01.09.2010 Kummien kokemuksia Lotus Hillistä
1,9,2010 Pentti-Oskari Kangas
Kokemuksia LOTUS HILLISTÄ
Tutustuimme paikkaan ensimmäistä kertaa tammikuussa 2008. Ihastelimme kaunista kukkulaa, josta oli näkymät ympäröivään luontoon. Tontilla oli tuolloin kohoamassa meidän rakennustyylistämme poikkeava ympyränmuotoinen rakennus. Kokonaisuus näytti sellaiselta, että jo paikalla ja ympäristöllä tulee olemaan kuntouttava ja tervehdyttävä vaikutus.
Seuraava käyntimme tapahtui 2 vuoden kuluttua edellä mainitusta eli tammikuussa 2010. Kuten edelliselläkin kerralla, menimme Marja ja Pentti-Oskari Kankaan vanavedessä muutaman muun ystävämme kanssa. Edelliseen kertaan verrattuna näkymät olivat muuttuneet. Rakennus oli valmis, kaunis ja erinomaisesti ympäristöönsä sulautuva.
Vielä suurempi muutos edelliseen käyntikertaan verrattuna kohtasi sisäpuolella – vastaamme pelmahti liuta eri-ikäisiä lapsia, jotka tarrautuivat Marjaan ja Pentti-Oskariin. Jopa me ensivisiitillä olevatkin saimme heti jonkun ystäväksemme.
Lapset olivat iältään 2-15 vuotiaita. Tutustuimme heidän luokkahuoneeseensa, ruokasaliin ja heidän 2-hengen makuuhuoneisiinsa. Päiväjärjestys oli yllättävän tiukka. Herätys, aamiainen, koulutunnit, ruokailuajat ja lasten osallistuminen ”kotitöihin” oli määritelty. Lasten vammat vaihtelivat Down-syndroomasta kuurosokeaan. Todella haastava tilanne opettajalle.
Tuntuva ja näkyvä piirre lapsissa oli läheisyyden ja hellyyden kaipuu. Aika isotkin lapset halusivat olla sylissä tai vähintäänkin käsi-kädessä. Pienin lapsista tarrautui Marjaan ja nukahti syliin. Hän oli jo parin viikon oleskelunsa aikana vähentänyt päänsä takomista lattiaan, jota hän teki tullessaan. Meidän osuutemme lasten hyväksi oli ulkoiluretki. Marssimme käsi-kädessä peräkanaa ja lauloimme: ”yksi pieni elefantti”…
Se, onko tällainen laitos tarpeellinen, tuli kyllä selväksi, kun katsoi lapsia. Ehkä ensimmäisen kerran elämässään he kokivat tulevansa hyväksytyiksi omana itsenään. Sikäläisessä yhteiskunnassa vammaiset, erityisesti kehitysvammaiset, koetaan hävettäviksi ja heitä piilotellaan, puhumattakaan, että he saisivat ohjausta kehittyäkseen mahdollisuuksiensa mukaan.
Jo lyhyen ajan kuluessa esimerkiksi joidenkin lasten piirustukset olivat muuttuneet täysin. Niihin oli tullut muotoja ja erityisesti väriä. Heille on myös ensiarvoisen tärkeää oppia arkielämän taitoja pystyäkseen selviytymään paremmin myöhemmin elämässään. Oli liikuttavaa katsoa, miten muovisen leikkiauton märät jäljet lattiassa inspiroivat erästä poikaa. Hän ajoi uudelleen ja uudelleen. Yksi poika olisi halunnut poimia jokaisen kukan, minkä näki. Oma pehmolelu oli uskomattoman ihana jne. Aika vaikuttavaa oli myös se, että paikan vapaaehtoistyöntekijä oli yli 80-vuotias.
Oli myös toinen puoli:
– lapsilla ei vielä ollut kuntoutussuunnitelmia
– urheilupaikka oli kunnostamatta
– sisäpiha tulvi sateella – salaojitus puuttui tai oli puutteellinen
– sadevesirännit puuttuivat
– portti puuttui: villieläimet voivat marssia sisään tai lapset ulos
– henkilökuntaa oli todella vähän
Pentti-Oskarin ja Marjan tarmokkaalla tyylillä osa asioista alkoi järjestyä heti. Sadevesirännejä ja salaojia alettiin suunnitella välittömästi, samoin porttia. Portti toteutui jo parin viikon sisällä ja olemme kuulleet, että monia muita puutteita on myös korjattu. Urheilukenttä on tehty, keittiö saatu toimivammaksi, salaojat ja vesirännit kunnostettua jne.
Samalla käynnillä Lotus Hillissä ollut Suomessa vammaisten lasten parissa työskentelevä fysioterapeutti Nanna sai kipinän tulla vapaaehtoistyöhön Lotus Hilliin ja toteutti ideansa työskentelemällä 4 kuukautta siellä.
Siellä tuli mieleen:
”Minkä teette yhdelle näistä pienimmistä, sen te teette minulle.”
Anneli ja Riitta
Lotus Hill kummit