15.12.2005
15,12,2005 Pentti-Oskari Kangas
15.12.2005 – Seikkailu jatkuu
”Kalle Kustaa Korkin” seikkailut jatkuvat:
Olimme siis nokipimeänä yönä syvällä viidakossa. Taivaalta kippaili tuhansia esterin istuimen määriä elämän eliksiiriä – vettä. Vieressä halkesi suuria Jakkipuita salamaniskusta ja jyrinän voimakkuus ylitti reippaasti suomalaisessa musiikkiravintolassa sallitun desibelimäärän. Taivas valkeni salamannopeaksi hetkeksi kuin suomalaisen toimintaelokuvan mainoskatkokseen piilotetut manipulaatiopätkät.
Juoksimme Coolmanin huudon suuntaan. Kompuroimme katoksen alle. Tunsimme, miten meihin tarrauduttiin. Joku? Jotkut? Joka puolelta? Vaistomaisesti kädet suojelivat päätä. Olkareppu heilui holtittomasti olkapäällä ja kamera kaulalla. Vaimon vaimea huudahdus: Oskariiiii…!
Hetken ajan yllätyksen tuoma hämmennys. Hieman hätääkin Kalle Kustaa Korkin seikkailuja aikanaan Rundradiossa seuranneet nykyisin jo yli 90-vuotiaat muistanevat myös itse sankarin, eli Prinssieversti Pekka Lipposen, joka oli tiettävästi Paavo Lipposen tunnustamaton (anteeksi, tunnistamaton) isoisä. Prinssieversti olisi takuulla tiivistänyt tuntemuksensa tunnettuihin, legendaarisiin sanoihin: ”Voi pi- pi- pi- pi- pirskatin pirskatti!” (Miksei muuten Kalle Kustaa Korkin seikkailuja ole esitetty viime aikoina uusintana? Ehkä nykynuorison vatsa ei kestä sellaista jännitystä. Nyt naatiskellaan tosi-TV:n huikeista seikkailuista. ”Pullamössöä”, sanon minä.)
Sitten löi kolme salamaa aivan peräkkäin. Taivas ja maa valkeni ja silmämme löysivät meidät. Ympärillämme kirmaisi 23 pikku poikaa . Heitä ei pimeys haitannut. Olivat kuin kotonaan. Olivatkin. Poikien kodissa. Poikakodissa. ”What’s your name? What’s your country?” jne. Kymmenet kädet roikkuivat meissä – kahdessa valkoisessa muukalaisessa, jotka salaman valo valkaisi entisestään. Helpotus!
Hetken sydän pomppi kurkkutorvessa, mutta tipahti alas vatsalaukun päälle oikeaan asentoonsa. Pojat eivät tienneet mitään meistä, eivätkä sitä, miksi olimme siinä. Emme oikeastaan mekään. Paikalle tuli kaksi vanhempaa miestä, joiden iän arvioin hampaiden koosta ja kunnosta. Olivat jo aikamiehiä. Ilman hymyä heitä ei olisi edes havainnut. Siitä näette kuinka tärkeää hymy on! Se on hyvä käyntikortti.
Miehet toivat lautasen täynnä öljyä. Lautaselle kaadettiin öljyä ja 10 cm pituinen puuvillasta kudottu narunpätkä toiselle reunalle siten, että vain sentti oli öljypinnan päällä. Loput öljyssä… Narun pää sytytettiin ja niin saimme valkeuden. Pienen ja vaatimattoman, mutta pupillimme tottuivat vähitellen luksien vähyyteen.
Odotellessamme orposisaruksia ja heitä sekä ruokia kuljettavaa tavaramopoa, alkoi vilkastakin vilkkaampi seurustelu poikien kanssa. Keksimme leikin, jossa otin jokaisesta vuoron perään digikuvan ja sitten näytin muille ja kaverit nauroi sitä. Otin itsestänikin, mutta kukaan ei nauranut. Ei edes hymyillyt.
Minä tietenkin loukkaannuin. Varsinkin kun huomasin, että Marjaa hymyilytti touhuni. Yksi pojista, kaikkein pienin, noin kuusivuotias, istui hiljaa terassin huojuvan pöydän alla. Hyvin pelokkaana. Rassukka. Marja otti hänet syliinsä. Pelokkaana poika tuijotti kuin lumottuna. Nyt minua hymyilytti vuorostani. Koetin lohduttaa Marjaa, ettei hänen näössään ole vikaa. Poika vaan pelkäsi kauheasti. Hetken kuluttua hänenkin suupielensä kääntyivät vaimeaan hymyyn. Raja oli rikkoutunut. Marja sanoikin heti, että tämä on hänen lempparipoikansa.
