Sitä synnytystä en koskaan unohda

Opettaja kertoo

Olen toiminut opettajana viitisentoista vuotta. Minulla on itsellänikin kaksi lasta, mutta parhaan kuvauksen synnytyksestä kuulin oman kouluni alaluokassa muutama vuosi sitten.

Lapsena rakastin itse suullisia esityksiä, joissa kerrottiin jostain esineestä tai kuvasta. Niinpä järjestän niitä aina silloin tällöin omille oppilailleni. Ne auttavat lapsia irti ujoudesta ja antavat esiintymiskokemusta. Ja minä saan lepotauon sekä myös taattua hupia.

Yleensä esitys on varsin säyseä. Lapset tuovat havaintovälineiksi lemmikkikilpikonnia, lentokoneiden pienoismalleja, kalasaaliinsa kuvia ja muuta sellaista. Milloinkaan en ole asettanut rajoituksia heidän esityksilleen. Jos he ovat halunneet kiikuttaa jonkin esineen tai eläimen kouluun ja kertoa siitä, kaikki on ollut tervetullutta.

Niinpä sitten eräänä päivänä pieni Erja, erittäin fiksu ja ulospäin suuntautunut tyttö, taapertaa vuorollaan luokan eteen tyyny puseronsa alle sullottuna. Hän vetää esiin valokuvan pikkuvauvasta.

”Tämä on pikkuveljeni Lauri, ja aion kertoa teille hänen syntymästään. Ensiksi äiti ja isi tekivät hänet merkiksi rakkaudestaan, ja sitten isi pani siementä äidin masuun, ja Lauri kasvoi siellä. Vauva söi yhdeksän kuukautta vapanuoran läpi.”

Tyttö seisoo edessä kädet tyynyn päällä, ja minä yritän olla nauramatta ja toivon, että videokamera olisi nyt pyörinyt. Lapset katsovat toveriaan hämmästyneinä.

”Sitten toissa lauantaina äiti alkoi kävellä ja voihkia: ’Auh, auh, auh!’” Erja panee kätensä vyötärölleen ja vaikertaa. ”Äiti käveli ympäri taloa ainakin tunnin, ja ’auh, auh, auuh’.” Nyt Erja näyttelee tuota hysteeristä hanhenmarssia, pitelee selkäänsä ja valittaa.

”Isi kutsui tätilön. Tätilö toimittaa lapset maailmaan, vaikkei hän mikään oikea toimittaja olekaan. He auttoivat äidin vuoteeseen tällä lailla.” Erja istuutuu lattialle selkä seinää vasten. ”Ja sitten, poks! Äidillä oli vesipussi sisällä siltä varalta että vauvalla olisi jano, ja se pussi pamahti rikki niin että kaikki vesi suihkusi pitkin sänkyä. Loiskis!” Lapsen kädet kuvailevat veden virtaamista. Minulla on kestämistä!

”Sitten tätilö alkoi hokea, että ’ponnista, ponnista’ ja ’hengitä, hengitä’. Ne alkoivat laskea yhdessä mutta eivät päässeet kertaakaan yli kymmenen.”

”Sitten vauva putkahti äkkiä ulos. Veli oli kokonaan ällöttävässä liejussa, ja ne sanoivat, että se tulee jostain is-tukasta, vaikkei vauvalla ollut päässä karvaakaan.”

Tämän jälkeen Erja nousee, kumartaa teatraalisesti ja palaa paikalleen. Minä varmastikin taputin kaikkein äänekkäimmin. Siitä lähtien olen aina ottanut videokameran mukaani noihin kuvaelmiin – siltä varalta että ilmaantuisi toinen Erja.

-Ope