaata ja syksyllä lähdin kuin lähdinkin kouluun. Aikuisopiskelu oli ihanaa, oma juttuni. Aikanaan valmistuin, sanoin itseni irti ja ryhdyin yrittäjäksi. En ole katunut.

Rakastan nykyistä työtäni, saan hoitaa ihmisiä ja päivittäin saan kiitosta siitä mitä teen.

Hoitaja

Aamulla töihin kuten tavallista, iltapäivällä vähennettiin väkeä ilman ennakkovaroitusta. Taistelin paikkani takaisin, siihen meni yli kaksi viikkoa. Sain viikonlopun miettimisaikaa ja valitsin kuitenkin irtisanomisen ja kahden vuoden palkan. 55-vuotiaana irtisanottu työnvähyyden takia, mitä tehdä? Opiskelin huvikseni vuoden ekosofiaa paikallisessa yliopistossa samalla kun tutustuin viimeisiä vuosia kotona asuviin lapsiini uudella tavalla.

Toisen vuoden, jolloin toinen lapsista armeijassa ja toinen jo muuttanut, olen käynyt vuoden kestävän käytännöllisen linjan multijournalistiksi. Surutyön teon jälkeen olen nauttinut jokaisesta hetkestä. Näen maailman entisen työpaikkani ulkopuolella toisin silmin ja tunnen olevani vapaa vaikka minulla ei ole tietoakaan tulevasta työpaikasta. Olen yhtä turvallisissa käsissä kuin sen päivän aamuna, jona minut sanottiin irti.

Elämässä ei koskaan tiedä mitä tapahtuu. Vastoinkäymisiä tulee varmasti, mutta eivät ne murehtimalla parane eikä niitä niin voi etukäteen estää. Viisainta on käyttää energia muuhun, esimerkiksi nykyhetken elämiseen ja oman sisäisen äänensä kuuntelemiseen, että mitenkä tästä eteenpäin, mitä juuri minä vielä haluan nähdä ja kokea ennen kuin tästä kupsahdan. Kukkakimppu minun tulisi lähettää entiselle työnantajalleni, koska antoi minulle sysäyksen uuteen sisältörikkaaseen elämään, josta en olisi voinut edes kuvitella!

Annikki

Minulle todella suuri muutos oli eroaminen vähän vajaa nelikymppisenä, sillä se sisälsi sekä epätyydyttävästä suhteesta irrottautumisen että lähdön silloisesta työpaikasta, ex-mieheni oli nimittäin myös läheinen työkaverini ja esimieheni. Lähtöni oli sisäisen pakon sanelema, tajusin lopulta, että olin kasvanut suhteesta ulos ja kaipasin enemmän tilaa hengittää. Olin ollut jo vuosikausia kateellinen muiden parisuhteista ymmärtämättä miksi.

Minulla ei ollut vaihtoehtoa vaikka olin arka ja hyppäsin aika lailla tyhjän päälle. Koska en usko, että ihmistä voisi vaihtaa toiseen, vaan uusi löytyy vain jos on löytyäkseen, tein siinä vaiheessa valinnan yksinolon ja epätyydyttävän parisuhteen välillä – se oli minulle vaikea valinta, sillä olimme olleet toista vuosikymmentä yhdessä toisaalta henkisesti rikkaassa suhteessa ja parisuhde on aina ollut minulle tärkeä. Lisäksi eroon liittyvä ja työpaikan vaihto merkitsi, että jouduin vaihtamaan myös alaa, sillä käytännössä vastaavaa työtä ei siihen aikaan löytynyt markkinoilta.

