03.10.2005
3,10,2005 Pentti-Oskari Kangas
3.10.2005 – Kohti Suomea
Viimeinen päivä tällä erää täällä.
Piti nukkua pitkään, mutta vahtikoira räkytti aamuvarhaisesta asti. Kun klo 9.30 siirryimme aamiaista tekemään, näimme portin takana ensimmäisen kummilapsemme Kamalin isoisän ja äidin sekä nuoren tytön. He olivat odotelleet tuliaisiksi tuomansa kalan kanssa 2 tuntia. Kamal oli myrskylyhdyn kokoinen poika ottaessamme hänet kummipojaksi. Nyt tyttö esitteli itsensä Kamalin rouvaksi.
”Herttinen aika”, sanoi vaimoni.” Osaakohan meidän pikku Kamalimme olla oikein aviomies?” Vaimo on toiselta puolelta saarta. Puhemiehet vain järjestelivät nuoret yhteen. ”Oppiikohan ne rakastamaan toisiaan?” tuumi Marja. En viittiny sanoa, että kyllä tässä elämässä oppii pakon edessä kaikenmoista.
Kamalille emme ostaneet aikanaan kalaa ruoaksi, vaan kalastusveneen verkkoineen. Nyt perheellä on nätti talo. Kamal kalastaa edelleen. Valtio lupasi hänelle uuden kalastusveneen. Niitä on nyt täällä rantapöheiköt ja pihat täynnä. N.6 m pitkiä lasikuituisia pieniä kalastajaveneitä on lahjoitettu ulkomaalaisten toimesta niin, että monella on niitä 2-3 kpl. On se kummaa, että monessa asioissa mennään koordinaation puutteessa yli kohtuuden. Sen sijaan 23- ja 25-jalkaiset isot kalastusveneet, joilla pääasiallinen saalis saadaan, tuhoutuivat lähes kaikki tyyni. Eikä uusia ole tullut.
Ajelemme mopollamme päivittäin lyhyitä matkoja. Marja ajaa ja minä istun edessä sarvissa. Hän päättää koska mopoa kallistetaan ja kuinka paljon. Minulla ei ole helppoa, mutta olen päättänyt ajaa vaikka pöheikköön, kunhan avioelämä ei vaan vaarannu.
Eilen olimme erään pariskunnan auton kyydissä. Mies ajoi ja vaimo nalkutti koko ajan niin, kun niillä ei ole yleensä tapana. Vihdoin mies hermostuksissaan tokaisi, että ”kuka tätä autoa oikeastaan ajaa?” ”Siinäs huomaatte!”, sanoi vaimo. ”Mies on ratissa eikä edes tiedä kuka ajaa!”
Kävimme päivän mittaan paikallisten ystäviemme kanssa läpi vesitankkiprojektin jatkumisen ja lastenkotihankkeen etenemisen. Takaisin tulemme alle kahden kuukauden kuluttua. Joten jatkoa seuraa.
Illan suussa otimme pienet nokoset. Marja herätteli, että piha on mustanaan ihmisiä. Väristä päättelin, että ovat paikallisia.
Viidakkorumpu pahus oli taas kertonut lähdöstämme. Kotiinlähtölahjat oli helluisia. Sain mm. tyynyliinan, jossa luki, että Good Night! Marja sai sellaisen kullanvärisen enkelin, joka pyöri paikallaan ja sisältä kuuluu aggressiivinen diskomusiikki paikallisittain laulettuna. Marjallakaan ei ole lauluääntä kovin paljolti. Marja tykkäsi lahjasta hurjasti ja sanoi opettelevansa sen laulun ulkoa. Toivon, että Suomesta ei saa pattereita siihen ihanaan laitteeseen.
Tiedättekö muuten miten saa vaimon lopettamaan nalkutuksen? Kertomalla hänelle, että se on varmin merkki vanhenemisesta.
Katselin illansuussa kun pihallamme asustava kuningaskalastaja kävi pihalla olevassa vesiastiassa kylvyssä. Se sukelsi paljuun kuin torpedo. Räpiköi muutaman sekunnin ja palasi puun oksalle sutimaan itseään. Lopuksi se levitti siipensä levälleen kohti aurinkoa kuivatakseen itsensä. Upea näky.
Sadevesiviemärissä kotiaan pitävä leguaani tuli taas näkyville. Ensin nousi kaivon kansi ja sitten leguaanin utelias pää tuli näkyviin. Marja sai kuvan. Kumpikaan ei säikähtänyt toisiaan. (Leguaani kyllä katseli pitkään meidän frouvaa. Olisi kiva tietää, mitä sen päässä liikkui). Marja alkaa tulla paikallisten kanssa toimeen.
Täällä ei virallisesti kovin usein erota. Eräs naapurin ukko, 86-vuotias, otti 60 avioliittovuoden jälkeen eron 76-vuotiaasta vaimostaan. Kun hänelle ihmeteltiin, että kun noinkin kauan on oltu yhdessä, kannattaako enää erota? ”Liika on liikaa” tuumasi ukko.
Olemme saaneet lukuisia viestejä, että Suomessa on upea ruska. Sitä onkin jo ikävä. Lapin ruska on upea, mutta harvapa tietää, että saariston ruska on usein yhtä upea. On kotiintulomieli taas. Haikeuttakin poislähtö luo. Tänne on helppo tulla, vaikea lähteä.
Tuus
Pentti-Oskari