03.10.2007 Lue, katso kuvat ja ymmärrät

3,10,2007 Pentti-Oskari Kangas

Lue, katso kuvat ja ymmärrät

 

(Runsas kuvakooste tsunamin ensimmäisistä päivistä viestini lopussa)

Kyyneleenmuotoisen saaren suuresta murheesta tulee kuluneeksi pian 3 vuotta. Tsunamin kauheudet kokeneena olen miettinyt terapeuttista selviytymistämme. Luin tutkimuksesta, että suuren katastrofin arkipäiväistäminen ja siitä puhuminen ovat parasta terapiaa. Uskon tuota tutkimusta.

 

Me aloimme arkipäiväistämisen jo tsunamin vaarojen keskellä. Auttaminen lähti luonnostaaan, ilman minkäänlaista suunnitelmaa ja miettimistä. Joku voisi sanoa, että sydämestä tai selkäytimestä. Se lähti itsestään.
 
Vaikka olemme asuneet talvikodissamme jo vuosia, mikään ei ole ollut tuon surujen päivän jälkeen ennallaan. Köyhien lasten ja perheiden auttaminen oli meille yli 10 vuoden ajan ollut osa elämäämme. Nyt siitä tuli meille arkitodellisuus.
 
Olemme kokeneet paikan päällä tsunamiaaltojen jälkeen monia aaltoja. Kauheuden, surun, rakkauden, auttamisen, toivon, unohduksen ja pettymyksen aallot.
 
Kuin toistettuna videona näen kaikki nämä aallot. Yhä uudelleen. Näen, kuinka lähes 2 viikkoa kylämme uhrit odottivat turhaan apua. Sitten saapuivat kymmenet ulkomaalaiset avustusjärjestöt. Helikopterit pörräsivät ja pitkät autot ajoivat letkassa. Kaikkea tätä seurasivat uhrit hämmentyneenä. Sivusta.

 

Eikä aikaakaan, kun media poistui uusien uutisten perään. Tämä oli jo koluttu. Niin häipyi myös suurin osa avustusjärjestöistä. Ihmiset auttoivat toisiaan. Ymmärsimme muukalaisina miten ihmiset toimivat yhteiskunnassa, jossa lähimmäisyys on elämisen ehto. Näimme, miten buddhalainen munkkijärjestelmä oli viritetty vuosituhansien kokemuksella auttamaan ihmistä. Meillä oli uskomaton onni päästä mukaan tähän toimintaan.

 

Se kaikki mitä näimme, kuulimme ja koimme, ei ikinä poistu mielistämme. Vasta nyt jälkeenpäin ymmärrän, miten itseoikeutetun onnellisia saamme olla. Minulla on sellainen tuntemus, että meille annettiin jotain inhimillisesti ainutlaatuista. Vaimollani on tapana sanoa, että asioiden päällä liihottelee pieniä enkeleitä. Nämä kokemukset antoivat näille enkeleille suuret siivet.
 
Näin syntyi todellinen Lotus Hill -kummihanke. Lukuisat ystävät, tuttavat ja vieraat suomalaiset tarrautuivat myös omassa tuskassaan meihin. ”Auttakaa meidän puolestamme”, he pyysivät.
 
Tuosta hyökyaallon päivästä lähtien joka ikinen päivä on ollut meille Lotus Hill -päivä. Sen arkipäiväisyys elämässämme on varmasti ollut myös terapiaamme. Kiitos siitäkin.
 
Ensimmäisen kerran lähes 3 vuoteen luin kirjoittamani päiväkirjan sivut joulukuun lopulta 2005. En ollut vältellyt sitä, vaan työn arkipäiväistyminen oli jättänyt sen tuonnemmaksi. Kerroin sen eräälle toimittajalle. Vaimollani tulivat kyyneleet silmiin. On kaiketi luonnollista, että luin nämä sivut hyvin hiljaa. Tunsin sydämeni lyövän rajusti. Mutta vältyin suuremmilta tunnekuohuilta. Uskon, että on hyvä näin.
 