Olin noin vuoden verran yksin ja vielä pitempään työttömänä ja se aika oli todella vaikeaa vaikka oli siinä ilonkin hetkiä; löysin uudestaan vanhoja harrastuksia ja keksin uusia, suhteeni ystäviini lujittuivat ja hankin ensimmäisen lemmikkieläimeni, kun se ei aikaisemmin ollut mahdollista. En myöskään hetkeäkään epäillyt ettenkö olisi tehnyt oikein sekä itseäni että exääni ajatellen, joten siinä mielessä minulla oli mielenrauha vaikka olinkin masentunut. Läheisen puuttuminen oli kuitenkin vaikeaa ja tunsin olevani yhteiskunnallisesti hyödytön ja myös normaalin sosiaalisen elämän ulkopuolella.

Jotenkin vain jaksoin päivästä päivään, kävin tanssimassakin ja pääsin tutustumaan monenlaiseen ihmiseen. Lopulta löytyi myös lämmin mies, jolla oli halu yhdessä elämiseen yhtä vahva kuin minulla. Olemme edelleen yhdessä; suhde on osoittautunut melko vaikeaksi mutta myös antoisaksi – olemme yhdessä koska haluamme olla, olen tässä avoimin silmin ja itseni paremmin tuntien. Monen vuoden ja muutaman työpaikan jälkeen löytyi uusi työpaikkakin, joka mukavasti jatkaa sen aikaisemman linjoja mutta vielä tyydyttävämmällä tavalla. Ne elämäni ongelmat, jotka kohtasin reilut kymmenen vuotta sitten, ovat siis ratkenneet ajan myötä. Siinä on auttanut oma sitkeys mutta myös avoimuus elämän antamille mahdollisuuksille. Olen parisuhteessani ymmärtäväisempi mutta myös itsenäisempi ja olen kumpaankin asiaan tyytyväinen.

Nykyistä työtäni osaan myös arvostaa aivan eri tavalla kuin jos olisin löytänyt sen aikaisemmin, enkä myöskään ole enää niin herkkä työssä esiintyville ongelmille, olivatpa ne sitten ammatillisia tai ihmissuhteisiin liittyviä; löydän helpommin tavan toimia tai suhtautua ongelmaan kun sellainen tulee eteen. Kaiken kaikkiaan olen vahvempi ihminen tänään kuin aikaisemmin. Lisäksi, ainakin yhtä tärkeänä asiana, sain tuosta muutoksesta sen opin, että voin selvitä vaikka on vaikeaakin. Elämän vaikeudet eivät kauhistuta ja tiedän, että niidenkin kanssa voi elää eivätkä ne kestä loputtomiin vaan kaikkeen voi löytyä jonkinlainen ratkaisu ja rauha.

Kohta 50-vuotias

Koulussa 80- ja 90 -luvuilla meillä oli sellainen perinteinen tamburiiniliikkamaikka. Kannustuksesta ei tietoakaan meille taviksille, ainoastaan liikuntaa harrastavat huomioitiin. Tämän seurauksena liikuntaharrastus jäi vuosiksi. Onneksi olen hoikkuuteen taipuvainen eli painoa ei ole sen vuoksi tullut, mutta muita traumoja kylläkin. Vuosia meni, perhe kasvoi ja jossain vaiheessa huomasin, että minullahan on omaa aikaa! Miten sen käyttäisin – voisinko ehkä miettiä liikunnan harrastamista jossain muodossa. Lähdin lenkille ja sille tielle jäin, lisäksi on tullut pilates, kuntosali ja muut ihastuttavat kokeilut. Siitä sai tamburiinimaikka kyytiä! Suosittelen!

tamburiinimaikalle kyytiä

Hei ystävät, Olen joutunut elämässäni monta kertaa ihan uuden asian eteen noin 6 vuoden välein. Kerron viimeisemmän tapahtumasarjan.

Sanoin itseni irti työpaikasta, jossa ei tunnettu lainkaan työaikalakia tai muutakaan työntekijän etuja, päätös ei ollut kuitenkaan helppo, mietin sitä pari vuotta. Jäin tyhjän päälle. Hain töitä ahkerasti, mutta minulla ei ollut ajan tasalla olevaa koulutusta, enkä kelvannut mihinkään. Oli vuosi 1994 ja laman aikaa. Pääsin kuitenkin työllisyysvaroilla töihin muutaman kerran ja taas välillä olin työtön. Usko itseeni mureni.

