02.01.2005 Avuttomuuden aalto
2,1,2005 Pentti-Oskari Kangas
Sri Lanka, Hikkaduwa
02.01.2005
Avuttomuuden aalto
Seitsemäs päivä vedenpaisumuksen jälkeen. Jumalakin lepäsi seitsemäntenä päivänä – mutta ei Sri Lankan kansa. Kuin muurahaispesässä tuhoalueen jäljelle jääneet ihmiset siivoavat sitä mitä jäljelle on jäänyt.
Ensimmäiset päivät tapahtumineen menivät yhdessä rytäkässä. Nyt nousee esiin avuttomuus. Mitä voisin nyt tehdä? Mitä vielä? Päivä päivältä kokonaisuuden osapalaset alkavat hahmottua. Saimme ystävämme Tuk-Tukin käyttöömme ja pääsimme tutustumaan tilanteeseen laajemmalti. Olemme nyt käyneet Ambalangodan ja Gallen välisen noin 50 kilometrin alueen läpi. Se on vain osa pitkää rannikkoa: yksi pahimmista alueista kuitenkin, ellei pahin.
Tässä toivottomuuden ja saamattomuuden tunteessa päätimme keskittyä ottamaan selvää missä mennään ja mitä nyt pitäisi tehdä. Me täällä ja ystävämme siellä Suomessa. Sri Lankalainen yhteiskunta nojaa vahvasti temppelijärjestelmään. Onhan buddhalaisuus valtauskonto. Munkit hoitavat väestön sosiaalitoimet merkittävältä osalta: koulutuksen, terveydenhuollon osa-alueita, köyhäinhuoltoa jne., sekä elämän syvälliset asiat. Temppeleitä on joka kylässä, monessa jopa useita: Hikkaduwassa ainakin kuusi. Temppelit ovat väestölle turvapaikka kaikenlaisessa hädässä. Niinpä nyt tuhon jälkeen kodittomat, turvattomat ja onnettomat ihmiset siirtyivät temppeleihin. Tällaisena hädän hetkellä järjestelmä on hyvä, koska apua tarvitsevat löytyvät kustakin kylästä keskitetysti yhdestä paikasta. Vaate-, ruoka- ja lääketoimitukset löytävät perille nopeasti, ja apua tarvitsevat pääsevät osallisiksi.
Kävimme ensin tutussa, lähellä keskustaa olevassa temppelissä, jossa viime vuonna järjestimme köyhille vanhojen silmälasien jakelun; siellä oli tuttu johtava munkki touhukkaana. Tulimme hakemaan mahdollisia orpoja lapsia kotiimme ensihoitoon: 300-400:n joukossa ei ollut yhtään. Tuho oli sillä lailla totaalinen, että yleensä koko perhe meni tai pelastui. Katastrofin tapahtuessa oli Full Moonin aamu ja perheet koossa – kuten aina kun on mahdollista. Sattuman satoako? Jouluaattona valmistui suomalainen savusauna Bird Lake järven rannalle. Sen kävivät vihkimässä ja siunaamassa meille tutut Baddegaman luostarin kaksi munkkia. Toinen heistä, munkki Sumit, jopa uskaltautui lauteille kanssamme. Kanelipuulla lämmitetyssä savusaunassa vihdoimme kanelipensaan lehdistä tehdyillä vihdoilla, ja munkkikin hakkasi itseään sananmukaisesti oikein olan takaa. Ja nauroi sydämellisesti.
Jouluillallisen keskustelussa selvisi, että munkki Sumit valittiin neljä vuotta sitten ensimmäisenä munkkina maan parlamenttiin ja nimitettiin maan köyhäinapu (sosiaali) ministeriksi. Hän on kansan keskuudessa hyvin suosittu. Vaihdoimme käyntikortteja. Hänen korttinsa takapuolella on hänen mietelauseensa: ”We have come to this world, not just to live and go, but to help others as far as we can. Please join with us.”
Erosimme Jouluyönä ja lupasimme tavata pian. Meillä oli monta yhteistä projektia suunnitteilla. Me tapasimme jälleen tänään. Tämän luostarin pihalla. Keskellä kodittomia perheitä, vaatteiden, lääkkeiden ja muiden avustustarvikkeiden joukossa. Kysyimme tältä viisaalta mieheltä, joka viikon ajan lähes yötä päivää oli kiertänyt apua tarvitsevien joukossa: ”Mitä me voimme tehdä? Mitä me kerromme ystävillemme Suomessa? He haluavat auttaa. Miten?”
