Vaikuttavat lottatarinat
Utelimme 11 vuotta sitten näin: ”Miten suomalaisten Lottien positiivisuus ilmeni sodan vaikeissa oloissa? Mikäli sinulla on lyhyt omakohtainen tai tiedossasi oleva tarina – kerro se.”
Luovutimme kaikki saapuneet tarinat yksissä kansiin sidottuna Lotta Svärd -järjestön edustajille Lottakonsertin yhteydessä 18.10.2006 Kulttuuritalolla Helsingissä. Tapahtuma oli ikimuistoinen ja niin ovat tarinatkin, jotka ylpeänä julkaisemme juhlavuoden kunniaksi. Ole hyvä.
Jos haluat jakaa oman tarinasi, lähetä sähköpostia juhani.toytari@positiivarit.fi
Tapahtui 31.12.1939 Karjalan Kannaksella, Muolaassa
Oli vuoden 1939 uudenvuodenaatto, ja sota Venäjää vastaan oli meneillään. Lotat olivat asemissaan Karjalan Kannaksella kymmenisen kilometriä etulinjasta. Äitini kertoi seuraavaa:
”Myö lotat oltii ostettu pullaa ja munkkei kanttiinista. Ajateltiin viedä ne sotapojille rintamalle, missä parilla lottakaverillani oli sukulaispoikia. Kävimme pyytämässä hevosta ja rekeä matkaa varten, ja ne annettiin meille, koska mie maatalon tyttärenä osasin käsitellä hevosia. Tiekin oli tuttu, koska seutu oli omaa kotikontuani. Niin myö kolme lottaa pääsimme matkaan. Hevonen jolkotteli omaan tahtiinsa verkkaisesti käymäjalkaa. Talleilta oli meille annettu, ei mikään vanha, mutta hitaanlainen hevonen. Siihen en saanut yhtään lisää vauhtia, ja sitä myö naurettiinkin. Oli 35-40 asteen paukkupakkanen ja paljon lunta. Lumi narskui hevosen kavioiden ja reen jalasten alla. Hajanaisia kiväärin laukauksia lukuunottamatta muita ääniä ei sitten kuulunutkaan. Oli jopa niin hiljaista, että oli vaikeaa ajatella sodan olevan meneillään. Koko matkan aikana emme nähneet ristinsielua. Saavuttiin sitten seitsemän kilometrin päässä olevalle JSP:lle (=joukkosidontapaikka), Sudenojalle, jossa väki ihmetteli meidän ilmaantumistamme paikalle yllättäin. Kerroimme suunnitelmastamme käydä etulinjassa. Siellä ehdotettiin hevosen vaihtamista ja kuskia mukaamme. Tämä ehdotus sopi meille oikein hyvin. Hyö lupasiit vielä ystävällisesti huoltaa hevosemme sillä aikaa, ku myö oltii vierailulla. Ja sitten vaan matkaan, sillä vielä oli jäljellä pari kilometriä Parkkilansuolle, etulinjalle. Taival muuttui lähinnä poluksi, sillä Parkkilansuolle ei ollut olemassa edes metsätietä.
Seurueemme pääsi kuitenkin hyvin perille, ja sotapojat olivat iloisesti yllättyneitä meijän lottien vierailusta tuomisten kera. Pojat esittelivät meille korsuja, ja eräässä korsussa meille tarjottiin teetä. Myö käytii myös sokkeloisissa juoksuhaudoissa, jossa pojat käskivät pitää päät alhaalla. Hyö kertoivat vihollisen olevan asemissaan parinsadan metrin päässä. Ääniä kuului ja vihollinen sieltä huutelikin:”Tule tänne suomipoika!” Eräs sotapoika tiesi miun olevan venäjänkielentaitoinen ja yllytti miuta:” Huuda ryssille, että haistakaa paska”. Sanoin, että sellaista mie en uskalla huutaa, sillä sieltä alkaisi tulla ruutia niskaamme.
