05.01.2005 10. päivä vedenpaisumuksesta
5,1,2005 Pentti-Oskari Kangas
Sri Lanka, Hikkaduwa
05.01.2005
Kymmenes päivä vedenpaisumuksen jälkeen.
Älkää unohtako Sri Lankaa, suomalaiset!
Tänään oli aamulla herätessämme taivaallinen rauha. Naapurin kukko oli hiirenhiljaa. Huilii kai se kukkokin joskus. Ainakin vanhat kukot.
Niin huilimme mekin. Kunnes sitten alkoi hirveä meteli pihalla. Pikku-Dennis – puolihullu, kesy mustarastaamme – oli syöksynyt suoraan vahtikoiramme juomakuppiin aamukylvylle. Bulled sai raivarin ja metakka oli melkoinen. Kylvyn jälkeen Bulledilla ei ollut enää vettä juomakupissaan, pari mustaa sulkaa vain.
Päätimme pitää vapaapäivän. Juttelimme aamuteellä runsaan viikon kokemuksistamme (Ceylon tee on maailman parasta teetä ja tee on saaren ainoita vientituotteita). Olimme molemmat nukkuneet hyvin ja nyt pitkäänkin. Ihmettelimme uniamme. Vaimo on koko aikana nähnyt yhden unen, jossa häntä jahdataan. Minä en yhtään. Edellisenä iltana kylläkin, juuri ennen nukahtamistani, tuntui kun joku olisi yrittänyt laskea ison mustan peiton päälleni. Nousin pystyyn ja takaisin kohti unta. Kolme kertaa sama peräkkäin. Sitten nukahdin. Kokemamme jälkeen olisi luullut, että painajaisunet olisivat tulleet. Ehkä ne rekisteröityivät levykkeillemme. Minulla on onneksi niin vanhat korput, ettei niissä mikään pysy. Vaimo sanoi nyt siirtyvänsä nautintojensa pariin. Alkoi suursiivous. Pääsin alta pois. Mutta jo puoliltapäivin Tuk-tuk (intialaisvalmisteinen 3-pyöräinen mopo, johon mahtuu kaksi meikäläistä tai seitsemän paikallista. Koko kuljetuslogistiikan perusta täällä) vei meitä eteenpäin. Hikkaduwassa on 21 temppeliä ja niissä oli eilen yhteensä 11 403 avustettavaa. Kaikki kodittomia.
Halusin tuk-tuk kuskimme Colmanin vievän suurimpaan niistä (siinä temppelissä on noin 2000 ihmistä) lastillisen ruskeaa riisiä. Mutta Colman intti vastaan. Älä vielä. Nyt sinne toimitetaan ruokaa kasapäin, mutta ensi viikolla avustukset ehtyy. Minun pitäisi ottaa rauhallisesti, eikä hosua. Teimme kompromissin: Hän vie aamulla pienemmän määrän ja ensi viikolla sitten enemmän. Viisas mies tämä Colman. Edelläolevassa pikku episodissa piilee vertauskuvallisesti tuhoalueen kokonaistilanne. Avustustilanne on nyt kutakuinkin hoidossa, mutta muutaman viikon päästä alkavat koettelemukset. Muistetaanko silloin vielä apua tarvitsevat. Meille kerrottiin, että Itärannikolla Yalan kansallispuistossa hyökyaalto nousi jopa kolmen kilometrin päähän rannasta. Tiettävästi ainoakaan villieläin ei kuollut. Ne siirtyivät hyvissä ajoin turvaan. Ihmeellisiä, nuo eläimet!
Kolme vuotta sitten ajelimme tyttäreni Merin ja vaimon kanssa Itärannikkoa alas. Tiukkaa tamilialuetta. Ajoimme osittain Yalan kansallispuiston läpi. Vaimoni kysyi kuskilta suuret elefanttilaumat nähtyämme, että onko täällä vielä tiikereitä? ”On – paljon paljon,” kertoi kuski. ”Viime viikollakin kaksi tuli tässä samassa paikassa polkupyörällä vastaan.”
