04.01.2005 Olemme onnellisia ihmisiä

4,1,2005 Pentti-Oskari Kangas

Sri Lanka, Hikkaduwa
04.01.2005
Olemme onnellisia ihmisiä. Saimme kolerarokotteet.

Veimme poikamme tänään pääkaupunkiin, Colomboon. Hän lähtee aamulla kotiin. Lähdimme jo kello viisi ettemme jää ruuhkaan, ja hyvä olikin, sillä 95 kilometrin matka taittui joutuisasti: runsaassa kuudessa tunnissa. Saavuimme Colomboon. Aiemmin olemme ennen kaupunkia taivastelleet rannan tuntumassa rautatien ja maantien välissä olevaa slummimaista asuntoaluetta. Viheliäinen paikka. Hallitus oli uhannut vetää sen tasaiseksi, koska se on laittomasti rakennettu. Tasainen oli, muttei hallituksen toimesta. Surullista. Ja juuri kaikkein köyhimmät. Kilometrin päässä kohosi pilvenpiirtäjien meri. Olen aina pitänyt kontrasteista, mutta nyt tuli paha olo. Haimme jatkoviisumit. Tuntien jonot, mutta ilman minkäänlaista epäjärjestystä. Ihmiset jonottivat ja hymyilivät. Suomalainen ei nykyään tee kumpaakaan. Anoin kolmen vuoden jatkoviisumia (leikilläni). Virkailija antoi kolme kuukautta ja hymyili. Ajoimme tapaamispaikkaan hotelliin, jossa odotti kaksi ystäväkuriiria mukanaan koemielessä tuotu lääkekapsäkki. Tullista tarkistivat, että läpi pääsee, kun on sisältöluettelo kunnossa ja leima alla.

Kun neuvostovallan aikana yritin viedä Viroon olympialaisten aikana purjehdusta käsitteleviä videokasetteja, laitoin ”viralliseen läheteluetteloon” kalankasvatuslaitoksen leiman. Ja siten me saimme ne.

Kolerarokotteet. Sekoitetaan hyvin haaleaan veteen. Vaimo sanoi, että pahaa. Minä nielaisin innoissani melkein sellaisenaan ja pyysin vielä lisää. Kertoivat, että annos per henkilö maksoi 50 euroa eli 7500 rupiaa. Täällä eläkeläisen melkein vuoden toimeentulo. Ennen vanhaan kun posti oli valtion, postimerkit piti myydä kaupoissa ostohintaan. Olisi hyvä, jos tämä käytäntö epidemiarokotteiden kohdalla voimassa vieläkin ja koskisi ainakin köyhiä maita. Absurdia tämä nykyinen meno. Ostatko rahallasi vuoden ruoan vai yhden pienen koleratabletin?

Otimme lääkelähetyksen autoomme ja viemme sen Baddegaman temppeliin toimitettaviksi tarvitseville. Ei ole syytä jakaa niitä suinpäin oman ymmärryksen mukaan. Laukussa oli myös kännykkääni lisäantenni. Saan ehkä nukkua nyt enemmän, kun on kenttää. Naureskelimme vaimon kanssa, että mahdamme olla humoristinen pariskunta – jos joku näkisi. Hän kulkee kädet levällään ja hakee virtaa. Minä käsi pystyssä ja haen kenttää. Paluumatkalla tapasimme munkkiministerin väliaikateellä, taas ihan sattumalta. Suomessa odottaa 500 kilon lääke-erä ja hän vakuutti hoitavansa sen vastaanoton. Hän oli menossa kodittomien vastaanottokeskukseen käynnistämään leipomoa. Tämä touhukas ministeri. Munkki. Sanoi vielä lähtiessään, että sitten joskus, kuukausien päästä kun vähän tilanne rauhoittuu, hän haluaisi tulla uudelleen kanelipuilla lämmitettävään savusaunaamme. Munkki ymmärtää nautinnoista. Vielä huikkasi mennessään: ”Kertokaa suomalaisille ystävillenne, että me tarvitsemme nyt ainoastaan rahaa.” Lupasimme kertoa.