Aika meni kuin siivillä ja sitten joku sanoi, että nyt lotat äkkiä pois täältä, sillä puolen yön aikaan alkaa taas paukkua. Tuli kova kiire, koska aikaa puoleen yöhön oli enää varttitunnin verran. Asettauduimme rekeen vällyjen alle, ja sotapoika lähti ajamaan kohti JSP:tä. Keskiyöllä alkoi todellakin kova tykistötulitus. Taivaanranta loimusi punaisena ja pauke oli korvia huumaava hevosen kiitäessä poispäin rintamalta. Uusi vuosikymmen oli vaihtunut. JSP:ssä oli hevonen meille jo valmiiksi valjastettuna, jotta pääsisimme heti jatkamaan matkaa asemapaikkaamme Salmenkaitaalle. Kello kävi jo pitkälle kahta, kun viimein päästiin perille. Lottakaverini menivät sovitusti samantien hoitamaan omaa vuoroaan ilmavalvontatorniin, mutta mie pääsin vähäksi aikaa nukkumaan, sillä vuoroni alkoi vasta aamulla seitsemältä.
Jouduimme myöhemmin kapteenin puhutteluun. Tämä oli meille vihainen ja sanoi, että häneltä olisi pitänyt kysyä lupa. Hää kun ol meijän turvallisuudestamme vastuussa. Myö oltii lähetty matkaan kaiken lisäksi ilman kulkulupaa. Sanoimme puolustukseksemme, että emme olleet laistaneet vartiovuoroistamme, vaan olimme sopineet poikien kanssa vuorojen vaihdoista ja olihan tietenkin tunnussana tiedossamme. Meijän tarkotus oli näin sodan keskellä ilahduttaa poikia ja tuoda mukanamme hyvää mieltä ja siinä myö oltii onnistuttu.”
Kertoja Sylvi Arjanne
Kirjoittaja Maija Pulkkinen
Etelä-Suomen Sanomat pyysivät lottien tarinoita (2009) ja tämä kirjoitelma on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 31.12.2009.
Vuonne 1944, 7 päivää vanhana evakkona olin selvinnyt äitini ja veljeni kanssa junamatkasta Koivistolta Lappeenrantaan. Junaa oli pommitettu ja aina kun pommit viuhuivat, oli äitini kaapannut minut ja veljeni ja juossut junasta suojaan ja vielä suojannut meitä omalla kehollaan. Äitini ei ollut pystynyt kahden alle kolmevuotiaan lapsen kanssa ottamaan mukaan mitään muuta kuin tärkeimmät: lapset ja vähän ruokaa. Kun saavuimme Lappeenrantaan, olivat Lotat vastassa ja evakot saivat tarvittavaa hoivaa ja minunkin ärtynyt takapuoleni hoidettiin. Äitini kertoman mukaan rankan kokemuksen ja kuolemanpelon väistyttyä oli helpotus saada istuutua lämpimän puurolautasen ääreen ja saada osakseen lämmintä huolehtimista. Lotat olivat enkelten ruumiillistumia.
– Tuula
Onhan itsestään selvää, että suhtautumisemme koko maanpuolustusasiaan oli positiivinen, emmehän muuten olisi lottiin liittyneetkään. Puhun nyt oikeastaan kuin kahdenlaisista lotista. Heistä, jotka jo ennättivät toimia lottajärjestössä useamman vuoden rauhan aikana, ja heistä, jotka ikänsä puolesta saattoivat liittyä lottiin vasta sodan aikana.
Meillä ”vanhoilla” lotilla oli suurimmalla osalla jo erilaisia kursseja takanamme, mehän kuuluimme eri lajin jaostoihin, muonitus-, lääkintä-, ilmavalvonta-, viesti- ym jaostoihin. Muonituslotat varsinkin saivat käytännön harjoitustakin suojeluskunnan kursseilla, leireillä jne. muonittajina ollessaan. Tosin muittenkin jaostojen lotat osallistuivat kukin vuorollaan näihin muonitustehtäviin. Eihän rauhan aikan tarvittu lääkintää eikä ilmavalvontaa.
