Niukoilla eväillä onnistunut elämä

Anne kirjoittaa: ”Minua kiinnostaisi tietää miten ovat pärjänneet he, jotka kokevat, että lapsuuden eväät jäivät niukoiksi ja miten he ovat rakentaneet omaa elämäänsä?”

Lapsen menestyminen ei ole kiinni rahasta. Parempaa alkua vanhempi ei voi lapselleen antaa kuin vahvan itsetunnon ja rakkautta. Opettelemalla tuntemaan itseni, lukemalla, pohtimalla, kohtelemalla toisia oikein ja väärin, antamalla anteeksi vanhemmilleni tai muille mielestäni väärin ”kasvattaneille”, olen oppinut miten tätä elämää pitäisi elää. Luulen olevani oikealla tiellä.

Marja

Niukat eväät ovat antaneet voimaa siihen, että mm. lähdin nuorena tyttönä maailmalle oppimaan ja kokemaan uusia asioita. Olihan se näytön paikka itselleni, mutta myös vanhemmillenikin (äitihän kuvitteli, etten pärjää Englannissa, jossa asuin 2 vuotta). Olin myöskin Ruotsissa vain puoli vuotta. Sen jälkeen tulin takaisin Suomeen, jossa tein työelämäni. Tapasin aikoinaan mieheni, jonka kanssa meillä on yhteinen lapsi ja olemme onnellisia isovanhempia, kun elämäämme tuli pieni tyttö.

ROHKEASTI ETEENPÄIN, USKALTAKAA TOTEUTTAA TOIVEITANNE!

eveliina

Olin lapsena kauhean usein sairas. Olisin saanut aloittaa koulun vasta 8-vuotiaana, mutta halusin mennä 7-vuotiaana kuten kaveritkin. Elin sisulla ja mielessä kyllä minä naytän -asenne. Lopulta olin yksi niitä harvoja, jotka jatkoivat keskikoulu-lukio jne. -linjaa. Aikuisenakin toimin monesti näyttämishalusta ja kuin hammasta purren omista hankalista päivistäni yli.

äkäpussi

Elämäni eväät olivat runsaat materiassa, henkiset eväät sitten sitäkin niukemmat. Niin sitä on vaan, sisulla, menty eteenpäin. Tietoisia päätöksiä siitä, että en aio pilata omaa ja lasteni elämää sen takia mitä mä oon lapsena kokenut. Positiivisuutta ja kaiken kattavaa elämän iloa 🙂 En tiiä mistä kaikki kumpuaa, miten oon nuorena naisena päässyt elämään kiinni. Vähän aikuisempana, jo itse äitinä, on nää päätökset tullu kuin itsestään ja on ollut helppo olla erilainen äiti omille lapsilleni 🙂

Hulmutukka

11-lapsisessa alkoholisti- ja mielenterveysongelmaisesta perheestä tuli evääksi sirpaleita ja pieniä siruja. Aikuistuessani kohtasin muutamia ihania ihmisiä, jotka omilla esimerkeillään auttoivat kasaamaan siruista elämän. Olen heille ikuisesti kiitollinen. Ja joka päivä on tärkeä ”ajatusten aamiainen”, josta löytyy aina jotain arkeen.

Raita-Maria

Oma äitini menehtyi vakavaan sairauteen ollessani varhaisaikuinen. Paljon jäi puhumatta ja neuvoja kysymättä. Löysin kuitenkin ihanan puolison ja hänen kautta anopin, joilta olen saanut oppeja arkeen ja erilaista tukea perheen arjen pyörittämiseen. Opiskelut erilaisissa oppilaitoksissa ovat tuoneet myös luonnollisesti eväitä elämään. Ennen kaikkea lapset kasvattavat myös vanhempia.

3 x äiti

Antamalla anteeksi – sydämestään – se, mitä tapahtui ja se, mitä ei tapahtunut!
Näin vapautuu uskomattoman paljon energiaa oman elämän rakentamiseen!

-Riitta

Positiivisella asenteella. Jatkuvalla elämän uteliaisuudella. Rakkaudesta ihmisiin. Halu auttaa muita. Luonnosta energiaa. Usko huomiseen ja että elämä kantaa ja minua varten on onnellinen ja hyvä elämä. Uskallusta aloittaa alusta kun kaikki romahtaa. Rakkaudesta elämään.

marianne

Elämää on menty eteenpäin työllä ja periksiantamattomuudella sekä ystävällisyydellä toisia kohtaan.

Ansku

”Alku aina hankalaa. Lopussa kiitos seisoo” Näin sanoo vanha sananlasku
Tarinani lyhyesti: Ensimmäinen itse hankittu töpaikka 11-vuotiaana. Maalaiskylän ruokakaupan ”pikkuapulainen” kesätyö 3-vuotiaan pikkupojan perään katsominen ym. asioissa auttaminen. Kesätyön palkka: Ruoka ja asunto (Äitini oli sairaalassa). Rahat sadetakin ja pukukankaan ostoon. Seuraava työpaikka Kansakoulun loputtua 14 vanhana pikkupiiaksi kaupunkiin työtehtävä 7 vuotiaan koululaisen kouluun lähettäminen ym. kotityöt perheen vanhemmat työssä.
15-vuotiaana työhön kenkätehtaaseen, asunto edellisen työpaikan koti. Tehtaassa juoksutyttönä. Tikkaajan kurssi ja myöhemmin koristereiittäjänkin oppi. 18-vuotiaana avioliitto, 20-vuotiaana lapsi, 22-vuotiaana toinen lapsi. 23-vuotiaana uuteen ammattiin rohkeasti kirjekurssit ja sitten vakuutustarkastajaksi. 24-vuotiaana kolmas lapsi. Työ oli elämäntyöni upea ja antoisa ammatti. Sairauden vuoksi työkyvyttömyyseläke 48-vuotiaana. Työterapiana vapaaehtoistyötä ja maalaus- sekä kirjoitusharrastusten lisäksi myös lausuntaharrastukseni ovat antaneet elämälle iloa ja näin päässyt osalliseksi mukaan elämään ja yhteisöihin. Elämäni on ollut monipuolista ja elämänmakuista. Vaikeuksista vahvuutta, iloa onnistumisista. Toivon sisukkuutta nykypäivän nuorille ja aktiivi-iässä oleville. Hyviä eväitä on ollut luottamus parempaan tulevaisuuteen huomiseen ja valtava yrittämisen halu. Nyt tsemppiä kaikille ja Hyvää kesää!

Tuulikki 74-vuotias isoäiti

Olen opetellut väljempää suhtautumista rahaan ja tavaraan. Aina rahan kanssa on tuskailtu, mutta kun ikää tulee ja ei todella ole rahaa eläkeläisellä, niin sillä tullaan toimeen. Ulkoilu ei maksa mitään ja kirppis on minun stockmanni ja pirun paljon naurua. Mansessa on ryhmä tyhjännaurajat .. siihen liityn ensi tilassa. Raha on ollut tunneasia…. siitä eroon kun pääsee, alkaa lutviutua.

epelinski

Ensiksi tarvitsee ruveta ajattelemaan omilla aivoilla. Päättää tehdä elämästään erilaisen kuin se minkä kotona on nähnyt ja jota ei itse pidä hyvänä. Kannattaa panostaa opiskeluun ja hyviin ihmissuhteisiin.

mummeli

90-luvun lamavuosina 3 lapsen yksinhuoltajaäitini oli kovilla. Välillä ei tullut rahaa ruokaan mistään, välillä kahtakin sekalaista työtä tehdessä rahat kuluivat työmatkoihin lasten yrittäessä pärjätä yksin kotona. Itse olin lapsista nuorin, 8-vuotias arkajalka, joka oppi huolehtimaan itsestään ja tekemään äidin poissa ollessa jauhoista, vedestä ja suolasta ”teeleipiä”, jolla sai mahan nälänhuudon hiljenemään hetkeksi. Noihin lapsuuden vuosiin mahtui paljon koettelemuksia, joista nälkä oli pienin murhe.
Nuo vuodet antoivat minulle evääksi iloisuuden ja toivon paremmasta. Kun myöhemmässä elämänvaiheessa olen kohdannut epäonnea tai murheita, muistelen lapsuuden vuosia ja ajattelen; ”Huonomminkin voisi olla”. Positiivisuus ja iloisuus ovat elämäni kivijalat, jonka päälle on hyvä rakentaa. 🙂