Tämän viisaan miehen viestin haluan välittää ihan kaikille, asiantuntijoillekin: ”Tuhoalue on kapea n. 50-100 metrin vyöhyke rannalla, alavilla mailla tuhoalueen leveys on n. 1-2 km. Tangalassa sen kerrottiin sen edenneen 7 km päähän. Tuhoalueen takana välittömästi viidakossa on tiheä asutus. Siellä on ruokaa ja vaatteita. Kun tehdään tilannearvio välittömästä tarpeesta, fakta on se ettei vaatteita tarvita. Ruokaakin on tuhoalueen rajalla kaupoissa yllin kyllin, mutta kotinsa menettäneillä ei ole rupiakaan rahaa. Satamat, lentoasema jne. ovat täynnä lääkkeitä ja Euroopasta tulee lisää valtavat määrät päivittäin. Mutta lääkkeitä pystyvät jakamaan vain terveysalan ammattilaiset; maassa ei ole selkeää organisoitua järjestelmää tämänlaajuisen katastrofin hoitamiseksi. ”Kysyimmekin, mitä nyt siis on tehtävissä?” – ”Nyt on järkevää odottaa 2-4 viikkoa, jotta tilanne rauhoittuu ja selkiintyy.”
Kansainvälisten avustusjärjestöjen (mm. Punaisen Ristin) toimesta apu saadaan parhaiten perille. Tänne ei kannata yksityisten ihmisten rynnätä harkitsemattomasti ilman selvää toimenkuvaa ja yhteyttä. Muutaman viikon päästä alkaa infrastruktuurin rakentaminen ja silloin tarvitaan ruokaa – ja tähän kaikkeen tarvitaan rahaa. Tärkeää nyt on myös se, että kaikki tehdään harkitusti ja suunnitelmallisesti pitkällä tähtäimellä. ”He tarvitsevat monen vuoden yhteistyötä esim. terveysalan toimijoiden kanssa. Kerroimmekin suomalaisten terveydenhoitoalan yritysten ja yksityisten henkilöiden halusta auttaa jollain tavalla. ”Odottakaa 2-3 viikkoa, niin kerron Teille, miten se onnistuu. Me tarvitsemme myös koulutuspaikkoja alan ihmisille Suomesta.”
”Ministerimunkin yhteenveto suomalaisille: ”Rahaa nyt ja tulevaisuudessa. Valmiutta apuun vuosiksi eteenpäin. Suuri riski ja mahdollinen ongelma on 1-3 viikon päässä oleva kulkutautiepidemia, lähinnä kolera.” Paikallinen hygieniaosaaminen on olematonta, joten tässä heillä on töitä. Helsingissä odottaa kahvila Tintin varastossa 20 laatikkoa lääkkeitä. Lääkäri-Hanna toi Naantalista ja Turusta lisää. Pyysin jo aiemmin heitä odottamaan, että selvitämme maahantuonnin mahdollisuudet. Munkkiministeri lupasi hoitaa asian. Jos joku ne tänne saa, niin ehkä hän. Joten Asta ja Hanna! Nyt selvittämään rahtireittiä. Ilmoittakaa milloin tulevat. Tulemme Colomboon kentälle vastaan.
Nyt ei ole enää läheskään niin avuton olo kuin aamulla. Aamulla lähdemme Colomboon viemään poikaamme kotimatkalle. Kuulemme ja näemme matkalla ja perillä taas lisää. Tämä kansa on edelleen ihmeellinen kansa. Kävimme lähistön suurimmassa temppelissä, missä oli n. 2000 kodittoman ihmisen turvapaikka. Mukaan varatut rahavarat hupenivat hetkessä. Hymyilevä äiti lapsineen näytti kädellään suutaan.
”Money – please!” – ”Olen pahoillani”, sanoin, ”mutta minulta on kaikki loppu”. ”Niin minultakin,” sanoi äiti ja jatkoi: ”Tiedän, miltä sinusta tuntuu!” Ja hän hymyili osaaottavasti! Uskomattomia ihmisiä.
Pentti-Oskari