Kun sitten 30-luvun lopulla alkoi käydä yhä selvemmäksi, että ”Kerran ne sieltä tulevat”, kysyttiin tiettyjen lottien halukkuutta ja mahdollisuutta tehdä sitoumus astua heti liikkeellepanon julistamisen jälkeen palvelukseen. Minäkin tein tälläisen sitoumuksen. Sitoutuminen oli salainen, ja tälläiset lotat saivat heti kotiinsa tietyt varusteet, jotka sitten piti ottaa mukaan jos lähtö tulee. Reppu, jonka sain, sisälsi erittäin tarkan sisällysluettelon ja pakkausohjeen. Esimerkiksi 5 nenäliinaa repun vasempaan taskuun, 1 lottapuvun vasempaan ylätaskuun, johon piti laittaa myös mm 6 hakaneulaa. Repun oikeassa sivutaskussa oli taskulampun paikka. Nyt tälläinen tarkkuus huvittaa, mutta se mahdollisti kuitenkin, että kaikki välttämätön (eikä mitään tarpeetonta) tuli mukaan. Myös ”Määräyksen lkp:n sattuessa” sain. Siinä oli vain tieto ilmoittautumispaikasta ja ”Sodan aikana tulette toimimaan lääkintälottana”. Tämän sitoumuksen tein kevättalvella 1938. Nyt kuuluin siis ryhmään kenttälotat.
Liikekannallepanoa ei tullut, tuli YH. Heti kun talvisota syttyi, tuli puhelimitse lähtömääräys. Ilmoittauduin määrätyssä paikassa ja sain edelleen määräyksen Sotasairaala 35:een.
Mitä nyt sitten tarkoittaa positiivisuus? Olen edelläolevan kirjoittanut, jos siitä kävisi ilmi oma positiivisuuteni. Totta kai minä mielelläni lähdin palvelukseen koska minulla oli siihen mahdollisuus. Sainhan omalta vähäiseltä osaltani olla mukana maanpuolustuksemme tällä sektorilla. Siihenhän olin valmistautunut. Yhtä tärkeää työtä tekivät ne lotat ja muutkin naiset, jotka kaikin voimin hoitivat siviilitehtäviään kotiseuduilla.
Sodan sitten jatkuessa ja jatkuessa liittyi lottiin tietysti uutta joukkoa. Heillähän ei voinut olla sellaista Lottakasvatusta kuin meillä ”vanhoilla”. Ehkäpä aivan jotkut pyrkivät rintamalla seikkailunhalusta, mutta enin osa halusi olla sielläkin tositoimissa. Ja edelleen suuri suuri osa toki tarvittiin kotirintamalla tekemässä sekä omia töitään että korvaamassa sodassa olevia miehiä.
-Sirkku Kaarela, synt. 1917, Kärkölä
Minusta tuntuu etteivät he valittaneet juuri koskaan ”olosuhteista” vaikka ne olivat varmasti nykyaikaan verrattuna minimaalisen vaatimattomat. He olivat koko sydämellään mukana, jaksoivat hymyillä, näyttää juuri sitä positiivista elämänasennetta, jota tänä päivänä ei paljoa näy työelämässä, ainakaan hoitotyössä – kiireen takia.
Kyllä lotillakin oli varmasti kiire. Sota jylläsi ympärillä ja oli vaarallista, mutta pelkoa ei näytetty?! Muutenkin kaikki oli niin alkeellista. Kaikki kunnia heille!
-Hoitaja
Kodissani valmistettiin tuntemattoman sotilaan paketteja. Äiti kehräsi lankaa ja mummo teki neulakintaita, joiden teon hän opetti minullekin. Opin tekemään neulakintaita ja sain hyvän mielen kun joku tuntematon sotilas sai lämmittää käsiään tekemissäni kintaissa. Olen opettanut niiden tekoa useilla neulakinnaskursseilla ja opetan edelleenkin. Tuntemattoman sotilaan paketteihin laitettiin sukkia, lapasia, kintaita ja leivonnaisia. Isäni oli rintamalla koko sotien ajan.