Sanna

Olen 50-luvun lapsi. Omat lapset syntyivät 70-80 -luvulla. Oma lapsuuteni oli ruuan ym. suhteen konstailematonta, eritoten maalaistalon lapsena. Ei osannut kaivata mitään ’höttösiä’, eli ns. turhia ruokia, ylimääräisä vaatteita, merkkivaatteita, tai hienoja kenkiä. Sisarusten vanhoja, jopa silmälasisangat olivat kierrossa! Mutta kun joskus sai uudet, se oli ihanaa. Äiti ompeli, leipoi ja teki lähes kaikki itse.
Sen opin, että edelleenkään en tuhlaa mitään, mutta en ole mikään hullunmoinen saiturikaan!
Ei saa heittää ruokaa roskiin, en osaa ostella limsaa kuin ihan joskus, kun lastenlapset tulee, esim. juhannuksena tai joku juhlapyhä. Mehut ja hillot teen itse edelleen, vaikka olemme kahden mieheni kanssa. Elo-syyskuussa on hilloa ja mehua ja marjaa säilötty kovasti. Joku kysyy: kenelle sinä oikein teet? No, itse syömme ja kun lapset ja lasten perheet tulee, niin onpa menekkiä ja näin on loppukesällä varastot tyhjät! Itse siivotaan, ei siivojaa ainakaan vielä tarvita, kierretään kirppareita, se on huvia ja joskus myös hyötyä. Tavaraa kierrätetään, elämä tuntuu silti yltäkylläiseltä. Mieheni ja minä olemme molemmat kasvaneet sitä aikaa, että elämä oli niukahkoa, mutta ei ollut koskaan nälkä.
Eikä koskaan, ei koskaan saanut sanoa, että yök mitä ruokaa! Kaikki oppi tyytyväisyyttä ja äidin tekemä ihana leipä ja pulla oli leipomispäivänä suurta herkkua, jonka yhä ihanana muistan!

mummi54

Lapsuuden kehnot eväät vaikuttivat elämääni salakavalasti, tiedostamattani vuosia. Vaikka kaikki oli näennäisesti hyvin, jotain oli aina pielessä. Suurin oivallus tuli sitten kuultuani alkoholistien aikuisten lasten vertaistukiryhmästä (www.aal.fi), jonne otetaan avosylin vastaan myös muuten toimintahäiriöisessä perheessä kasvaneet. Siellä silmät aukenivat, mihin kaikkeen lapsuuden kokemukset voivat vaikuttaa ja että niistä voi toipua! Synnyin siellä uudelleen, sain tuntea olevani rakastettu ja sain uudet eväät elämään. Nyt ei voi enää valittaa elämästä, ei edes vastoinkäymisten kohdalla. Nyt kaikki on oikeasti hyvin.

Johanna

Omalla sitkeällä yrittämisellä ja luottaen siihen että elämä kantaa.

maaninka

Olen syntynyt v.1950 nuorimmaksi kahdeksasta lapsesta. Äiti jäi yksinhuoltajaksi kun olin aika pieni. Toimeentulo oli tiukassa, mutta koskaan ei ollut ruoasta eikä vaatteista puute, vaikka ”kierrätys” oli myös silloin kova sana! Siitä olin katkera myöhemmällä iällä, kun en saanut koskaan omia esim. suksia, pyörää, luistimia. Silloin lapsena sen otti itsestään selvänä, kun ei ole varaa, niin ei. Vieläkin joskus nostaa päätään jokunen katkeruuden itu, jota alan tarmokkaasti kitkemään! Yritän muistaa tärkeimmän äidin neuvon; Tee työsi ahkerasti ja kunnolla ja ole rehellinen. Niillä eväillä pärjää!

Mummi

Elämä ei ole pelkkää juhlaa ja shampanjaa, mutta siihen tulee aina pyrkiä.
-Jaska Jokunen-

Hannes

Olen alkoholistiperheestä, suurin voima mikä minua on ajanut eteenpäin on se, että itse halusin elämältäni jotakin ihan muuta, päätin jo varhain, että omat lapseni eivät joudu kokemaan samaa mitä itse koin. Tein siis ihan erilailla kuin vanhempani, kun heidän elämässään tuli haasteita he hukuttivat ne pulloon, kun omassa elämässäni koin vakavia haasteita, en pelännyt pyytää apua. Pyysin ja sain, minulla oli onni työskennellä ihanan terapeutin kanssa, joka auttoi rakentamaan perustukset elämälle uusiksi ja nyt luotan, että selviän mistä vaan 🙂

Anne

40-vuotiaana yhä vahvistan elämääni. Päätin jo nuorena, että minä selviän kunnialla. Päätin, että olen itselleni rehellinen ja voin aina kulkea pystyssä päin, jos en saa apua, niin selviän itsekin. Tiesin, että valitsemani tie on raskas ja on helpompaa pistää pää pensaaseen, mutta uskoin jo silloin, että lopputulos on näin parempi. Onneksi minun ei ole tarvinnut yksin selvitä vaan olen siunattu elämäni varrella usealla hyvällä ystävällä, jotka ovat olleet ja ovat yhä tukipilareina elämässäni. Elämänkokemukseni ovat tehneet minusta kovapäisen ja vaativan, mutta koko matkan olen säilyttänyt huumorintajuni ja uskon parempaan. Elämä olisi helpompaa, jos olisin saanut lapsuudessa paremmat eväät, mutta se ei olisi tehnyt minusta sitä, mitä olen nyt. Uskon kykyihini ja siihen, että elämä kantaa vaikkei se aina siltä näytäkään. Osaan nauttia elämän pienistä asioista, koska onni koostuu juuri niistä 🙂

elämän kasvattama

Sellaiset, joiden eväät ovat lapsuudessa jääneet niukoiksi (etenkin taloudellisesti), pärjäävät parhaiten. Oikealla asenteella ja kovalla työllä pääsee pitkälle. Tämä on sanottu kokemuksen rintaäänellä!

Pankinjohtaja – nyt jo eläkkeellä

Henkilökohtaisesti minua on auttanut: kognitiivinen lyhytterapia, liikunta ja luonto: jooga, asahi ja avantouinti, hiljentyminen ja meditaatio (Satu Pusan CD:t) ja musiikki: Savonlinnan oopperajuhlat, kausikortti Kuopion kaupunginorkesterin sinfoniakonsertteihin, Seminaarimäen mieslaulajien konsertit and last but not least: Positiivarit ja sieltä vuosien saatossa opittu oikea asenne elämään.