Olen kuitenkin positiivisesti ajatteleva ja jaksoin eteenpäin. Ajattelin että metalliala voisi olla hyvä, oppisin ainakin hitsaamaan vaikka kynttilänjalkoja ja myisin niitä. Menin aikuiskoulutukseen metallioppiin ja yleisjakson jälkeen kiinnostuin polttoleikkaajan työstä ja opettelin sitä. Muutaman kuukauden ehdin opetella, kun tuli kutsu työhaastatteluun ja pääsin heti töihin laivanrakennusfirmaan. Aloitin seuraavana päivänä.

En osannut hommaa kunnolla, vaan kyllä sen sitten tehdessä oppi. Olin asennoitunut uuden oppimiseen innolla. Olin 8vuotta konepolttajana ja viihdyin hyvin. Selkä ei kuitenkaan kestänyt raskasta työtä ja lääkäri suositteli siirtymistä kevyempään työhön. Ajattelin kauhulla etten enää viisikymppisenä kelpaa mihinkään. Nyt kuitenkin olen samassa firmassa opettelemassa taas uuteen ammattiin suunnittelijana. Taas uudet haasteet ja ihan uusi ala, mutta tiedän, että opin tämänkin jos vain tahdon. Uskon että positiivinen asenteeni ja ajatteluni, että asioilla on tapana järjestyä, on vienyt minua eteenpäin. Uskallusta on kyllä tarvittu. On myös rankkaa uuden opettelu ihan nollasta, mutta on kyllä kannattanut ja usko itseen on vahvistunut!

muoris

Erosin väkivaltaisesta miehestäni 10 yhteisen vuoden jälkeen. Pohdin eroamista vuosia, lopullinen päätös syntyi koska en halunnut pelätä omassa kotonani loppuelämääni. Halusin myös että tuolloin 6- ja 9-vuotiailla pojillani on sellainen perhe jossa kaikilla on hyvä ja turvallinen olla. Silloinen mieheni ei eroa ymmärtänyt ja aneli minua takaisin vielä n. puoli vuotta eron jälkeen. Eron jälkeen elämäni muuttui paremmaksi ja löysin sittemmin uuden kumppaninkin.

Tällä hetkellä meillä on uusioperhe, jossa on minun poikieni lisäksi yhteinen poika. Elämämme on erittäin hyvää ja meillä kaikilla on hyvä olla. Tietenkin meillä riidellään, on ollut murrosikää ja uhmaa yms. Mutta riitelemme ilman väkivaltaa ja kaikki perheessämme pystyvät suuttumaan toisilleen ilman pelkoa siitä mitä tapahtuu jos suuttuu.

Ero on ollut tähänastisen elämäni paras päätös, mietin sitä vuosia, koska itsetuntoani oli poljettu pitkään, mutta se todella kannatti!

Onnellinen uusioperheen äiti

Vuonna 2001 sain tarpeekseni työttömyydestä ja pätkätöistä ja toivottomuudesta. Huomasin ilmoituksen ja puoliuhmapäissäni hain töihin – Ruotsiin. Hämmästyksekseni sain työtarjouksen ja hetken mietittyäni päätin mennä. Matkalla tulevaan kotikaupunkiini huomasin, että ammoinen tankero kouluruotsi oli täysin unohtunut ja kauhuissani olin vähällä kääntyä takaisin; miten ikimaailmassa mahtaisin selvitä kun en mitään ymmärrä..

Työpaikka osoittautuikin mukavaksi ja kansainväliseksi, ja ihmiset pienessä uudessa kotikylässäni ystävällisiksi ja avuliaiksi. Kielikin alkoi pikkuhiljaa luistaa, sitähän oppii mitä vain kun on pakko.