-Pikkulotta Aili Haakana
Äitini toimi sodan aikana nuorena lääkintälottana Lappeenrannan linnoituksessa. Lyhykäisyydessään tarina menee näin: Oli joulun aika kun vihollisen haavoittuneita tuotiin sinne. Käsky kuului, että nuoren lotan oli mentävä näitä pesemään ja laittamaan. Paikka kaikkine valituksineen ja löyhkineen ei ollut mieluisimpia ja lotta kysyikin pitääkö hänen mennä. Lottien esimies oli sanonut, että toivoisi menevän, sillä toivottavaa olisi että myös joku toisella puolella tekisi saman omille miehillemme ja toisi inhimillisyyttä tapahtumiin. Ei sota näiden miesten syytä ollut. Niin lotta meni. Äitini on kertonut tarinaa usein ja se on jäänyt hyvin mieleeni. Olen nykyisin itsekin hoitoalan ammattilainen.
-Vihollinenkin hoidettiin
Lottana ja sairaanhoitajana mummo hoiti sairaita ja loukkaantuneita. Sairaanhoitajana mummolle tuli hyvä mieli. Hän halusi pitää huolta potilaista ja loukkaantuneista. Hän antoi lääkkeitä lääkärin määräyksestä. Uskovaisena hän sai voiman rukouksen avulla kun kuolleiden omaiset murtuivat ja purkivat huolensa mummolleni. Mummo kuunteli, lohdutti ja puhui positiivisesti. Keskustelu oli hyvä terapia. On kuunneltava kuolleiden omaisia. He saivat puhua niin paljon kun halusivat. On autettava jos ihminen on hädässä. On hoidettava jos ihminen on vakavasti sairas. On annettava lääkkeitä, jotka voivat parantaa tulehduksen tai helpottaa oloa kivusta huolimatta. On ruokittava nälkäisiä. On annettava hätäasuntoja.
-Sodan lotta ja sairaanhoitaja
He olivat valmiita antamaan kaikkensa maansa puolesta.
-Syys
Mummini on oikein harras ja vahvasti uskossa elävä ihminen, kasvatettu siihen pienestä pitäen. Mielestäni hän on lottana ollessaan osannut hienosti ratkaista vieläpä itselleen erittäin ominaisella tavalla erään lotille tavallisen pulman. Hän on usein kertonut, että siellä kannaksella kun piti liikkua paikasta toiseen milloin milläkin kyydillä, useimmiten pelkkien sotamiesten seurassa, jotka usein kiusoittelivat lottia (tai naisia kuin naisia) viehättävästä ulkonäöstä tai yleensä kauniimman sukupuolen läsnäolosta, hän tapasi aina hyräillä Siionin kanteleen lauluja sen verran äänekkäästi, että miehet ymmärsivät hänen olevan siveä uskovainen tyttö, joka luottaa Herran suojelukseen. Ja joutuessaan yksin kulkemaan vähänkin pidemmän matkan jonkin metsän lävitse, hän kuulemma lauleli samoja lauluja oikein kovaan ääneen, ettei kukaan mies vain yrittäisikään päästä turhan lähelle. Ja viesti kuulemma meni perille: hänen ei tarvitse kärsiä sellaisista ahdistavista muistoista, joita liian monet naiset – niin lotat kuin muutkin naiset joutuvat kantamaan mukanaan.
-Annika
Mummuni oli pikkulottana sodassa. Ei ollut vaihtoehtoja, mutta oli heillä siellä hauskaakin ollut.
-EKK
Äitini kertoi tarinan, joka jätti jälkensä sydämeeni. Täällä Kajaanissa on sota-aikana toiminut Suomen armeijan sota-aikainen esikunta. Äitini oli toiminut lottana esikunta-alueella ja odottanut ensimmäistä lastaan, vanhinta veljeäni. Äiti oli raskauden loppuvaiheissa kulkenut esikunta-alueella, jossa samalla kertaa oli ollut silloisen vihollisarmeijan sotilaita kuulusteluissa sekä tuomiotaan kuulemassa.