Alussa oli helmetön simpukka…

Muutin jo lapsena pois kotoa, koska pahaolo velloi siellä koko ajan. Ensimmäinen ihminen, joka rakasti minua, oli turvapaikkani. Se suhde oli turvallinen ja hyvä. Sain lapsenkin. Kasvettuani aikuisuuteen, aloin voimaan itse pahoin. Onni oli vieras sana. En vaan tuntenut olevani ”kotona” vieläkään. Aloin ymmärtää takertumiseni. Erosimme ja välittömästi uusi suhde. Siinä nopeasti naimisiin ja sitten tossun alle. Tuli nyrkkiä, tuli kaikkea mahdollista pahaa. Yritin jaksaa. enhän voisi myöntää tehneeni taas virhettä. Epäonnistuvani tässäkin suhteessa. Itsetuntoni oli jo romuna monista syistä.
Lopulta tunnistin tieni olevan umpikujassa. Oli joko hypättävä alas rotkoon tai tehtävä u-käännös tyhjään. Se oli elämäni paras päätös! Toinen ero!
En tietenkään ole ylpeä eroista. Meninhän naimisiin elääkseni yhdessä loppuun saakka!
Päätin kuitenkin, että eläisin seuraavaksi yksin! Ei mitään takertumisia enää! Ei ketään siihen laastariksi. Minun olisi aika katsoa, mikä ja kuka olen ja mitä haluan elämältäni. Enhän voisi edes lapsenikaan vuoksi toistaa kolmatta kertaa virheitäni. Takertua ja hakea turvaa vääristä paikoista. saatikka itseni vuoksi!
Paranin pikkuhiljaa fyysisistä ja henkisistä ruhjeista ja ongelmista. Hoidatin itseni kuntoon selvittämällä myös ne seikat, mitkä lapsuudesta saakka olivat kalvaneet minua. Aloin ymmärtää, että syyt olivatkin piilossa olleet aina! Olemassa olevia pelkotiloja, traumaattisia kokemuksia, uhkaa ja todellista vaaraa.
Nyt, kun voin katsoa menneisyyttäni rehellisesti avoimin silmin, tunnistaen omat heikkouteni ja virheeni ja syyni, ymmärrän olleeni hakoteillä kauan. Nyt vasta kun ensin elin ihan vaan itseäni ja lastani varten, voin olla myös parisuhteessa onnellinen. Ja että oikeasti löysin rakkauden, enkä takertunut johonkin. Teen asioita, joista pidän ja voin hyvin. Olen onnellinen. Elämä hymyilee. Olen saapunut lapseni kanssa kotiin.
Nyt minun energiani riittävät näkemään linnut puun oksilla ja sateenkaaren taivaalla. Kukkaset metsäpolun varrella ja kassajonossa hymyilevän mummelin, kun nostan häneltä tipahtaneen muovikassin. Ennen en nähnyt kuin mustaa, pahaa ja kenties harmaata joskus.
Totta kai elämässäni on huoliakin ja normaalia arkea. Elän sairauden vuoksi varattomana. Silti nautin elämästäni nyt!
Tarvitsin vain selvittää itselleni omat syyni ja tarpeeni, itseni ja haaveeni. Ne asiat, miksi, miten ja mistä saakka. Terapiasta oli apua löytämään elämäni! Vapauteni! Positiivaritkin.

Vapautunut sielu

Heti pitää todeta, että en ole ajatellut noin ’lapsuuden eväät jäivät niukoiksi’. Niin se tosiaan on toisien mielestä ollut. Asuin molempien vanhempien kanssa 6-vuotiaaksi. Äidin ja veljen kanssa kolmistaan 8-vuotiaaksi. Sitten minut huostaanotettiin. Asuin 10 vuotta lastenkodissa eli 18-vuotiaaksi. Oman elämäni onnistumiseen uskoin. Luonne kun on positiivinen. Asenne toisiin ihmisiin ystävällinen ja auttavainen. Vaikeinta on ollut oppia välillä sanomaan ei, kun kiltteyttä hyväksikäytetään sumeilematta. Opiskelin nuorena merkonomiksi. Aikuisena kävin pari jatkokurssia: Markkinointi-institutiin tiedottaja -kurssin ja taloushallinnon yrittäjäkurssin, mikä oli tarkoitettu merkonomeille. Perustin perheen, menin jo 20-vuotiaana naimisiin, olimme seurustelleet viisi vuotta. Saimme kaksi poikaa ja erosimme 18 vuoden liiton jälkeen, koska edellytyksiä yhteiseloon yksinkertaisesti ei enää ollut. Sen jälkeen oli yksin kolme vuotta ja löysin nykyisin avomiehen, jonka kanssa olen ollut jo 11 onnellista vuotta. Lapsuus oli varmasti tyypillistä huostaanotetun lapsen lapsuutta. Veljeni luokiteltaisiin tänä päivänä ADHD-lapseksi. Silloin sellaista ei oltu vielä keksittykään. Kroppani on täynnä arpia, jotka ovat hänen aiheuttamiaan. Jos en tehnyt kuten hän halusi, seuraavaksi tuli turpiin. Opin välttelemään tilanteita ja muutenkin aistin kaikkien muiden mielenliikkeet ja vaaralliset tilanteet ennalta, useimmiten..! Isä joi viikonloppuisin, ei vahingoittanut minua, mutta ojensi veljeä liian kovakouraisesti ja räyhäsi äidille. Se oli kuitenkin aika lyhyt aika, vain kuusi vuotta. Myöhemminkin isä lähti juodessaan minua etsimään, olinhan isin prinsessa. Yleensä en jaksanut humalaista isää kuunnella, joten menin piiloon, jos näin hänen tulevan. Äidillä on mielenterveysongelmia, skitsofrenia. Hän ei saanut veljestä minkäänlaista otetta, siitä syystä enimmäkseen elämä oli niin ’vaarallista’. Suojella kukaan muukaan minua, siis kokonaan, ei pystynyt. Tänä päivänä ajattelen niin, että minulla on oma hyvä elämä. Ihanat lapset ja hyvä avopuoliso ja niin, myöskin hyvä työpaikka.

Positiivitar

Minulla oli heikko äitisuhde, mutta sen korvasi suurelta osalta hyvä isäsuhde.

Pepi

Vastaan heti alkuun. Olen pärjännyt loistavasti. Ainakin sen mittarin mukaan, jonka olen itselleni muokannut ja hyväksynyt. Lienee ollut niin, että lapsena ei ollut liiemmin ns. eväitä, mutta rakkautta, yhteisöllisyyttä, naapureita, serkkuja ja puuhaa riittämiin ja valittavaksi asti. Niin – vai olivatko juuri nuo ne elämäni eväät. Toki joskus oli myös sitä pakkopuuhaa, joka ei aina niin innostanut.

Kun kotonamme ei ollut esim. telkkaria haukkaamassa vähäisen ns. vapaa-ajasta omaa osaansa. Oli siis aikaa ja luonto lähellä, kesät talvet. Ja naapurin kaverit.

Metsässä oli kiintoisaa samoilla myös vapaa-aikana. Joskus kynsitulia tehden ja eväitäkin nauttien.

Kasvoin mukaan elämän virtaan seuraten vanhempien sisarusteni kasvamista, pois kodista omaan elämäänsä. Sain kuulla kiintoisia kuulumisia kotikylän ulkopuolelta – mielenkiintoista kuultavaa. Siinä kasvoin näkemykseen, että jotain pitää ja saa lähteä elämässään tekemään. Tämä oli tärkeä kasvun aika. Valinnan saa ja pitää tehdä ihan itse. Vastuullisen henkilön näkee sitten peilistä.

Ammatinvalintaan olikin sitten runsas opastava joukko ja useita malleja eri ammateista setien, tätien, serkkujen ja naapureitten vanhemmista jo ammattiin kouluttautuneista nuorista. Esimerkkejä ei siis puuttunut. Valinnan sain kuitenkin tehdä ihan itse.

Samoin tulivat ne tärkeät vuosikymmenet, jolloin sai tehdä merkittäviä oman elämänsä valintoja; ammatinvalinta, suhde tupakkaan, alkoholiin, Jumalaan jne. Siinä vaiheessa huomasin miten rikastuttavan kasvuympäristön olinkaan saanut elää. Elämän arvomaailma olikin varsin vahvalla pohjalla. Oli turvallista hakea oman elämänsä tärkeitä ratkaisuja. Mallina ja ohjeena oli setien, tätien ja sisarusten valinnat ja heidän keskustelu tukensa omiin valintoihin. Kaikkeen tuohon voin sanoa Elämälle kiitos.

Toivon että olemme vaimoni kanssa voineet edelleen jakaa jotain vastaavia elämän eväitä, nyt jo aikuisille lapsillemme. Värittäkööt sitten itse elämänsä omilla, toivottavasti kirkkailla väreillään.

Lopuksi vielä T Rautavaaran musiikista ”Riepumatto” eräs elämän näkymä.
”Jos nuo tummat raidat ottaisimme pois, ei niin kirkkaita nuo vaaleatkaan ois.”

Että miettikääs tätä.

Jopo

En nyt luettele mitä kaikkea meillä ei ollut. Tila loppuisi. Oli toinen vanhemmista, koti. Kasteiset kesäaamut, pihakeinu ja talvi-iltojen lumienkelit. Takka, kissa ja ulkosauna. Kivat serkut ja koulu, jota en unohda koskaan. Yksi tyttökaveri ja se riitti. Kun kirjat ja lukeminen tulivat, en muista enää mitään muuta, kuin kaakaon ja maksamakkaran mainiot maut luisteluleikkien päätteeksi. Kiitän niistä kaikista. En osaa oikein kaivata sellaista, mitä minulla ei ole, mutta se mitä on, on todella tärkeää. On rakas kumppani, oma lapsi, aamukahvi ja työ. Kirjat, unelmat ja mukava tunnelma touhutessa. Vastuksia ei kannata luetella, turhaa tilankäyttöä. Rakkauden pistäminen siihen kohtaan, missä on puutetta tai kärsimystä. Siinä on oppi oikeassa kohdassa.