Sissejä kutsutaan tamilitiikereiksi. Nyt tiikerit ovat avustamassa tamilien tuhoalueella. Rimaa heiluen voimassa ollut tulitauko on nyt vahvasti tosiasia, eikä kumpikaan osapuoli toivottavasti halua menettää mainettaan tätä kauheaa tilannetta hyväkseen käyttäen. Suomen Punainen Risti on valmiudessa juuri samalla tamilialueella. Saanevat leirin toimintakuntoon aivan näinä hetkinä. Näin meille kerrottiin. Samalta alueelta jäi mieliimme paikannimi ”Akkaraipa”. Yövyimme ystävällisten tamilien palmumajoissa. Aamulla kukaan ei puhunut mitään. Kaikki vain murjottivat. Kysyin aamulla Colman-oppaalta syytä moiseen muutokseen. ”Puhuimme yöllä vähän politiikkaa,” totesi singalesiystävämme. Jatkoimme temppelikierrosta. Naapuritemppelimme pihalla oli suuri kasa jakki-hedelmiä. Jakki-puu kasvaa ainoastaan Ceylonin saarella (maa siis on Ceylon, valtio Sri Lanka. Valtio oli englanninvallan aikana myös Ceylon, mutta itsenäistyttyään demokraattiseksi tasavallaksi siitä tuli Sri Lanka = vapaa maa.)
Jakkipuun hedelmä voi kasvaa monikymmenkiloiseksi ja se on äärettömän terveellinen. Sanotaan, että jos vaaran tullen ihminen kiipeää jakkipuuhun, hän elää siinä turvassa vaikka kuinka kauan. Hedelmästä saa kaiken tarpeellisen. Sanotaan, että Jakki on äitipuu. Valitettavasti Jakkipuu on kaunista ja kestävää laadultaan ja haluttu huonekalumateriaali. Surutta äitipuuta käytetään toisarvoiseen käyttöön. En enää ikinä osta mitään Jakkipuusta tehtyä. Älkää tekään. Ceylon on kuitenkin, ollakseen yksi maailman köyhimmistä maista, esimerkillinen luonnonsuojelussa. Kukaan ei ilman kylävastaavan lupaa saa kaataa ainoatakaan puuta. Ja kaatamiseen pitää olla hyvä peruste.
Tietämättömät ovat jo kauan kailottaneet, kuinka paratiisisaarella ei tarvitse vaatteita, kun on aina lämmin. Ruoka tippuu suoraan puusta suuhun ja niin edespäin. Tosiasiassa joka ikisen puun omistaa joku. Valtio tai yksityinen. Kookospalmun hedelmiä saa ottaa vain puun omistaja ja suurin osa asukkaista ei omista yhtäkään puuta. He ovat köyhiä eikä heillä ole aina rahaa ostaa näitä hedelmiä. Siksi heillä on usein nälkä.
Jatkoimme junaturma-alueelle. Matkalla muistelin, miten kaaoksen aikana puolituttu lähetti tekstiviestin minulle: ”Terve terve, missäs päin maailmaa sitä riehutaan?” Ei tietenkään tiennyt, miksi muuten olisi kysynyt. Olin juuri saapunut hirveälle junaturma-alueelle. Siinä tilanteessa oli huumorintaju myös sen verran kireällä, että vastasin lakoonisesti ”helvetissä”. En ollut fiksu.
Nyt olimme menossa jälleen kohti helvetin paikkaa. Muutamassa päivässä tilanne oli täydellisesti muuttunut. Satoja sotilaita, isoja nostureita, maansiirtokoneita, tankkeja. Ruumispartiot haravoivat systemaattisesti talojen raunioita. Sotilailla oli paksut hengityssuojaimet.
