07.12.2005
7,12,2005 Pentti-Oskari Kangas
7.12.2005 – Itsenäisyyttä ja kouluruokailua
Nagandessa 7.12.05 illalla
Kauan eläköön Suomi
Eilen oli meidän itsenäisyyspäivämme. Suomi 88 v. Vaikka minulle henkilökohtaisesti meno pääkaupunki Colomboon on hyvin vastentahtoista, lähdin nyt ilomielin sinne. Majoittauduimme samaan hotelliin, jonne Suomen Ulkoministeriö oli varannut juhlakabinetin. Paikalla oli juhlakansa – noin 60 suomalaista, joista suurin osa Sri Lankassa eri avustustehtävissä työskenteleviä.
SPR tekee hyvää työtä
Punainen Risti oli erityisen hyvin edustettuna ja sain keskustella pitkään heidän kanssaan. Motkotin heille jälleen samaa asiaa: tiedottakaa ihmeessä suomalaisille mitä te teette täällä! (Hannu-Pekka Laiholle terveisiä ettei tarvitse olla liian vaatimaton). Tiedän, että Suomen Punainen Risti tekee täällä upeaa työtä. Rohkeaa ja ainutlaatuista alueella, jonne muut avustusjärjestöt eivät ole uskaltautuneet tai jaksaneet lähteä hallituksen vastakarvaisuuden vuoksi. Ambaraan nousee toista tuhatta uutta asuntoa, sairaaloita, kouluja. Aivan upeaa työtä. Taistelu on sielläkin kuin tuulimyllyjä vastaan, sillä alue ei ole hallituksen suuressa intressipiirissä tamiliasukkaittensa vuoksi.
Myös Unicef, Kirkon Ulkomaanapu jne. tekevät omalla sarallaan tärkeää ja hienoa työtä. Pitkäntähtäimen projekteja, joiden merkitys on ratkaiseva tsunamin jälkihoidossa.
Kun hoitaa haavan, säästyy koko jalka
Yhä enemmän vahvistuu oma motivaatiomme toimia vaatimattomasti ruohonjuuritasolla. Keskitymme edelleenkin ensiapuun. Onnistunut vesitankkiprojekti oli hyvä esimerkki siitä. Kun keskustelin eri alojen ihmisten kanssa, mieleeni tuli eittämättä ajatus siitä, että voitaisiinko yhteistyötä pitkäntähtäimen laajojen kokonaisuuksien ja toisaalta pienten reaaliajassa toimivien yksityistenkin ensiapuhankkeiden kesken tiivistää.
Tilannetta voitaneen tiivistää vertauksella pienestä sääreen tulleesta haavasta. Ensiapu ehkäisee pahemmat seuraukset, mutta jo parin päivän päästä tulehdukseen tarvitaankin voimakkaita lääkkeitä. Kuukauden päästä hoitamaton jalka joudutaan amputoimaan, jollei potilas sitä ennen ehdi kuolla.
Haluan tuoda tämän asian esille yhä uudelleen, koska tapahtuneesta on aina otettava oppia. Seuraavan tsunamin tai muun katastrofin tullen samoja virheitä ei saa toistaa. Tässä suhteessa olen hirveän pessimistinen. Uskon vakaasti, että tämänkin maan keskusjohtoinen hallintojärjestelmä ei kykene eikä halua analysoida tapahtumia sen epäonnistuneen näkökulman suunnalta. Myös Suomen ja muidenkin maiden kuin myös kansainvälisten avustusjärjestöjen mahdollisuudet tulevaisuudessa ovat pahasti sidotut paikalliseen poliittiseen kulttuuriin. EU:n rauhanturvaamisjoukkojen sijaan olisi rakennettava avustukseen pakottamisjoukot. Nyt ja heti, että toimintavalmius olisi kunnossa kun tehokasta apua tarvitaan.
Ei voi olla oikein, että kerta toisensa jälkeen meidät yllätetään housut kintuissa kuten viimeksi New Orleansissa. Amerikkalaiset kävivät tsunamin jälkeen harjoittelemassa täällä. Mitä he oppivat? Pieni ihminen on se, joka eniten kärsii tällaisissa katastrofeissa. Heidän näkökulmastaan tarkastelu on tärkeä osa tulevien murheiden estämiseksi. Pienet avustusjärjestöt ja yksityiset henkilöt ovat täällä saaneet aikaan uskomattoman hienoja pieniä asioita. Juuri niitä pienten haavojen lääkitsemisiä, jotka estivät yhä suuremman väkijoukon muuttumisen yksijalkaiseksi. Yhteistyökumppanimme Baddegaman munkkien hyväntekeväisyysjärjestö on hollantilaisten kollegojemme kanssa rakentamassa yli 1200 uutta kotia tsunamin uhreille. Se on kova juttu. Siihen eivät viranomaiset satojen miljoonien avustusrahoillakaan ole tälle alueelle yltäneet.
Koordinaatio ja tuntosarvet puuttuvat
Kun minulta toistamiseen kysytään mielipidettä tsunamin jälkihoidon suurimmasta ongelmasta, vastaan aina koordinaation puute. Paikallisella tasolla ja paikan päällä yleensäkin. Se lähtee hallintokulttuurista ja vedenjakajasta hallitsevan kansanluokan ja tavallisen ihmisen välillä. Se kuilu on kaikissa kehitysmaissa samankaltainen. Ilman sen kuilun täyttämistä ei ole siltaa tasapuolisuuden hoitamiseen eikä myöskään luonnonkatastrofien tehokkaaseen avustustoimeen vaikka rahaa olisi käytettävissä yllin kyllin.
Luonnonkatastrofin hoitaminen on verrattavissa sotatilaan siinä mielessä, että iskuun vastaaminen on toteutettava välittömästi. Muuten sota on hävitty. Sodassakin lasketaan tiedustelijat laskuvarjoilla tapahtuma-alueelle, jotta voidaan selvittää kokonais- mutta myös paikallistilanteet. Miksi ei katastrofitilanteissa tehdä samoin?
”Desantit” Nokian kännyköillä varustettuna ripoteltuna alueelle. Koordinaatiokeskus pääkaupungissa, jossa hetkessä on tieto siitä, missä ja mitä apua tarvitaan. Tuntosarvet ruohonjuuritasolle.
Harmittaa uutiset siitä kuinka avustusrahoja on jakamatta Sri Lankaan Suomestakin – ehkä suurin osa. Ja täällä paikan päällä näkee kuinka hiljainen tsunami tekee tuhoaan väistämättömästi.
Miten se Suomessa hoidettiin?
Palautetaanpa mieliin miten me itse hoidimme tärkeän asian:
Suomen terveydenhuollon kulmakiviä oli sodan jälkeen kouluruokailun järjestäminen. Se takasi suurelle ikäluokalle perusravitsemuksen. Täällä vain harvat koululapset saavat kouluruokaa. Se olisi monelle aliravitulle lapselle parasta apua ja lääkettä. Se olisi sekä ensiapua, että pitkäntähtäimen apua. Eikä maksa paljon. Kunhan saadaan nykyiset projektit hoidettua, aletaanko hommiin?
terveisin
Pentti-Oskari