Taru

Olen kasvanut perheessä, jossa äitini oli yksinhuoltaja ja sairasti skitsofreniaa. Aika hurja ja kurja oli lapsuus, ihmeellistä, ettei meitä lapsia otettu huostaan. Vaan sitkeydellä, positiivisella asenteella ja ahkeruudella olen eteenpäin mennyt. Monenlaista on aikuiselämäänkin mahtunut. Vaan kaiken kaikkiaan olen onnellinen ja vaikeuksista selvinneenä tunnen itseni vahvaksi. Vaikeudet eivät ole tehneet minusta kyynistä, vaan pikemminkin uskon, että työssäni hoitoalalla osaan olla ymmärtäväinen ja empaattinen potilaita kohtaan.

Vaikeuksien kautta voittoon

Olen 8 lapsen perheestä, keskivaiheilta, joten en luultavasti saanut tarpeeksi huomiota osakseni, kun minusta tuli poikien kanssa taistelija. Ensin syntyi 3 tyttöä ja sitten ihanaa poika, jonka jälkeen oli taas minun (tyttö) vuoroni. Tämän jälkeen syntyi varmaankin kauan kaivattuja poikia kolme. Tämä on minun kuvitelmani asiasta. Olin kummajainen ja vaikea tapaus luultavasti kun isäni sanoi miehelleni, ”pyytäessään kättäni” eli ilmoittaessaan menevämme naimisiin, että toivottavasti tulet sen kanssa toimeen kun me ei oikein pärjätty. Materiaalista hyvää ei ollut, joku sai pyörän, joku sukset ja joku luistimet, kaikkea ei saanut kukaan. Puute ei kuitenkaan häirinnyt. Omilla eväillä on menty sekä onnenkantamoisilla. Sen muistan, kun joskus pähkäilin omaa olemustani, niin tulin antaneeksi vanhemmilleni anteeksi sen millaisen he minusta antoivat kasvaa, sillä eivät he olleet kasvatuksen ammattilaisia. Enkä itsekään ymmärtänyt tulla paremmaksi kuin mitä olen. Se jotenkin helpotti. Ei vanhojen vatvominen mitään auta, mennään näillä mitä on ja ollaan pienistä tyytyväisiä. Näillä on menty kohta 60 vuotta.

Skipper

Itselläni oli vaikea lapsuus toisen vanhemman alkoholismin vuoksi. Olen päässyt tämän yli ihan sillä ajatuksella, että lapsuus oli mitä oli, mutta nyt elämäni on omissani käsissäni ja että minulla on mahdollisuus tehdä loppuelämästäni sellainen kuin itse haluan. Jos jää miettimään katkeruudella kaikkea kokemaansa, niin hukkaa vain loppua elämäänsä. On paljon parempi kääntää kaikki huono kokemus katkeruuden sijaan omaksi vahvuudeksi; eli kun on selvinnyt niukoilla eväillä aikuiseksi ja parempaan elämään, ei voi muuta olla kuin todella ylpeä itsestään ja saavutuksistaan.

MM

Puhtaalta pöydältä on helppo ponnistaa 🙂 Jotainhan me kuitenkin kaikki olemme saaneet. Miljoonien vuosien kuluessa juuri meidän isämme ja äitimme suvut ovat selvinneet eloonjäämistaistelussa, emme halua olla ns. heikoimpia lenkkejä. Elämä on rakennettava siitä, mitä meillä on, loppu riippuu meistä itsestämme. Maasta ponnistavaa ei lannisteta ja mitä kovempi alusta, sitä helpompi siitä on ponnistaa. Höyhenpatjalta ei välttämättä ylletä kauas 🙂

kohtuullinen elämä

Isäni kuoli ollesani 10-vuotias vuonna 1957. Jälkeen suremaan jäi äiti, 5 alaikäistä lasta joista 2 sairaita. Jouduin 11-vuotiaana piiaksi heti koulun loputtua ja kotiin pääsin edellisenä päivänä, kun koulu syksyllä alkoi. 15-vuotiaana lopetin piikomisen ja sain oikeita töitä! Olen tehnyt useita erialan töitä esim. Olin 10 vuotta kauppalaivoilla töissä ja sain hyvän kuvan maapallosta! Uskalsin aina tarttua uuteen työhön mistä sain enemmän palkkaa. Aikuisena opiskelin talousesimieheksi, laivalla olin valmistumiseni jälkeen stuerttina. 35-vuotiaana sain ihanan tytön ja jätin laivahommat. Olin 20 vuotta ravintolayrittäjänä ja viimeisen laitoin kiukuspäissäni 56 vee! Olin valtion hommissa vankilassa sijaisuuksia tekemässä ja tilalleni vakinaistettiin 30-vuotias! Nyt voin sanoa, onnekseni!

Olen ollut 3 vuotta eläkkeellä ja on hiukan aikaa pohtia mennyttä. Ikävä ja suru lapsena on ainakin minulle antanut uskallusta ja voimaa. Olen ymmärtänyt ja antanut anteeksi äidille, hän teki sen tilanteen mukaan, kykenevin lähti ensin. Perheestäni on enää jäljellä vanhin veljeni ja minä. Olen ymmärtänyt antaa anteeksi myös itselleni – olen vapaa! Kaksi vuotta sitten opiskelin klassiseksi hierojaksi ja silloin tällöin hieron kotona. En osaa ihan jouten olla. Elämä on ihanaa, kun olen suht terve!

Raija Gren

Olen väkivaltaisesta alkoholiperheestä. Uhmasin 7-vuotiaana pikkutyttönä taas äitini kanssa tappelevaa ja kotona riehuvaa humalaista isääni. Huusin hänelle suoraan silmiin tuijottaen, että nyt kuule tämä tyttö lähtee täältä! Paiskasin hölmistyneen isäni naaman edestä ulko-oven kiinni ja lähdin naapuriin kaverille yöksi. Samaisena yönä tuli hirveä ukonilma ja muistan kaverin olohuoneen lattialla, pöydän alla peloissani maatessani ajatelleeni, että Jumala rankaisee nyt minua kun lähdin sillä tavoin kotoa.
Mutta samalla tunsin sisälläni voimakkaasti sen itsenäisen ja voimakkaan, uhmakkaan tunteen, jonka koin kun uhmasin räikeää epäoikeudenmukaisuutta (lue isääni). Tajusin, että minä kyllä pärjään ja minun yli ei tallota. Sen tunteen palautan aina mieleeni, kun olen kohdannut kiperiä haasteita elämän varrella. Niitä on ollut, moniakin, mutta sainhan isältäni hyvän ja tärkeän ”evästyksen” elämääni, löysin varhain oman tahtoni ja oman voimani! Ja etenkin uskalluksen uhmata tarvittaessa auktoriteetteja ja varsinkin epäoikeudenmukaisuutta!

Merikarvian tyttö

Unelmilla, unelmilla, unelmilla ja muutamalla onnekkaalla sattumalla.