Kysyin nuorelta sotilaspojalta, että eikö tämän työ ole henkisestikin raskasta. ”Mieluummin tätä työtä teen, kuin olen rintamalla tamilisissejä vastaan taistelemassa” On se sota kauheaa. Turmajunan vaunut oli tyhjennetty ruumiista. Nyt luvuksi kerrottiin kyläläisten kanssa 2500. Nosturi nosti vaunuja tuhoutuneelle ratapihalle. Sotilas nosti rintataskustaan avustusjärjestön tiedottajalle pinkan uhrien henkilökortteja. Katselin niitä surullisena. Vastaan tuli armeijan korkea-arvoinen upseeri ja ministerin näköinen mies. Sain ottaa heistä kuvan, kun kerroin että olen lähettämässä kuvia ja raporttia Suomeen, jossa meneillään on suuri keräys avun saamiseksi tänne. Kättelyn yhteydessä lähetettiin terveisiä ja suuret kiitokset lähetettiin Teille kaikille.
Otin ensimmäisellä kerralla paikalla käydessäni kuvan pienestä schäferin pennusta, joka nukkui yksin raunioiden välissä. Poistin sen eilen, kun kapasitetti täyttyi. Nyt tapasin hänet jälleen. Noin 250 ruumista sisältänyt junanvaunu lojui vesilammikossa. Koiranpentu käveli hiljaa lätäkön viereen ja alkoi juoda siitä vettä. Minun tuli koiranpentuakin kova sääli.
Jatkoimme matkaa syvemmälle viidakkoon, jossa tiesimme ystävämme, kookoksia rannalla normaalisti myyvän Subasirin asustavan perheensä kanssa. Emme olleet kuulleet hänestä onnettomuuden jälkeen mitään. Helpotus oli suuri. Koko perhe tallella. Ja myös urhea Noona, joka on juuri läpikäynyt 22 leikkausta kaatuneen lampun aiheuttamien palohaavojen jälkeen. Subasiri oli aallon vyöryessä kylään apteekissa ja juossut kohti metsää ja kiivennyt viime tingassa vastaantulevan talon katolle. Näitä läheltäpititilanteita oli paljon. Mutta liian vähän, sillä vain harvat pelastuivat.
MTV3 soitti tänään ja teki 45 minuuttia -ohjelmaansa haastattelun. Kysyivät, miten minä voin. Vastasin, että kuulin päivällä vaimoni kertoneen puhelimessa ystävätterelleen, että Kangas voi paremmin kuin koskaan. Ei sitä kaada mikään, ei edes kantopommi. Suurinpana vaarana on sormikramppi, kun yöt pitkät kirjoittaa raportteja. Siitäpä tulikin mieleeni, että hyvää yötä rakkaat suomalaiset! Älkää unohtako tätä kansaa! Tämä on hieno kansa, joka tarvitsee meidän apuamme. Kummilapsiaktiivimme saapuvat tänne ensi viikolla. Valmistelen tilannearviota ja yhdessä päätämme, mihin avustusrahat pitkäjänteisesti laitamme. Kotkan entinen tullipäällikkö on kasoorina. Tiukka ja lahjomaton. Tilin numero löytyy toisaalta näiltä sivuilta.
Illalla
Tänään oli hyvä päivä. Saimme paljon aikaan. Tuhoalueella on sellainen hyörinä ettei paremmasta väliä. Kylämme on kokenut kymmenen päivän aikana uskomattoman muutoksen. Kolme hotellia avattu, kaksi niistä on tuhoalueen reunalla, mäessä. Yksi on rannalla, mutta minneköhän vessan jätteet menevät, sillä putkisto on rikki – koleralle suotuisaa maaperää. Kauppoja avataan päivittäin. Pankeissa on menossa suursiivous. Myös muutama ravintola on avannut ovensa, mutta asiakkaita ei ole. Erään ravintolan omistaja kertoi, että hänen tietojensa mukaan alueella on kaksi turistia. Vaikka jälleenrakennus toimii vauhdilla, kaikilla on suuri huoli siitä tuleeko tänne enää koskaan turisteja. Yritän valaa positiivisuutta. Tietojeni mukaan 2000 vuodessa tällaisia luonnonilmiöitä on ollut kolme kappaletta. Elämisessä on aina riskinsä, ja sitä paitsi ihminenhän voi koska tahansa jäädä auton alle. Monivuotinen ystävämme Coolman kävi toimestamme viemään alueen suurimpaan temppeliin riisiä, mutta se oli suljettu. Ihmiset oli jaettu pienempiin yksiköihin, kouluihin ja muihin temppeleihin. Arvelin että kulkutautiriskin vuoksi, ja niinhän se olikin. Viisasta varmaan.
