01.04.2006
1,4,2006 Pentti-Oskari Kangas
Kuinka nopeasti kaikki onkaan muuttunut
1.4.2006
Päiväkirja 1.4.06
Volontäärimme Keke lähetti Sri Lankasta viestin:
”Haluaisin nyt kokeilla tosi varovaisesti Toivolan lastenkodissa, josko saisin läpi oppilasrekisterin pitämisen, ihmisverkkosysteemin, jälkihoitoseurannan, sijaishoitosysteemin, ennaltaehkäisevän työn yms. Mielestäni nyt olisi taottava, kun rauta on hehkuvan kuumaa?! Mitä ajattelet? Keke” Olette varmaan kannallani, kun vastasin: ”Anna mennä vaan!”
Toivolasta on kehkeytymässä todella mielenkiintoinen projekti. Paikka oli sinne ensi kertaa mennessämme käsittämättömän murheellinen. Kaikilla mittapuilla arvioituna. Lasten kaatopaikka, kuten silloin totesimme.
Se muutos mikä on tapahtunut muutamassa kuukaudessa, on ollut valtava. Muutos ei ole ainoastaan rakennuksissa ja toimintatiloissa. Eikä vain hygienian parannuksena ja terveyden hoitotuloksina.
Henkinen muutos on sittenkin ollut kaikkein merkittävin. Lähes täydellisesti unohdetut lapset ovat alkaneet elää. Heidän vartijansa, opettajansa, koko henkilökunta. Alun suunnattomien vaikeuksien jälkeen he ovat ryhtyneet yhteistyöhön.
Lasten elämä alkaa vaikuttaa inhimilliseltä elämältä. Matkaa on vielä, mutta suunta on selkeä.
Ette voi kuvitella sitä kontrastia, jonka olemme kokeneet. Lokakuussa näimme piilloittelevia, likaisia, täisiä, syyhyisiä, kengättömiä, risavaatteisia, pälyileviä lapsia, joita kiellettiin puhumasta meidän kanssamme. Hygieniasta ei voinut puhua ja keittiö kuhisi pöpöläisiä ja makuutilat syöpäläisiä valtoimenaan. Kun lapsi raapi likaisilla kynsillään ihon alla kutiavia syyhypunkkeja, tuloksena oli märkiviä paiseita. Niitä ei hoidettu. Lapsia ei pidetty edes inhimillisinä olentoina.
Olimme Anandan ja Marjan kanssa järkyttyneitä. Sanomattomana syntyi yksimielinen päätös. Teemme kaikkemme. Alkoi uskomaton byrokratia lupien viidakossa. Nöyryytystäkin. Mutta tietoisuus asian oikeellisuudesta vei vahvasti eteenpäin. Muistatte varmaan syksyn tuskaiset päiväkirjatekstini aiheesta.
Srilankalaisille ominaista hymyä ei nähnyt vahingossakaan. Apaattisia, masentuneita, pelokkaita ”vankeja” valtion huostaanottolaitoksessa ulkomaailman unohtamana.
Se oli syvää yötä. Nyt on alkanut kevät. Kaikki. Ihan kaikki on muuttunut. Pienet asiat. Isot asiat. Lapset, opettajat, vartijat. Kyläläiset, johtajat ja valtion virkamiehetkin. Pienin erin, pienin askelin.
Te Lotus Hill kummit – te olette saaneet aikaan uskomattomia asioita. Ei maailmanmullistuksia, mutta paikallisen pienimuotoisesti asioita, jotka saattavat levitä. Asenteet näitä surkimuslapsia kohtaan ovat muuttumassa. Ehkä se juuri on parasta. Ehkä juuri se on kehityksessä merkityksellisintä.
Kummien rahallinen apu on avannut ukset. Niin se vain on. Muistan kuinka munkki Banagalan kanssa kerta toisensa jälkeen teimme kirjallisia sopimuksia kaikesta siitä, mitä sitouduimme rakentamaan heille kustannuksellamme. Se toki on tärkeää lasten ympäristölle, mutta sen merkitys asenteiden muutokseen oli yhtäläisen tärkeä. Kun juuriharjaprojektilaiset olivat helmikuussa talkoissa, saimme vielä henkilökunnalta tiukkoja ohjeita olla olematta missään tekemisissä lasten kanssa. Remontoikaa vain. Vain siihen teillä on lupa.
Askel askeleelta muuri murtui. Marjan ja ystäviensä jatkuva ensiapu lapsille, Keken napatanssit ja lauluhetket, Vekan ja Tittan kaverillisuus ja tavaroiden hankinta lapsille alkoivat tehdä tehtäväänsä. Munkki Banagala kävi välillä opettamassa suomenkielisiä iskusanoja ja allekirjoittanutkin intoutui lausumaan runoja ja tanssimaan haaratanssia sekä tekemään sirkusmaisia marakatintemppuja.
Nyt siirtyessämme välillä Suomeen lomalle (todellisuudessa kuntoonsaattamaan kredittiä) nautinnollisesti saamme lukea paikallaolijoiden raportteja muurin murtumisesta. Uutiset ovat toinen toistaan positiivisempia.
Hyvä me – kummit! Meitä on yli 400. Vielä muutama, niin tavoitteemme on turvallisesti saavutettu. Kerro ystävällesi salaisuus hyvänolon tunteen saamisesta. 10€ kuukaudessa. Kerro työnantajallesi yrityskummiuden mahdollisuudesta. 35€ kk. Kerro heille, että www.positiivarit.fi on yhteytemme.
Rakkain terveisin
Pentti-Oskari
PS. Poikamme Karioskari oli ostamassa syntymäpäivälahjaa 21-vuotiaalle tyttöystävälleen. Hän kysyi neuvoa Marjalta. ”Mitä Sinä toivoisit lahjaksi, jos täyttäisit 21 vuotta?” Marja huokaisi syvään ja sanoi: ”Poikani ! En mitään, en todellakaan mitään muuta ”