Äitini kertoi, kuinka venäläisvangit olivat nauraneet ja osoitelleet häntä ja hänen isoa vatsaansa. Kaikki paitsi yksi. Tämä yksi mies, vihollisvanki, oli ottanut taskustaan valokuvan jossa oli ollut kuvattuna nainen ja lapsi. Mies oli näyttänyt äidilleni valokuvaa, osoittanut äidin kasvanutta vatsaa ja itkenyt. Äitini kertoi, että sillä hetkellä hänestä tuntui, että ihminen kohtasi ihmisen, ja tuntenut syvää sääliä siitä, että mies oli joutunut kauas kodistaan ja perheestään. Äitini ei ollut menettänyt positiivisuuttaan eikä uskoaan ihmisen hyvyyteen siitäkään huolimatta, että hänen oma miehensä oli ”siellä jossain” taistelemassa vangin maanmiehiä vastaan tai että koko maa eli myllerrystä, joka vei monen hengen.
Äitini muisti miehen kasvot ja tämän inhimillisen itkun. Hän kertoi katsoneensa sen jälkeen kaikki näkemänsä venäläisvangit tarkkaan etsien tuttuja kasvoja. Niitä hän ei ollut enää nähnyt. Kyseinen mies oli teloitettu samana päivänä kun suomalainen lotta hänet oli lyhyesti tavannut ja yhdessä hänen valokuvaansa katsonut.
Äitini kantoi keskellä sodan myllerrystä vielä kaksi muutakin lasta maailmaan. Tarina venäläisen vangin inhimillisyydestä oli hänellä muistoissa, joita hän jakoi kanssani ollessaan yli 80-vuotias, suomalainen lotta – positiivinen, inhimillinen ja syvästi tunteva nainen.
-Raskaus yhdisti viholliset
He halusivat auttaa sydämestään haavoittuneita sotilaita ja koettivat iloisella hymyllä helpottaa haavoittuneiden olotilaa. He olivat valppaina aina tarttumaan työhön kuin työhön. Vaikka heillä varmasti oli vaikeita aikoja rintamalla, he olivat positiivisella mielellä ja ainakin ulospäin heistä ei näkynyt omat murheet.
-Eira
Äitini ja tätini ovat olleet lottina. Äiti mm. Sortavalassa, josta hän on usein maininnut. Ei mitään erityistä tarinaa ole mielessä, mutta olen ymmärtänyt, että se on ollut nuoren tytön elämässä ihan mielenkiintoista ja antoisaa aikaa.
-Lotan tytär
Äitini kertoman mukaan useimmat lotat halusivat pyyteettömästi auttaa isänmaata. Itse hän oli mukana ilmavalvontatornissa, koska ei ikänsä vuoksi saanut vielä mennä rintamalle. Kertomukset niistä kylmistä öistä elävät vieläkin.
Kunnia suomalaisille naisille!
-Pikkulotan tytär
Espoon Kivenlahdessa on Hyökyvuoren kesäteatteri. Viime sunnuntai-illan kruunasi esitys ”Kultainen ankka”, joka kertoo Porkkalan miehityksestä ja ulottuu Helsingin olympialaisiin vuoteen 1952. Oman lisänsä raskaaseen näytelmään toi kolmen naisen, lottia kaikki, mukanaolo. Näytelmässä aisti kuinka lotat pitivät yllä sota-aikana ihmisten mielenterveyttä. Joskin joillekin lotille syntyi ei-toivottuja lapsiakin, heistä huolehti kuitenkin yhteisö ja heitä kunnioitettiin. Tässä näytelmässä lotat toivat vahvan musiikillisen panoksen kesäiseen iltaan. Kaikki kunnia lotille!