UnelmaUlla

Jos eväät merkitsevät varallisuutta, turvaa ja vanhempia niin ne eväät oli aika heikot. Jo pienenä oppi että kukaan muu ei pidä sinusta huolta kuin sinä itse ja samalla toiseksi vanhimpana pidin huolta muista sisaruksistani. Isä kuoli kun olin 9 vanha ja meitä lapsia oli 6 ja seitsemäs eli nuorin syntyi puolen vuoden päästä. Keskikouluun pääsin ja lukioon otin jo opintolainaa, vaikka jälkeenpäin olen huomannut että ehkä juuri isän kuolema auttoi opiskeluani, sain puoliorvon tukea ja kirjat lukiossa oli ilmaisia. Muistaakseni parempi tuki taisi olla useamman vuoden, joka mahdollisti ettei tarvinnut ottaa niin paljoa opintolainaa. Toki heti kun täytin 18v pääsin kesätöihin ja ne rahat auttoivat myös. Aikaisemmat kesät ja vapaa-ajat tein kotona töitä (ja kaikki loma-ajat myöhemminkin noin 28-vuotiaaksi saakka kunnes sain oman lapsen), sillä vastuu pienemmistä sisaruksista painoi ja en edes tajunnut, että omakin elämä pitäisi aloittaa…
Työtä opin tekemään heti pienenä ja sehän on ollut se kantava voima. Kaiken työn olen ottanut vastaan ja siten saanut lisää vastuuta työssäni. Olen päässyt vihdoin matkustelemaan ja nyt osaan jo nauttia olostani ja elostani hötkyilemättä. Viinan kirot näin jo lapsena ja siitä olen kiitollinen, ei tarvitse ottaa enää selvää mitä se on. Usein näkee että paremmilla eväillä pärjää huonommin. Usko itseen on tärkein ja kadehtimalla ei voita mitään, oma itse olla pitää…

Irmeliwm60

Vähän vaikeaa tuo arviointi ”niukoista eväistä”, mutta nykypäivän olosuhteisiin verrattuina varmaankin kaikilla 40-luvulla syntyneillä on ollut varsin vaatimatonta elämää.
Asuimme Helsingin Taka-Töölössä kerrostalon neljännessä kerroksessa pienessä kaksiossa aina siihen saakka, kunnes täytin 17 vuotta. Isäni kävi töissä tehtaassa, äitini hoiti kotona meitä lapsia aina siihen saakka, kunnes täytin 12 vuotta.
Autoa ei ollut, mutta pieni, n. 10 m2:n kesämökki meillä oli Espoossa, ei kuitenkaan järven rannalla, vaan ihan umpimetsässä. Sinne pääsimme bussilla talomme edessä olevalta pysäkiltä.
Mitään ylellisyyksiä ei perheellämme ollut, ei polkupyörää, televisiota, autoa, eikä omia huoneita lapsille. Uskon, että tuo kaikkinainen niukkuus on opettanut minua arvostamaan monia sellaisia asioita, mitkä nykypäivän lapset ja nuoret pitävät itsestäänselvyyksinä.
Minusta on kasvanut tietoinen, ekologiset arvot huomioiva aikuinen. Tämän arvon olen onnistunut siirtämään lapsillenikin. Osaan arvostaa monia asioita kenties aivan eri tavalla, kuin jos olisin jollain toisella vuosikymmenellä kasvanut.
Asuessani nuoren perheeni kanssa maaseudulla, jossa minulla oli työpaikka, onnistuin hankkimaan omakotitalon järven rannalta. Kun puolisoni rakensi meille rantaan laiturin, sanoin hänelle, että kaikesta olen elämäni aikana haaveillut, mutta en koskaan ole kuvitellut, että minulla olisi kotini pihalla ranta ja siinä oma laituri.
Elämä on kohdellut minua oman mittapuuni mukaan hyvin, joku toinen saattaisi sanoa ehkä päinvastaista. Vastoinkäymiset ovat kasvattaneet minusta ehkä juuri sellaisen aikuisen, jollainen minusta pitikin tulla.
Olen onnellinen saadessani jälleen remontoida uutta kotiani uudella paikkakunnalla. Itse tekemällä olen päässyt haaveissani eteenpäin. Vanhan kunnostaminen on kovaa työtä, mutta ei elämässä mitään arvokasta saakaan helpolla.
En tarvitse mitään enää elämääni lisää. Olen yltäkylläisesti saanut jo kaiken, mitä ikinä voisin kuvitella. Perheeni, puolisoni, lapseni ja ihanat lastenlapset ovat läsnä koko ajan elämässäni. Olen lisäksi saanut pysyä terveenä jo 65 vuotta.
Minulla on siis ihan kaikkea!

6Xisoäiti

Jokainen tarvitsee jonkun tukijan. Minulla oli onni saada ensimmäisessä työpaikassani muutama ”äitihahmo”, jotka loivat uskoa itseeni. Tuolloin päätin, että menestys ja ystävällisyys ovat paras ”kosto”. Iän myötä asiat helpottuvat, tulee ymmärrystä ja anteeksiantoa, jotka karistavat loputkin turhat taakat. Täytyy muistaa, että jokainen meistä on ainutlaatuinen ja arvokas!!!!

KirsiMarja

Lapsuudessa jouduimme oikeasti tekemään töitä ruuan ja rahan eteen esim. poimimalla marjoja ja sieniä myyntiin saakka. Töitä tehtiin myös talkoilla koko kyläyhteisön voimin. Kotitöitä oli paljon. Koska ei ollut rahaa ostaa uusia vaatteita ja kenkiä, käytin isoveljieni ja serkkujeni vanhoja vaatteita. Nämä kokemukset ovat olleet mielestäni hyvä elämänkoulu siihen, että osaa arvostaa sitä mitä on ja mitä on omalla työllään saanut aikaan. Olen oppinut, että työtä tekemällä menestyy ja ahkerat ja tunnolliset saavat töitä. Näin on elämässäni ollut.

Sari

Onneksi minulla oli mummo ja vaari, jotka olivat kilttejä, huolehtivat ja antoivat minun olla oma itseni, hemmottelivatkin. Myöhemmin olen valanut uskoa itseeni ystävien ja ammattiauttajien tuella. Olen edelleen työelämässä, kuusikymppisenä.

Mersedes

Asioilla on tapana järjestyä…

Johannes

HUUMORI ON PELASTUSRENGAS ELÄMÄN VIRRALLA

Teemu

Itse koen eläneeni onnellisen lapsuuden toisin kuin omat lapseni eli he olivat lukuisia kertoja turvakodissa ennen kuin vihdoin erosin! Esikoinen oli vasta 6-vuotias, kun hän sanoi minulle, että eroa äiti. Nyt hän on jo täysi ikäinen ja kuopuskin pian. Ihan hyvin ovat elämässään menestyneet. He ovat elämässäni nro 1 edelleenkin. Heistä on kasvanut empaattisia, ystävällisiä, sosiaalisia ns. kunnon miehiä 🙂

Margit

Äitini oli alkoholisti ja vanhemmat sisarukseni olivat jo muuttaneet pois. Olin 8-vuotias, kun ryyppääminen toden teolla alkoi, jäivät työt ja kaikki. 11-vuotiaana minut sijoitettiin vanhemmalle sisarelleni, mutta ei siitä mitään tullut, joten pääsin sijaisperheeseen 13-vuotiaana. 18-vuotiaana muutin omilleni.
Olen pärjännyt suht hyvin: Elän parisuhteessa, on kaksi lasta ja vakituinen työpaikka ollut 17-vuotta, omistusasunto ja auto :). Lasten isästä tosin erosin, mutta niinhän nyt voi käydä kenelle vain ja lapset näkevät isäänsä säännöllisesti. Ulkoisesti asiat ovat ok, mutta vaivun välillä synkkyyteen. Tuntuu, että minun on pitänyt tehdä enemmän päästäkseni edes samalle viivalle ”muiden” kanssa, saati sitten yrittää vielä siitä viivalta ponnistaa sinne, mihin ”muut” ovat normaalilla ponnistelulla päässeet. Koskaan en ole rahaa lainannut keneltäkään, eikä minulla ketään ole ollutkaan keneltä olisin lainannut. Huomaan välillä olevani tahattomasti itsekäs, koska olen aika paljon joutunut huolehtimaan itse itsestäni enkä vain tule ajatelleeksi muita. Mutta elämä on mitä siitä itse tekee, eikä muita pidä syytellä. Hyvin tässä pärjäilee, kun pystyisi olla liikaa ajattelematta…

Kristina

Kaikki mikä ei tapa vain vahvistaa…

sissi

Rakkaudella on ihmeitä parantava voima!

sissi

Nauru kiihdyttää verenkiertoa, pullistaa rintakehää, terästää hermoja, puhaltaa hämähäkinverkot pois aivoista ja tekee koko elimistölle uudistavan suursiivouksen!