Jo ensimmäisellä viikolla huomio kiinnittyi ujonherttaisesti hymyilevään norjalaismieheen, jonka kanssa aloin pikkuhiljaa seurustella. Parin vuoden jälkeen muutimme yhdessä ulkomaille vaativampiin töihin ja ennen pitkää menimme myös naimisiin. Muutaman vuoden jälkeen olemme hiljakkoin päätyneet yhdessä Suomeen vanhaan kotikaupunkiini; miehelläni on tiukka paikka oppia suomea työn ohella, ja itsellenikin asettuminen taas Suomeen vaatii pientä totuttelua.

Koskaan ei tiedä mitä eteen tulee, mutta kannattaa rohkaista mielensä ja tarttua tilaisuuteen vaikka se tuntuisikin järjettömältä.

Tainu

Olin asiakaspalvelutyössä. Vastaani sattui ns. ”hankala asiakas”. Ensimmäinen puhelinkeskustelu alkoi hänen osaltaan huudolla korvaan. Meillä jokaisella myyjällä oli valmiiksi hiukset pystyssä, kun vastatessamme puhelimeen kuului ko. henkilön nimi. Meille se merkitsi, että vaikeuksia oli tulossa… Sain kuitenkin ekstra-rohkeuden tehdä töitä asiakassuhteen säilymisen eteen.

Tässä vaiheessa positiivinen ja iloinen asenne tuli vahvuudekseni. Tosin työkaverini vielä tuossa vaiheessa epäilivät vaivannäköni kannattavuutta… Työpöytäni yläpuolella seuraava lause: ”Jokainen kohtaamani ihminen on arvokas – ja minun on tarkoitus kohdata häntä arvostaen.” Tämän tyyppisiä lauseita ripustelin useita muistutukseksi itselleni ja työkavereilleni – ja toimin niiden mukaan.

Jälkeenpäin olen sanonut, että tämä kyseinen asiakas opetti minulle paljon positiivisesta elämänasenteesta, ihmisten kohtaamisesta ja myyntityöstä / asiakaspalvelusta.

Tuloksena oli asiakassuhteen jatkuminen ja po. yrityksen ostomäärän moninkertaistuminen. Opin, että kannattaa sijoittaa yhteenkin ihmiseen! Sanoin jälkeenpäin, että tämä asiakkaani ansaitsisi monta ruusua tehokkaasta myyntikoulutuksesta!

Ihan oikeasti voi sanoa, että hän mullisti elämäni – positiivisella tavalla! Myös hänen elämänsä muuttui positiiviseen suuntaan: Negatiivinen asenne pehmeni ja monet asiat alkoivat asettua kohdalleen – ilmeisesti asennemuutoksen myötä… Miten se vertaus menikään…: Lämmittävä aurinko saa riisumaan takin; myrskytuuli saa aikaan sen, että takki kiedotaan entistä tiukemmin ympärille!

Hymyä peliin!

Elämäni tähän asti suurin muutos tapahtui viime syksynä. Kahdenkymmenenviiden yhteisen vuoden jälkeen vaimoni ilmoitti tylysti lähtevänsä ja jättävänsä minut. Hän oli löytänyt uuden ja paremman ja halusi eroa. Se tuli täydellisenä yllätyksenä minulle ja lapsille. Hän heitti kaiken entisen elämän roskakoppaan uuden suhteen takia. Sinne joutuivat minun lisäkseni lapset, vasta remontoitu koti, velat, yhteiset ystävät, muistot ja tulevaisuuden suunnitelmat.

Elämänmuutos tuli minulle pyytämättä. En ollut milloinkaan varautunut tällaiseen asiaan ja mielestäni en myöskään ansainnut sitä. Olin hyvä puoliso ja isä. Neuvotteluvaraa ei vaimon mielestä ollut. Päätös oli hänen ja se koski kaikkia. Muutokseen oli vain sopeuduttava lasten ja oman mielenterveyden säilyttämiseksi. Jatkoin elämääni lasten kanssa. Sain aluksi apua ammattiauttajilta sekä ystäviltä. Myös lapset olivat tukenani. He vakuuttivat minulle, että syy ei ole minussa.