-Kultainen ankka
Isoäitini oli lääkintälottana rintamalla sekä talvi- että jatkosodassa. Välirauhan aikana syntyi perheen esikoinen, äitini, joka oli vain parin kuukauden ikäinen jatkosodan alkaessa. Sekä isoäitini että isoisäni lähtivät takaisin rintamalle jatkosodan alettua. Mielestäni varsinkin isoäitini uhraus jättää ainokainen lapsensa oman, vanhan äitinsä hoidettavaksi parin kuukauden ikäisenä on erinomainen esimerkki lottien positiivisuudesta ja työhönsä sitoutumisesta. He uskoivat työhönsä ja tiesivät sen tärkeyden.
-Nanna
He jaksoivat auttaa kauheuksien keskellä!
-Kaisu
Sairastuin sodan aikana selkärangan tuberkuloosiin. Sodan loputtua meitä suomalaislapsia vietiin junalla yksi vaunullinen Ruotsiin sairaaloihin, koska (niin ymmärsin) Suomen sairaaloissa oli niin paljon sotavammaisia, ettei meille olisi paikkoja riittänyt. Meitä oli harmaapukuiset lotat saattamassa perille asti Ruotsin puolelle. Tietenkin oli turvallista olla heidän hoivissaan kun juuri olimme eronneet rakkaimmistamme itse kukin.
-Kylli-täti
Lotat suorittivat Vihdin Nummelassa ilmavalvontaa. Kylämme opettajatar kävi siellä myöskin – 20 km potkukelkalla. Ei häirinnyt pakkanen eikä katuvalojen puute! Muutamia tunteja valvontatornissa ja sama 20 km kotimatkaa sen päälle.
-Leila Kuittinen
Äitini oli lotta. Hän työskenteli sotasairaalassa Kemissä. Hänellä on tallella pieni muistikirja, johon potilaat illalla kirjoittivat muistoja. Nehän piristivät mieltä. Vielä tänäänkin niitä on kiva joskus lukea.
-Leila
Kyllä lottien panos niin sotarintamalla ja sairaaloissa kuin myös kotirintamalla on ollut todella tärkeää. Mikäli lottia ei olisi ollut esim. ilmavalvontatehtävissä, olisi valvontatorneihin komennettu sotamiehiä, ja se määrähän olisi ollut pois muista sotatoimista. Itse olen toiminut 80-luvultä saakka naisten vapaaehtoisissa maanpuolustusjärjestöissä, ja olen iloinen siitä, että lottien arvostus on nyt nostettu sille kuuluvalle tasolle. Vanhempani on vihitty 10.9.1941, ja vihkikuvassa isälläni on sotilaspuku ja äidilläni lottapuku. Pian siis on heidän 65-vuotishääpäivänsä, mutta juhlimassa kanssamme he eivät enää ole.
-Leila
He toimivat vaarallisissa ja välillä vaativissakin tehtävissä rintaman välittömässä läheisyydessä. Monelle sotilaalle lottien läsnäolo oli muistutus siitä että vaikeissa olosuhteissakaan ei voi tulla karkeaksi ja ei voi menettää uskoa paremmasta huomisesta.
-Vierestä kuultua
Sitkeytenä ilmeni, ei annettu periksi. Isoäitini siskot olivat lottina. Eivät juurikaan kertoneet asioista, ei lapset, minä mukaan lukien, kuulleet niitä ainakaan.
-Lottia suvussa ollut
Saamani käsityksen mukaan he olivat valmiita nurkumatta suorittamaan saamiaan tehtäviä hyvinkin hankalissa olosuhteissa. Tämä on yhteenveto kuulemistani tarinoista tai oikeastaan jutustelusta – eivät puhu tarinoitaan vieläkään puhki – liittyneeköhän se samanlaiseen malliin, eiväthän miehetkään, veteraanitkaan puhu – olen ajatellut, että he kokevat tehtäväkseen vaieta velvollisuudesta, ei heikkoudesta-
Se mitä olen havainnut henkilöistä, jotka ovat niissä toiminnoissa olleet – useinkin heillä on (oli) kaikki paikat kunnossa: liinavaatteet valkoisia ja silitettyjä kuin olisivat valmiita steriileinä peittämään vuotavat haavat. Tuntemani henkilöt lottatehtävissä eivät enää ole elossa.