Eilen eräs valtapuolueen demokraattiedustaja-tuttavamme vaahtosi, kuinka tv:ssä oikein presidentin suulla oli kehotettu munkkeja, sen sijaan että vastaanottavat kansalta ruokaa (vanha perinne) heidän pitäisi jakaa itse kansalle ruokaa. Hermostuin ja kysyin, mistä ne munkit tekee ruokaa. Eikö se riitä, että munkit hoitaa köyhiä, kouluttaa, järjestää terveydenhoitoa, hautaa, siunaa, lohduttaa, kasvattaa, opettaa rakastamaan luontoa, eläimiä, ihmisiä, hyvyyttä. Opettaa hymyilemään. Virkamiehiäkin. Hallitukseen saakka eivät ole vielä yltäneet. Ja kaikki tämä jotta kenenkään ei tarvitsisi huutaa hallitusta avuksi. Enpä ole ennen saanut paikkakuntalaista hiljaiseksi. Huumori auttaa totisissakin paikoissa. Siksi sallittakoon tositarina: Naapurissamme asuu 12-vuotias Sudu-tyttö. Äiti srilankalainen, isä Pohjois-Karjalasta. Asuivat lähes 10 vuotta Suomessa, isän kotikonnuilla. Sudu puhuu sujuvasti sinhalaa ja suomea. Suomenkielen sanavarasto on kertynyt kotona opittuna. Isä käyttää värikästä kieltä ja adjektiiveina ovat kotikielessäkin suomalaiset voimasanat. Sudu kävi vaimoni mukana Baddegaman temppelissä. Tullessaan päämunkin työhuoneeseen, Sudu totesi iloisesti: ”Kahtoppa Marja! Vähä helevetisti kirjoja!” Päämunkki ei osaa suomea.

Kun saavuimme kohti kotikyläämme auringon jo laskeutuessa, rantatiellä juuri ennen Hikkaduwan linja-autoasemaa (tai aukiota, jossa sellainen oli ollut) haju oli niin hirvittävä, että laitoin nenäliinan myttyyn suuni ja nenäni eteen. Hajun loitotessa nostin liinan pois. Haistelin sitä ja luulin liinassa olevan jotain pahanhajuista happoa. Se tuoksui hirvittävältä. Vaimoni totesi saman uuden, puhtaan paperinenäliinan kautta. Olimme palanneet pääkaupungista arkeen. Tuhoalueelle.

Vahtikoiramme Buled, pieni sekarotuinen, haistoi pääkaupungin hajun ja piti infernaalista meteliä. Täällä on jokaisen talon pihalla vahtikoira. Yksi sellainen vastaa useampaa suomalaista vartijaa – ja syö vähemmän.

Kun automme pysähtyi portin viereen, kuski nousi autosta ja loi katseensa ensitöikseen taivaalle. ”Varmaan kiittää kolarittomasta matkastamme” arvelin, mutta vaimo oli viisaampi: ”Se vaan katteleepi, ettei ole yläpuolella sellaisia palmuja, joissa on kypsyviä, pian maahan putoavia kookospähkinöitä.” Kookospähkinät painavat nimittäin kaksi kiloa mötikältä. Autostaan tarkka tämä kuski-Kumara.

Tänään hajosi kamera, varmaan kosteudesta. Jäätte ilman saatekuvia. Huomenna saan ehkä lainaksi toisen. Mukanani on pieni rintataskuun mahtuva kamera, mutta en osaa tyhjentää muistiani. Siis kamerastakaan. Kirjoittelen vielä sängyssä. Onnellisena. Vatsa täynnä ihanaa kolerarokotetta. Huomenna, jos bensanhankkija suo, lähdemme viidakkoon etsimään ystäväämme Subasiriä, joka polkee joka aamu rannalle myymään kookoshedelmiä. Subasirin tytär, Noona, poltti puolet ihostaan karbiinilampun kaatuessa hänen päälleen. Kolmen vuoden aikana hän kävi läpi 22 plastiikka-kirurgista leikkausta: tyttö jäi henkiin. Kiitos satojen suomalaisten ystäviemme. Noona-tyttö on urhoollinen. Kun oikea käsi paloi käyttökelvottomaksi, hän opetteli muutamassa viikossa vasemman käden kirjoituksen. Nyt teksti on kaunokirjoitusta sanan täydessä merkityksessä. Ihmeellinen tyttö tuo urhea Noona.

Emme ole nähneet Subasiriä 26.12.2004 jälkeen.
Taidan nukahtaa… En ole nähnyt vielä yhtään unta. Kumma.

Pentti-Oskari