Vähitellen itsetuntoni alkoi kohota. Huomasin pärjääväni päivittäisissä asioissa. Koska olin ennekin osallistunut kotitöihin, niiden hoitaminen ei ole muodostunut ongelmaksi. Töitä vain on kaksinkerroin ja välillä olen niistä väsynyt. Haluan kuitenkin, että lasten ei tarvitse kärsiä elämänmuutoksesta. Siksi yritän pitää kaiken mahdollisimman ennallaan, kodin siistinä ja tehdä hyvää ruokaa.

Pärjäämiseni on ilahduttanut ystäviäni, mutta kiukuttanut vaimoani, joka on pyrkinyt kaikin keinoin, mm taloudellisesti hankaloittamaan elämääni. Hän on puhunut myös lapsille, etteivät he saisi enää auttaa minua. Minua pitää rangaista siitä, etten ollutkaan romahtanut hänen lähtiessään, kuten hän oli toivonut. Ihmettelen joskus tällaista pahuutta ihmisessä. Hänen ilkeilynsä on kuitenkin johtanut vallan päinvastaiseen tulokseen. Se on lisännyt pärjäämisen haluani. Minulla on tullut voimakas tarve näyttää hänelle ja muille ihmisille, että täältä vielä noustaan.

Taloudellisesti tulen toimeen ilman vaimon apua. Hän saa käyttää rahansa hemmotellakseen itseään ja uutta miestään. Olen päässyt henkisesti eron hänestä, enkä ole kateellinen hänelle, mutta matkaa täydelliseen tasapainoon on vielä jäljellä. Olen vielä liian vereslihalla menneestä onnistuakseni aloittamaan uuden parisuhteen.

Isänä edelleen

Tässä tarinani: Pääsin 18-vuotiaana kesätöihin, joissa sain jatkaa opiskeluiden ohella. Reilut 20-vuotiaana päätin, että voin omien opiskeluideni ja tämän ”kesätyöpaikan” ohella tehdä muitakin töitä. Viikot kuluivat ja olin arkipäivisin koulussa, illat töissä yöhön asti ja viikonloput tein pitkää päivää. Näillä rahoilla sain ostettua itselleni asunnon ja remontoitua samalla isältäni jäänyttä huonokuntoista taloa, joka oli täysin ränsistynyt. Muuta ystäväni tekivät tässä vaiheessa yhtä duunia tai elivät pelkästään opintotuella.

Vuoden 2006 kesällä jäin äitiyslomalle, mutta en osannut silloinkaan lopettaa työn tekemistä. Yllättäen kesän 2007 alussa sain vakituisen työpaikan, mutta tässä työpaikassa kohtasin elämäni painajaisen. Toimistossa on kanssani kunnon työpaikkakiusaaja. Päätin, että en luovuta, mutta ei tätäkään jaksa pitkään. Työ on mielenkiintoista, mutta työnantajaa ei kiinnosta työpaikan ilmapiiri ollenkaan, kunhan rahaa tulee talolle.

Aloin miettimään, mitä voisin tehdä elämälleni? Minulla on taustalla yksi tutkinto ja toinen on odottanut aikansa yliopistolla. Uskallanko hypätä tyhjän päälle ja olla vain opiskelija ensimmäistä kertaa elämässäni? Kevään 2008 aikana tein tavoitteen elämälleni:

* ostan kuolinpesältä talon, jota remontoin ja otan jopa lainaa sitä varten
* jatkan opiskeluita yliopistolla ja hidastan elämän vauhtia !

Näiden päätösten jälkeen mielialani on parantunut ja odotan innolla syksyllä alkavia opintoja!

Karuski