Pyysin poikaamme Karioskaria kokoamaan cd-levylle joukon kuvia Sri Lankasta. Koko perheemme ottamia kuvia vuosien saatossa. Positiivarien Jussi oli pyytänyt niitä kuvapankkiin hankkeemme nettisivuille.
 
Mukana on pahoja kuvia. Rajuja kuvia. Katselin niitä sydän kurkussa. Hetken mietittyäni päätin lähettää myös ne julkaistavaksi. Miksi? Haluan selitellä tekemisiämme. Nuo kuvat katsottuaan, jokainen voinee ymmärtää, mistä meidän avustustoiminnassamme oikein on kysymys.
 
Tsunamin jälkeen kirjoitin erään päiväkirjani otsikoksi: ”Olen käynyt helvetissä”. Lähes 3 kuukauden päivittäisen auttamisjakson aikana näimme kaiken todellisuuden. Rahaa virtasi maahan ja autot pitenivät pääkaupungissa. Poliitikot kiistelivät siitä, kuinka monta poliisitaloa rahoilla rakennetaan. Pahiten kärsineet jäivät sukulaisten armoille, jos niitä nyt enää jäljellä oli.
 
Kirjoitin Suomeen lehtiin vetoomuksen, ettei Sri Lankaa unohdettaisi. Hiljainen tsunami iskee vielä pitkään.
 
Löysimme unohdettuja ihmisiä. Vammaisia ja orpoja, talteen otettuja ja hyväksikäytettyjä lapsia lasten kaatopaikalta. Marja-vaimoni sanoi, että nyt me autamme heitä, jotka muut ovat unohtaneet.
 
Emme ole koskaan päättäneet, että me alamme avustustyöntekijöiksi. Jäädessämme heidän joukkoonsa, se vain tuli meidän osaksemme. Me olemme myös sillä lailla etuoikeutettuja, että meillä on suuri joukko suomalaisia ystäviä, jotka auttavat meitä auttamaan.
 
Jotkut suomalaiset loukkaantuivat siitä, että paikalliset eivät ihan aina osaa näyttää kiitollisuuttaan. Eräs kertoi närkästyneenä, että nämä ihmiset käyttäytyvät kuin olisi itsestään selvää, että me autamme heitä. Sanoin, että nämä ihmiset ovat oikeassa. Näin se asia inhimillisesti oikein ymmärrettynä on.
 
Nyt, vajaan kolmen vuoden kuluttua tsunamista sen uhrit elävät entistä suuremmassa kurjuudessa. Kaikkein köyhimmät ja kurjimmat. Ja unohdetuimmat. Avustusrahat ovat pääosin jääneet rikkaiden valtioiden lupauksiksi. Siellä ruohonjuuritasolla missä me toimimme, toimimme kovin yksin. Monet, liian monet, ovat unohtaneet heidät.

 

Me annoimme sydämiimme hiljaisen lupauksen olla unohtamatta heitä. Kuitenkaan yksin ei kukaan ole mitään. Siksi tarvitsemme joukkoomme lisää ihmisiä, joilla on halu ja mahdollisuus auttaa.
 
Lotus Hill -vammaiskeskus nousee hurjaa vauhtia. Siitä tulee koko saaren ensimmäinen laatuaan. Joku sanoi, että hanke on kansainvälisestikin ainutlaatuinen. Sen ovat mahdollistaneet yksityiset kummit ja yksityiset toteuttajat ruohonjuuritasolla ilman palkkaa. Apu menee suoraan ja lyhentämättömänä viranomaisten valvonnassa avun tarvitsijoille, on mennyt jo monta vuotta.
 
Uskon, että katsoessasi tsunami-ajan valokuviamme ymmärrät, miksi me haluamme auttaa. Jos sinusta tuntuu samalta, tule mukaan. Täytä kummilomake. Pienikin apu on todella arvokas.

Onnellisena ja etuoikeutettuna ihmisenä
Naantalissa 3.10.2007
Pentti-Oskari Kangas

 

Sähköpostia Oskarille

 

Kuvakooste tsunamin ensimmäisistä päivistä