-Kaiken kattava velvollisuus
Kerron naapuristani, Hiljasta, joka kertoili sodasta kun kysyin. Kaikesta selviää, oli Hiljan motto, niin sodasta kuin myös juoposta puolisosta, lapsen kuolemasta, maatilan hoidosta yksin, kasvattilapsen ongelmista. Meistä tuli hyvät ystävättäret, sain hyvät elämänohjeet yksinhuoltajan elooni. Eräänä iltana Hilja oli väsynyt ja lupasin viedä aamulla lääkäriin. Toivotin hyvää yötä. Aamulla mennessäni taas naapuriin, löysin Hiljan kotoaan pois nukkuneena. Hiljan ainoa toive saada kuolla kotona, ystävien lähellä, toteutui. Hautakivessä on Lotta Svärd -mitali. Minä puolestani toteutin Hiljalta saamani elämänohjeen.
-Ystäväni Hilja
He yksinkertaisesti olivat vain läsnä, tukena ja se oli iso, voimaa antava asia sotamiehille.
-Mara
Äiti oli lottana ja hän kertoi kuinka he yrittivät pitää yllä huumoria ja näitä urhoollisia sotilaita piristää. He kävivät sairaaloissa ja niitä, jotka eivät niin kauhea pahoin olleet haavoittuneet, he jututtivat ja kuuntelivat heitä ja saivat kuulla monta tarinaa niiltä nuorilta sankareilta, jotka taistelivat meille isänmaan. Lotat tekivät kullanarvoista työtä. He olivat joka paikassa aina iloisia, vaikka kuinka sydän vuosi verta kun katsoi näitä sotilaita. He tekivät ruokaa niistä aineista mitä heillä milloinkin oli ja niitä oli todella vähän. Kekseliäisyydellään he loihtivat aterioita, joita pojat söivät hyvällä ruokahalulla. Silloin ei todellakaan ollut valinnan varaa. Kahviinkin he panivat korviketta ja pettua leipään että saivat kaikille jotain purtavaa.
Lotat ja heidän panoksensa on jäänyt meiltä liian vähälle huomiolle., koska he kuitenkin tekivät sitä kullan arvoista työtä, jolla nämä meidän sankarimme saivat sekä henkistä että ruumiillista voimaa.
Näin äitini on minulle kertonut siitä ajasta jolloin he joutuvat todella antamaan kaikkensa niin kuin pojatkin rintamalla. Lotat olivat kuuntelijoita, ruuan laittajia, ilon antajia ja toivon herättäviä.
-Maikki
Minulla ei henkilökohtaista kokemusta asiasta tokikaan ole, mutta lukemieni kirjojen perusteella pidän lottien työtä rintamalla ja rintaman ulkopuolella erittäin tärkeänä. He toivat sotilaillemme sen ilon ja lempeyden, mikä vain naisille oli mahdollista ja he olivat kuitenkin ne naiset, jotka olivat parhaiten sotilaittemme saavutettavissa. He loivat uskoa harmauden keskelle.
-Merja
Tätini on ollut pikku lottana (on nyt 80v.) ja hänen ”jääräpäinen” tarmonsa on pysynyt tallella näihin päiviin asti. Muisti on tallella ja huumorikin pelaa! Hän muistelee usein niitä aikoja kun ei ollut kenkiä, eikä vesijohtoja…
-Hilma
Isoäitini nyt jo 91-vuotias ja puhuu joskus sota-ajoista kun hän oli rintamalottana milloin missäkin. Hän oli eräässä paikassa yksin muonituslottana ja pojille piti järjestää joulua. Niukkaa oli kun oli huoltovänskä, joka oli hieman niuho. Tilasi juuri sen verran että riitti, mutta ei sen enempää. Mutta mummini ei lannistunut, vaan erään solttupojan (tuleva vaarini) kanssa taikoivat jostakin juhla-aterian. Paikassa missä hän palveli, oli lähinnä vartiomiehiä (läheisen vankileirin) ja hekin jakoivat omastaan yhteiseksi hyväksi. On monia muitakin kertomuksia joista käy hyvin selville, että lottien peräänantamattomuus ja myös, yllätys kyllä, ennakkoluulottomuus muun maalaisia kohtaan auttoi jaksamaan.