Coolman toimii kylässä vanhan viidakkorumpujärjestelmän yhtenä jakelukeskuksena ja tietää yleensä kaiken mitä alueella tapahtuu. Hän oli saanut selville, että Hikkaduwassa toimii koulun tiloissa avustuskeskus. Kaikki koulut ovat toistaiseksi kiinni – kulkutautivaarankin vuoksi ja hyvä niin. Menimme sinne. Paikalla toimii 540 vapaaehtoista avustustyöntekijää: munkkeja, tavallisia ihmisiä ja mikä parasta, 14 lääkäriä. He eivät ota vastaan siellä ketään, vaan kiertelevät lukuisten autojen kanssa tuhoalueella jakaen vaatteita, ruokaa ja lääkkeitä. Annoimme saamastamme lääkematkalaukusta puolet heille. Saimme kuittauksen ja kuvat otettiin. Yöksi he palaavat koululle, jossa valtavat kenttäkeittiön kokoiset alumiinipadat porisivat ruokaa näille vapaaehtoisille. Jatkoimme Baddegamaan, noin 12 kilometriä länteen, jossa olimme kuulleet olevan samanlaisen avustuskeskuksen. Matkalla ohitimme paikan jossa poikamme hautasi meren huuhtomia ruumiita. Puuristi oli paikalla, mutta menossa peittoon. Uusia hautoja oli kaivettu viereen.
Ohitimme junaturmapaikan, jossa sadat sotilaat vielä työskentelivät. Talojen raunioilla edelleen kulkivat ruumispartiot. Tämän alueen kylien rakentaminen kestää kauan. Se on kuin sotatantere – ei kiveä kiven päällä. Erään talon raunion kohdalla hätkähdimme. Maassa makasi pieni lapsen ruumis, pää betonipaaden alla. Onneksi se osoittautui isoksi pienen lapsen kokoiseksi nukeksi. Sydän löi kiivaasti pitkään.
Paikalliset ovat kertoneet jo useita päiviä kahdesta ihmeestä: Toinen on aivan junaturma-alueen vieressä oleva pieni saari, jossa on pieni buddhalaistemppeli. Se näkyy hyvin tielle. Vaikka koko alue murskaantui täydellisesti, temppeli seisoo paikallaan vahingoittumattomana puineen päivineen. Totta vai tarua? Minä näin sen omin silmin. Että se on minun kannanottoni. Toinen ihmeistä oli samalla hirveällä tuhoalueella. Aivan rannan vieressä on koulu, jonka aulassa oli noin 1,5 metriä korkea Buddhan patsas. Se seisoi vieläkin paikallaan. Ympäriltä oli koulu murskaantunut ja huuhtoutunut aallon mukana. Näin myös sen omin silmin ja valokuvankin otin
En minä näitä asioita ymmärrä. Kerron vain, mitä muut puhuvat, ja mitä itse näin. Kummia juttuja nämä uskonnon asiat.
Kysymällä löysimme Baddegaman kylän takaa koulun, jonne oli perustettu samanlainen avustuskeskus kuin omaan kyläämme. Pihalla seisoi ystävällinen munkki organisoimassa toimintaa Rakennuksen seinustalla iso röykkiö äiti jakkipuun hedelmiä, joista eilen teille kirjoitin. He ottivat iloisena vastaan lääkelähetyksemme ja lupailimme ehkä jatkossa lisää.