Nikodemus

Taloudelliset eväät eivät olleet suuret, mutta henkiset sitäkin suuremmat. Kotina oli pienviljelijäperhe, isä, äiti ja seitsemän lasta. Niukka toimeentulo tuli kolmesta lehmästä ja isän talviajan metsätöistä hevosen kanssa ja muista satunnaisista töistä. Äiti leipoi kolmesti viikossa, yhtenä päivänä hapanleipää, toisena päivänä hiivaleipää ja kolmantena pullaa. Meijeristä tuli maitotiliä vastaan levitettä leivän päälle, parhaimpana kuukautena 22 kg voita! Muu syöminen oli oman maan perunat ja sianliha. Sika lahdattiin aina syksyllä ja suolattiin isoon puutiinuun. Marjoja (lähinnä puolukoita) kerättiin ja säilöttiin survoksena isoon puusaaviin, mistä sitten lohkottiin jäisenä käyttöön (tiinu ja saavi olivat vierekkäin kylmässä eteisessä). Henkinen ilmapiiri oli kuitenkin mukavaa, ainakin näin jälkeenpäin ajatellen, vaikka silloin joutuikin pienestä pitäen työntekoon. Ei se silloin aina mukavalta tuntunut. Nyt jälkeenpäin olen ajatellut, että kunnioitus työntekoon on tullut sieltä ja se on säilynyt 41-vuotisena työurana (työura jatkuu vielä muutaman vuoden). Samantapaisia mielipiteitä on tullut kaikilta seitsemältä sisarukselta. Kaksi vanhinta on jo eläkkeellä. Meillä on edelleen lämpimät välit siskosten kanssa ja syntymäkotimme on edelleen yhteisomistuksessa ja vapaa-ajanpaikkanamme. Sinne kokoonnumme porukalla (siskokset, lapset ja lastenlapset) aina kesällä ja pienemmällä porukalla myös muina aikoina. Perinteenä on ollut joululaulajaiset joulukuun alussa.

Risto

Itselläni takana äärimmäisen kipeä menneisyys. Puuttuvaa vanhemmuutta, monenlaista väkivaltaa. Se mikä on vienyt eteenpäin, on luottamus Korkeimpaan. Rakas puoliso, perhe ja rakkaat ystävät. Terapiaa ja asioiden käsittelyä. Periksi ei anneta. Mustalla huumorilla ja sisukkuudella eteenpäin kera rakkaiden. Asenne ratkaisee 😉 Ja se että haluatko selvitä kipeistä asioista huolimatta. Siitä päätät vain sinä itse.

-säde

Vaikka olisitkin saanut hyvät opit lapsuudessa, parhaiten opit elämässä kantapään kautta. Eli kokemuksen kautta, olivatpa ne hyviä tai huonoja.

HS65

Tästä tuli romaani. Ei ole kuitattu parilla lauseella. Mutta tässä se on:

”Niukat eväät lapsuudesta” osui. Tunnen enimmäkseen sellaisia ihmisiä, itseni mukaan lukien. Sain kerran ”jäitä porstuaan ja lunta tupaan”, kun en suostunut ottamaan jotain tehtävää vastaan ystävältäni, hänen silmissään en vaan viitsinyt, laiskottelin ahkeran ihmisen mielestä. Hän haukkui minut pystyyn. Siinä vaiheessa tyhjensin sanaisen arkkuni sähköpostiin eli miksi ulospäin näyttää etten ”tee mitään”. Itkin ja kirjoitin. Hän oli sulaa vahaa sen jälkeen koska tiesi, että vanhoja traumoja on hyvä käsitellä, jolloin ne muuttuvat neutraaleiksi, eikä silloin ole voimia tehdä vaikka yhteiskunnallisesti tärkeitä tehtäviä ja että vanhojen traumojen työstöön menee vuosia.
Se oli hyvää terapiaa. Itkeminen on niin puhdistavaa että. Luin elämäni tarinaa jälkeenkin päin ja itkin, luin ja itkin niin monta kertaa, ettei se ei tuntunut miltään.
Olen aina tiennyt, että kun on haavansa työstänyt niin sitten helpottaa ja kipu lakkaa. Se on totta. Ja siinä kivussa kiinni ollutta energiaa vapautuu, ihan hämmästyy, kuinka paljon minulla voimia oikeasti onkaan.

Nyt aikuisena olen vasta tajunnut, että olin masentunut lapsi, mutta ei 60-luvulla puhuttu lasten masennuksesta mitään, ei kai puhuttu aikuistenkaan masennuksesta. Veljeni luulivat, että olin vain hiljainen ja sisäänpäin kääntynyt, omissa oloissani.
Synnyin perheeseen, jossa isä oli evakko Karjalasta ja äiti asui paikkakunnalla, jonne isän perhe muutti. Isän isä oli alkoholisti ja kuoli, kun isä oli 2-vuotias. Asiaan liittyivät alkoholin lisäksi pelikortit ja kodin menetys. Meillä ei koskaan saanut pelata kortteilla tai käyttää alkoholia, paitsi isä otti ”fingerporillisen” lääkkeeksi. Mummo piti isän perheen koossa sodan aikana, kaksi vanhinta poikaa olivat rintamalla ja kaksi nuorinta lasta, tätini ja isäni olivat evakkomatkoilla mukana.

Sota ja oman isän alkoholismi olivat isäni ”isot jutut”. Hän piti sen kaiken sisällään. Räjähti helposti ja toisaalta vetäytyi kuoreensa. Jos näin hänen nauravan, olin hyvin hämmästynyt: osaako meidän isä nauraa… Äidin äiti synnytti 13 lasta, joista äitini oli nuorin. Nuorimmaiselle ei paljoa aikaa vanhemmilta riittänyt, muut lapset tekivät paljon, niin kuin monilapsisessa perheessä tavataan. Tunteille ei ollut aikaa suurperheessä sodan aikana.

Tunteille ei ollut minunkaan lapsuudessani tilaa. Isä kertoi lääkärille, että hän teki paljon töitä, ettei tarvitsisi tuntea pahaa oloa, joka sisällä velloi. Ja pelkäsi, miten tämä lapsiin vaikuttaa. Sen hän sanoi ääneen vasta, kun olin aikuinen. Tiesin ja tunsin, mitä se oli vaikuttanut, mutta en kyennyt sanomaan muuta kuin, että meillä on jokaisella omat elämänkoulumme.

Hän rakensi veljensä talon ja meidän talomme, perusti puutarhan, josta saatiin ruokaa pöytään. Hän oli käsistään taitava niin sorvin ääressä, talon ylläpidossa kuin puutarhassakin. Hän pakeni töihinsä myös siksi, ettei tarvitsisi kohdata omia lapsiaan, koska kuten hän sanoi vuosia jälkeenpäin: en tiedä kuinka lasten kanssa ollaan. Hänellä oli lapsuuden aikana vain vanhoja setiä ja enoja ja tätejä. Aikuisena isällä oli vahva psyyken lääkitys ja ne väsyttivät paljon. Jos hän ei ollut jossain puuhassa, hän nukkui lääkkeiden vaikutuksen alaisena. Äiti yritti parhaan kykynsä mukaan auttaa isää, saada miestään puhumaan, mutta isä koki sen vaikeaksi, eikä pystynyt avautumaan.

Minulla oli valtava isän ja äidin nälkä koko lapsuuteni, mutta kukaan ei kuullut tai nähnyt minua. Jos turvauduin siihen viimeiseen keinoon eli olin ”känkkäränkkä”, olin turhaan kiukutteleva lapsi, sain mummolta lempinimen silloin ”erimalina”, joka tulee ristimänimeni, Päivi Mari Elina, viimeisistä sanoista. Ja sille naurettiin. Sulkeuduin täysin joskus 4-5 ikäisenä. Sekin on selvinnyt aikuisena. Rakensin muurin ympärilleni, jotta jossain olisi turvallinen olla. Muurit toivat lisää yksinäisyyttä tullessaan, näkymättömän seinän.

Ystäviä oli tasan kaksi lapsena, joista toinen, se läheisempi, muutti pois, kun eka luokka oli käyty. He rakensivat talon toiseen kuntaan. Saman ikäisiä lapsia ei vaan ollut, oli vain vanhoja ihmisiä. He olivat enimmäkseen ihania, mutta leikkikaveri puuttui. Toisen tytön kanssa tapailimme, mutta se oli sisältä tyhjää. Pikkuveli oli paras kaverini.