-Pia K. Lehtinen
Haavoittunut sotilas sai lotan huolenpitoa ja välittämistä juuri sillä hetkellä kun omat voimat ja usko tulevaisuuteen olivat enemmän kuin koetuksella. Tsemppausta ja uskoa parempaan huomiseen. Lähimmäisen rakkaus oli läsnä. Sen pystyi aistimaan ja sai tuntea usein sanoiksikin puettuna.
Näin on anoppini kertonut ollessaan lottana hyvin nuorena ja vähän pelokkaanakin, mutta on muistellut lämmöllä tuota aikaa.
-Lilli
Äitini oli lottana lennättimessä ja osasi käyttää myös salasanakonetta. Hän oli sekä Äänislinnassa, Kolatselässä että Naistenvuoressa Mikkelissä. Olen ihmetellyt sitä positiivisuutta, mikä äidin kertomuksista kuulsi. Vaikka teltassa oli välillä tukka jäätynyt maahan kiinni ja kylmäkin varmaan oli, sauna oli ollut yksi tapa rentoutua ja lämmetä. Äidin puheesta kuulsi myös hyvä yhteishenki naisten kesken niin rintamalla kuin Naistenvuoressakin.
-Lotan tytär
Hänellä/heillä oli sydän paikallaan ja hän/he iloitsivat pienistä asioista! Yhteistoiminta ja auttaminen näin muiden rinnalla oli sen hetken voimaa! Varmasti myös usko parempaan huomiseen auttoi.
-Liinu
Ainakin moni lotta uskoi Jumalaan ja siksi heillä oli turva sekä usko huomiseen ja positiivisuus elämässään. Äitini on ollut lottana, mutta tarinoita en muista.
-Eeva Annala
Olin pikkupoika, mutta muistan tätini lottatoiminnasta välittyneen mieleeni tunteen koko kansan mukanaolosta puolustustaistelussa. Isänmaallisuuden tunne, upea tunne, on säilynyt niistä päivistä asti.
-Pikkupoika sodan aikana
Oma Äitini oli lotta ja samoin muutkin sukuni samanikäiset naiset. Lotat olivat innolla mukana antamassa oman panoksensa yhteisen isänmaan puolustamiseksi. Minun Äitini oli ilmavalvontalottana, mutta lottatöiden lisäksi lotat ja kotirintamanaiset kutoivat sukkia ja lapasia yms. sekä leipoivat leipää kuivatettavaksi ja lähetettäväksi rintamalle. Minusta positiivisuus ilmeni selvimmin uupumattomana, peräänantamattomana työntekona sekä siinä, että yhteinen etu asetettiin ilomielin oman edun edelle. Uskon, että toivottomuuden tunnetta ei edes päästetty mieleen vaan vahva luottamus ja usko, siis positiivisuus, antoi voimia oman osansa tekemiseen.
-Kiitollinen Sotaveteraanin ja Lotan tytär
Uskoa, toivoa, rakkautta, lähimmäisen huomioimisena!
Maan Äidit!
-Sipro
Äitini osallistui sodan aikana Pikku-Lottana karjan hakemiseen rintama-alueelta Kainuusta Pohjanmaalle. Menomatkan Lotat taittoivat kuorma-auton lavalla rattoisasti laulaen ja juttuja kertoen. Paluumatka taittui jalan karjaa ajaen.
Kuorma-auton kuljettajana toimineet sotilaat muistivat aina kehua, miten mukavaa ja äänekästä matkaseuraa Lotat olivat. Sodan jälkeen äitini vasta tajusi, että kuorma-auton lavalla paluumatkaa kotiin taittoivat rintamalla kaatuneet sotilaat.
-Raija Savolainen
Jos haluat jakaa oman tarinasi, lähetä sähköpostia juhani.toytari@positiivarit.fi