Kotimatkalla iloksemme lääkäri-Hanna lähetti viestin, että hän on tulossa uuden lääkelastin kanssa Frankfurtin lentokentällä. Tapaamme huomenna. Siitä paikasta lähdimme takaisin Hikkaduwan avustuskeskukseen kertomaan heillekin iloisia uutisia. Lisää lääkkeitä tulossa ja asiantunteva lääkäri mukana. Sovimme, että ilmoitamme ja tulemme käymään, kun Hanna ensin lepää matkan uupumukset pois. Asiaa hoitava vapaaehtoinen (lääkärit olivat vielä kierroksella) kertoi, että hänen tietojensa mukaan 7 päivää on maksimiaika ,jonka lääkäri saa olla toimessa täällä. Kysyttäessä muun avun tarvetta, oli vastaus selkeä: Heillä ei paikkakuntalaisistakaan vapaaehtoisista ole puutetta. Ja siihen ystävällistä hymyä. Tämä vapaaehtoinen auttaminen on todella uskomatonta. Portin ulkopuolella lakaistiin tietä ja tienpenkereitä. Noin 8-vuotias poika touhusi mukana. Hänelle ei ollut riittänyt harjaa, hän haravoi käsillään. Hellusia, nämä sri lankalaiset.
Kylän paras nettikioski oli kaupan yläkerroksessa ja säästyi lähes kokonaan tuholta. Tänään se avattiin ja koekäytettiin. Laitoin kerralla 64 kuvaa Petrille pilettikonttoriimme edelleen nettisivuille laitettavaksi. Illalla tulee Mtv3:sta 45 min ohjelma, joka käsittelee Sri Lankan ongelmaa. Annoin kanavalle puhelinhaastattelun. Toimittaja pyysi lopussa vetoavan lauseen avun puolesta. En tiedä miten se onnistui, minulta meni pala kurkkuun kesken kaiken…
Saavuimme kotiimme ja istahdimme hetkeksi Lake Birds -järven laiturille. Jääkaappiin oli jäänyt lasipurkin pohjalle vähän oliiveja. Paikallista juustoa mukaan ja vaimo oli piilottanut jääkaapin perälle valkoviinipullon. Katselimme järvelle josta on löytynyt tähän mennessä yli 60 ruumista. On ihmeen hiljaista. Vastapuolen rannalta ei kuulu edes poikakodin pihalta lasten ääniä. Hetken kuluttua temppelin munkit aloittavat iltarukouksen. Se kuuluu meille hyvin. Ei häiritse. Mietimme elämää ja sen merkillisyyksiä. Alan vähitellen oivaltaa munkkien opettamaa hyvyyden sanomaa. Vaimo on sen ymmärtänyt jo aikoja sitten. Minä olen tällainen pahvipää. Pitää elää tosi vanhaksi, ennen kuin oppii ja ymmärtää. Ja sitten kun se on saavutettu, kuollaan pois. Ihmeellistä tämä elämä.
Sain päivällä lähetettyä kommunikaattorilla kaikki kuvat, joten jokaöinen valvominen ei nyt ole tarpeellista. Saankohan unen päästä kiinni?
Olen koko ikäni ollut mieletön nukkuja: 10 tuntia yhteen putkeen jollei joku herätä. Kerran mentiin Teneriffalle ja oltiin tehty vähän hommia. Menimme iltapäivällä kello 16 nokosille lähteäksemme illalliselle. Heräsimme seuraavan päivänä puoliltapäivin.
Nukun jopa niin hyvin, että nykyään pitää laittaa herätyskello soimaan. Muuten en herää syömään…
Nyt olen nukkunut keskimäärin 4-5 tuntia. Ja voin todella hyvin.
Olenkohan elänyt elämäni väärin?
Pentti-Oskari