Tunsin lapsena aina itseni ulkopuoliseksi, vielä aikuisenakin. Tunsin myös itseni hylätyksi. Asuin jo omassa kodissa ja olin sinne matkalla, kun tuli tunne, että minut on hylätty. Olin lähtenyt vanhempieni luota ja nähnyt siellä muitakin sukulaisia ja ajamassa kotiin, kun hylkäyksen tunne vaivasi monta vuotta kotimatkalla. Nyt sitä ei enää ole. Monta vuotta etsin alitajuisesti ystävistäni äiti- tai isähahmoa, ripustauduin/roikuin heissä. Nyt sitäkään ei enää tapahdu.

Aikuisena näitä asioita läpikäytynä, olen ymmärtänyt ihmisen psyykestä paljon. Pienen lapsen maailma on niin erilainen. Tunteille ei ole sanoja lapsen maailmassa, on vaan määrättömän paha olo. Olen luontaishoidoilla purkanut valtavasti pelkoa, vihaa ja surua. Minulle luontaishoidot ovat paras tapa paranemiseen. Mottona voisi olla ”mitään pahempaa ei enää tapahdu, kuin olen jo kokenut, elän vain vanhan uudestaan ja samalla se irtoaa”. Se on auttanut menemään eteenpäin, kuona on virrannut sisuksista ulos.

Migreenistä olen oppinut, että se on vanhan vihan nielemistä sisälle. Se on liki hävinnyt. Tänä päivänä on lääketiede todennut, että migreenilääkkeet vain lisäävät kohtauksia. Sen huomasin vuosia sitten, enkä ole apteekista apua hakenut. Myös väsymys, apatia, huono ääreisverenkierto, heräily pitkin yötä, koko ajan syöminen (välipalan tarve), ovat poissa. Samoin toinen puoli kehosta on rentoutunut paljon, se oli selvästi lyhyempi lihasjännityksistä johtuen. Syyllisyys, että ”kaikki on mun vika kun meillä on tämmöistä”, on poissa. Mistä lapsi keksiikin syyttää itseään kaikesta mitä perheessä tapahtuu, en vielä tiedä. Häpeä näyttää omia tunteita on helpottanut paljon, mutta vielä vähän on tekemistä. Mistä se tuli? Ehkä siitä, kun kukaan ei tukenut ja ravinnut pienen tytön tunne-elämää, kun se olisi rohkaisua ja huomioiduksi tulemista tarvinnut, että kaikki tunteet ovat hyviä ja oikein.

Tummiin tunteisiin ei jää jumiin, jos aikuiset hyväksyvät lapsen tunteet ja rohkaisevat tunne-elämän kasvua. Tietysti rajojakin tarvitaan, mutta sitä jos mitä meillä oli. Oli kuin armeijassa olisi ollut. Minusta tuli kiltti tyttö, en sanonut koskaan vastaan ja olin aina kohtelias, valmis auttamaan. Se oli hyväksyttyä. Siispä sitä.

Yksi vaikeimmista asioista on ollut oman vihan esiin päästäminen, antaa räjähtää vaan, sitten helpottaa. Onkin ollut yllätys, ettei siihen kuole eikä maailma lopu. Lähes yhtä vaikea on ollut iloita. Nauru on tukahtunut lähtökuoppiin. Puhumattakaan luottamuksesta toisiin ihmisiin, kun lapsena ei ollut ketään, johon voi luottaa.

Opiskelin Frantsilan Yrtti- ja koulutuskeskuksessa shiatsua 1990-luvulla ja siinä oivalsin, kuinka ihminen sairastuu tunneperäisesti, jos ”purematta nielee” kaiken mitä eteen tulee. Siitä lähti luontaishoitoihin tutustuminen ”kantapään kautta” ja samalla omasta itsestä oppiminen. Tunnekuonaa on vapautunut ja olen elänyt satoja tunnelukkoja aukaisten. Vaan sitä kautta on myöskin syntynyt omin nahoin koettua tietoa, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen ihmiskehossa, aivan niin kuin kaikki perhe-elämässäkin. Jos asioista puhutaan ja lapsille selvitetään, missä milloinkin mennään ja mikä johtuu mistäkin, tietysti lapsen ikä ja kehitysvaiheet huomioon ottaen, niin kasvaa tasapainoisempia kansalaisia ja terveempi yhteiskunta.

Olin äsken fysioterapeutin käsittelyssä, hän oli oppinut painamaan pisteitä, jotka vapauttavat tunnelukkoja. Sanoi mm. että Burana säilöö vanhan traumasta johtuvan kivun kehoon ja Panadol taas päästää tunnekivun ulos. Jos siis tarvitsee särkylääkettä kun vanha kipu virtaa ulos.

Isä kuoli tapaturmaisesti joku vuosi sitten ja äiti on sairastunut lisää, kun ei pystynyt kohtaamaan sitä menetyksen surua ja yksinjäämistä. Jokainen tekee päätöksen kuitenkin omalla kohdallaan, pystyykö käsittelemään tummia tunteitaan.
Äskettäin lastenpsykiatri sanoi TV:ssä ”en kenellekään toivoisi kovia kokemuksia lapsuuteen, mutta on myös huomattu, että kun ne kokemukset selvittää, tulee näistä ihmisistä hyviä myötäeläjiä ja samaa kokeneitten auttajia.

Vielä on vähän jäljellä tunnelukkoja, ja uusin löytö on ruoka, kuinka paljon syöminen vaikuttaa kehon kuonan puhdistukseen ja virkeyteen. Olin miettinyt mitä suomalaiset söivät aikana ennen kauppoja, ennen ensimmäistäkään markettia ja sitten sain lahjaksi kirjan ”Syö itsesi suomalaiseksi” ja se vei mennessään. Siinä kerrotaan solutasolla asti mitä tapahtuu kun syömme. Että entsyymitoiminnan herättäminen ja ylläpito ovat tärkeitä. Ja että aamusta yli puolen päivän ovat hiilihydraatteja pilkkovat entsyymit toiminnassa ja auttavat ravinteita imeytymään. Sen jälkeen iltaan asti ovat valkuaisia hajottavat entsyymit toimessa ja auttavat ravinteita imeytymään. Olen taas paljon virkeämpi ja olo on kevyempi ja itsekseen on hävinnyt 10 kg. Koko ikäni minulla on ollut ongelmia vatsan kanssa, välillä se on ollut niin kipeä, että olin kaksin kerroin. Suurin osa siitä oli psyykkistä. Mutta myös se on ollut mullistavaa, ettei ole hyvä sekoittaa hiilihydraatteja ja valkuaista samalla aterialla.

Tätä kirjoittaessa ovat kyyneleet taas valuneet, itkin ja kirjoitin. Olen taas itkenyt ja kirjoittanut ja helpottaa. Kirjoittaminen, laulaminen, näytteleminen, tanssi, maalaaminen, ovat keinoja oman itsen siivoamiseksi. Hyvin toimii.
Olen nuorempana ihmetellyt, miksi olen niin erilainen. Minua eivät kiinnostaneet samat asiat kuin muita. En ole perhettä perustanut, enkä ihmettele enää miksi, enkä myöskään sure sitä. On ollut sellainen tunne, että mulla ei ole mitään annettavaa, jos olisi lapsia. Sisäinen lapseni on niin lukossa ollut. Se mitä olen kokenut, en halunnut antaa eteenpäin, sitä surun taakkaa. Pikemminkin oli tarve löytää oma itsensä ja saada olla se mikä ihan oikeasti olen. Sisin sisin, sinne pääseminen, tuntea mitä on olla oikeasti onnellinen, olla minä sydämeni pohjasta, se on lähellä. Ihmisen tunneskaala laidasta laitaan, vau! kaikki on yhtä arvokasta ja myös näyttää se vapaasti. Siinä on tähtäintä, sinne pyritään. Tämä on minun elämäani enkä pois antaisi.

Kaikki kokemani tekee sen minusta mikä olen, kiitän edellisiä sukupolvia. Ja tiedän keskusteluista isäni kanssa vuosia sitten (oli paljon sukulaisia, jotka kärsivät masennuksesta ja toiset lääkitsivät sitä viinalla), että jos on joku käsittelemätön asia, niin se menee seuraavaan sukupolveen niin pitkälle, että joku lopulta ottaa sen kauniiseen käteen ja työstää pois eikä käännä selkäänsä. ”Ongelmat eivät huku, ne oppivat uimaan”. Kuinka paljon ihmisellä voikaan olla alitajunnassa painolastia, joka vaikuttaa joka päiväiseen elämään.

Myös maapallon hyvinvointi on sydämen asia. Parantaa ensin itsensä ja tehdä sitten hyviä asioita maapallon hyväksi. Suomalaiset ja kalevalaiset kansanperinteet kiinnostavat ja nykypäivänä paremmassa luontoyhteydessä eläminen. Ei luonnon kustannuksella eläminen ja rahan kuva silmissä kuten nykyään tapahtuu, vaan luontoa kunnioittaminen.

Yksi tärkeä on mainitsematta: hyvät ystävät, he jotka tietävät mistä puhun, ovat korvaamattomia. Heillä vähän samaa ja vähän erilaista kun minulla. Sekä harrastukset. Jooga on tosi hyvä. Ja maalaaminen, jonka jo aiemmin mainitsin. Puutarhanhoito, se oli niitä hienoja puolia isältä ja äidiltä, se on ihanaa. Kun saa sormet multaan ja piha kukkii ja voi syödä juureksia omalta kasvimalta, kyllä ovat taivaallisen hyviä.

Päivi

Lapsuudessa meillä ei ollut syliä tarjolla. Huomiota sai suorituksilla, ei pelkällä olemassaololla. Piti osata, pärjätä ja olla isompi kuin mihin pienen lapsen rahkeet riittivät. Perheen ja suvun alkoholismi haukkasi suuren palan mahdollisuudesta onnelliseen, huolettomaan lapsuuteen. Omien asioiden lisäksi huoletti siskojen ja vanhempienkin asiat. Liian paljon, liian varhain. Mutta tässä sitä ollaan, välillä menty lujaa niin ylä- kuin alamäkeenkin. Kohdattu jos jonkinmoista vastoinkäymistä, mutta myös nautittu onnistumisista. Kun elämä ei ole ollut liian helppo, on joutunut käyttämään aivojaan, on kasvanut fiksuksi, ajattelevaksi ja ymmärtäväksi. Toki olisi voinut katkeroitua, vaikka alkoholisoitua ja antaa elämän luistaa käsistä. Merkitsevä tekijä on oma halu ottaa vastuu omasta elämästä, tutkia, mistä tulen ja mihin olen menossa. Annanko sen mennä vain johonkin suuntaan, koska se joskus on siihen suuntaan lähtenyt menemään vai päätänkö itse, mitä elämälläni, omalla ainoallani, teen. Niin. Minä valitsin jälkimmäisen. En voi sanoa, että kaikki aina onnistuisi ja toimisi kuin elokuvissa, mutta milloinpa tai kenenpä elämä niin toimisi. Ainakin osaa nähdä ilon, onnen ja kauneuden ympärillään, kun ensin on tutustunut suruun, onnettomuuteen ja rumuuteen. Kiitos siis niistäkin!

jonnanen

Kirjasto on pullollaan mitä viisaampia neuvoja ja itsensä kehittämisvinkkejä. sieltä löytyy apua.

lele

Opiskelu, opiskelu ja vielä kerran opiskelu! Nämä keinot ainakin auttavat minua tässä asiassa.

Takku

Aina on mahdollisuuksia ja niihin oppii katsomaan, kun omassa pakissa on varoja niukasti. Tyytyväisyys kohtuulliseen kasvaa ja ilo jo pienistäkin bonuksista on suuri. Asioihin oppii tarttumaan itse ja tehdessään oppimaan lisää, kun noja takana on heiveröinen.

Päivi

Kulje hymyillen…. läpi kyynelten

Teme

Koti oli köyhä, eikä leluja ollut – ne tehtiin kävyistä ym. luonnon antimista-, eikä esimerkiksi lahjoja jouluna tai syntymäpäivinä jaettu. Koti oli kuitenkin turvallinen ja mistään paremmasta ei edes tiedetty, koska naapurustossa tilanne oli sama.
Itse kävin ns. supistetun kansakoulun viisi luokkaa, jonka jälkeen pääsin parhailla pisteillä keskikouluun. Aikanaan valmistuin opettajaksi ja nyt olen eläkkeellä elämääni suht tyytyväisenä. Minulla on kaksi ihanaa, aikuista lasta ja pojan ihana pieni tyttö, jonka kanssa skypettelemme lähes päivittäin, koska perhe asuu ulkomailla.

raipe

Halauksilla on ihmeitä tekevä voima! Ei ole suurempaa rakkauden valaa, kuin se kun lapsesi sinua halaa. Pienessä sydämessä sinulle juuri, on varattu paikka suuren suuri!

Iskä

Aikuisella on mielestäni vastuu omasta elämästään ja onnellisuudestaan. Lapsuudessa en saanut eväitä tunnepuolella, mutta aikuisena opettelin ne itse. Oli vaikeaa opetella halaamaan, opetella mitä on ns. negatiiviset tunteet ja miten niiden kanssa tullaan toimeen. Positiivinen asenne itseensä ja elämään oli myös opeteltava. Onneksi Luoja auttoi asiassa ja oma periksi antamattomuus. Elämä on nyt elämisen arvoista ja jokainen päivä lahja.. tuntien ja eläen. 🙂

Onnellinen enkeli

Jätä ongelmat sikseen kunnes olet vahvempi. Kaikki ne odottavat sinua kun palaat, mutta kykenet selviytymään niistä paremmin.

T.A

Enpä tiedä, kysymys on hyvä ja tunnistan tunteen. Olen vaan elänyt ja tarttunut tilaisuuksiin. Olin suorittaja, en ole enää, luultavasti. Oma elämä on eka sijalla, mitä se sitten onkin. Nautin niistä asioista mitä mulla on. Aurinko paistaa kaikille ja nyt on kesä tuloillaan. Rahaa tulee, ei paljon, mutta siihen sopeudun. Mitä, ketä rakastan.. lapsenlapsiani.. ovat ilonaihe. Lapsuus kyllä jätti tyhjyyden, enpä siis muista ensimmäisistä 7 vuodesta mitään positiivista suhteessa ns. ydinperheeseen. Mutta oli muita rakastavia ihmisiä, joita muistan lämmöllä.

J.S.

Pari osuvaa englantilaista sananlaskua suomennettuna eli:

JOS VOIT MUUTTAA ASIOITA, TEE SE!
ELLET VOI, KOETA KESTÄÄ!

EI TYYNI MERI TAITAVAA MERIMIESTÄ TEE!

Sailor

Isäni äiti asui lapsuudenkodissamme. Hän oli katkera ihminen ja syytti huonosta olostaan äitiä ja meitä lapsia, varsinkin minä olin hänen jatkuvasta palvelemisestaan huolimatta pelkkä ”pirunpenikka”. Vanhempamme opettivat, että vanha ihminen on viisas ja häntä on kunnioitettava. Niinpä kasvoin uskoen, että olen huono, arvoton ja kelvoton ihminen ja itsetuntoni jäi nollan alapuolelle. Vasta viisikymppisenä oivalsin, että mummoni oli oman katkeruutensa vanki ja että minussa ei olekaan mitään vikaa. Annoin anteeksi tuolloin jo edesmenneelle mummolleni, ja sen ansiosta pääsin todella vapaaksi ja aloin kukoistaa. Nyt tittelini on johtaja. Huolehdin johtamistyöni osana henkilöstön työhyvinvoinnista ja kokemuksistani on siinä suurta hyötyä.

Tuulia

Asiat kun voi, jos haluaa, nähdä vähintäänkin kahdesta suunnasta. Se, että toinen vanhemmista oli ns.”hullu” ja toinen ”juoppo”, ei välttämättä tarkoita, että lapsi tai lapsenlapset ovat juoppohulluja. Voihan hullun ja neron ero olla hiipuva ja juopon ja elämännautiskelijan niin ikään. Rahaa meillä lapsilla ei juurikaan (tietenkään) ollut, mutta sitäkin vilkkaampi mielikuvitus. Hulluja, meistä kolmesta lapsesta, eikä viidestä lapsenlapsesta, ole tullut, ainakaan vielä, vaan avarakatseisia, hippusen taivaanrannan maalareita, – ehkä, mutta melko fiksuja ja elämästään nautiskelevia, mitä nyt vähän vinolla hymyllä höystettyjä. Oliskos sittenkin niin, että ”asenne ratkaisee -aina”?

Ärtzy