Tovin odotettuamme kuljetusmopo saapui mukanaan valtavasti ruokaa. Poikakodin mies sanoi, että pojat eivät ole saaneet koko päivänä mitään syötävää. He ovat odottaneet tätä vierailua tosi innokkaasti.
Menimme sisään. Siistit tilat (ainakin kynttilän valossa), putkisängyt makuupaikkoina ja osalla jopa patjat. Tyynyjä ei ollut, mutta eivät kuulema haluakaan. Kokoontumishuoneen nurkassa oli keittiön tapainen. Uutta klinkkerilaattaa. Hollantilaiset yksityiset vapaaehtoistyöntekijät olivat kuulema käyneet hommissa täällä. Siirtomaavallan aikaiset vääryydet pyyhitään pieni erä kerrallaan. Hyvä edes näin. Hollantilaiset ovat täällä saaneet aikaan paljon hyvää. Pieniä yksityisiä ryhmiä.
Olemme tutustuneet hollantilaisiin ja teemme yhteistyötä myös heidän kanssaan. Täällä on hyvä olla tekemisissä samankaltaisten kanssa. Eihän yksin kukaan ole mitään.
Poikien ikäjakauma oli 6-15v. Kiltisti he istuivat pöydän ääressä odottaen, että tytöt jakoivat suurille lautasille valtavan määrän ruokaa. Vähintäänkin 2-3 -kertaisesti sen, minkä me aikuiset 60-luvulla santsasimme ruotsinlaivan seisovasta pöydästä.
Kiltisti jokainen pesi vesikupissa oikean kätensä, koska oikealla kädellä syödään. Sormilla. Sanovat, että tällä tavoin he osoittavat kunnioitustaan ruokaa kohtaan. Vastaan väittelijöille, jotka pitävät sitä brutaalina tapana, haluan sanoa että ymmärrän srilankalaisia enemmän kuin Katariina Jakelonikaa, joka 1500-luvulla styylasi Suomen silloisen kyläpäällikön Kaarle Herttuan kanssa ja toi kapiaisinaan puolan maalta veitsiä ja haarukoita ja pakotti hoviväen käyttämään niitä einehtimisvälineinä. Suolakalan ja kuivan lihan pilkkomiseen se olikin erinomainen tapa verrattaessa kunnon kättä ja senaikaista black-and-dekkeriä – purukalustoa.
Kun hoviväki sitten sai hienosteltua merkillisin haarapuikoin ruokansa se hukuttautui jälkiruokailuun eli oluen juontiin. Oluen paneminen oli juuri opittu ja uusi kuperkeikkajuoma ilostutti hoviväkeä 11 litran keskimääräisin päiväannoksin. Elämä oli iloinen ja lyhyt.
Ja minäkö muka hyppään asiasta toiseen. Halusin vain selvittää taustaa miksi suomalainen rahvas oppi veitsen ja haarukankäytön vasta 1920-luvulla. Amerikkalaiset eivät ole oppineet vieläkään.
Takaisin poikakotiin
Olisittepa nähneet miten kiltisti 23 poikaa istui ja odotti pöydän ääressä. Yksi pojista luki ruokarukouksen. Alkoi äänetön osa seremoniaa. Se oli pyhitetty ruokailulle. Vanhana opettajana en vain voi olla vertaamatta suomalaiseen kouluruokailuun. Tai edes poikakotiruokailuun, jossa lentää muukin kuin huuto.
Helluinen yksityiskohta oli se, kun Marjan 6-vuotias suosikkipoika syötyään vessankannen kokoisesta annoksestaan puolet, nukahti pöydän ääreen. Sain otettua kännykälläni upeita kuvia tapahtuneesta. Ne on tallessa (ehkä) mutta en murheekseni saa lähetettyä Teille suoraan tekstin mukana. Perästä kuuluu, ei kun näkyy.
Saimme mekin estelymme jälkeen (se kuuluu kohteliaisuuteen ja minulle näin ollen vaikeaa) ruokailla sisarusten valmistamaa ruokaa. Jos Kankaan elopaino olisi ollut lähempänä 100 kiloa, olisi jakkaran ja ahterin alle muodostunut puolen metrin ilmapatja.
Chilimaustaminen oli paikalliseen makuun kohdallaan. Mutta hyvää oli. Hetken kehoni kyllä kohosi kohti atmosfäärejä. Kyllä oli tulista. Hyvää.
Intialaiset keksi aikanaan kuulemma mausteet estämään pilaantuneen ruoan aiheuttamat ongelmat, mutta oikein käytettyinä nämä mausteet antavat myös pilaantumattomalle ruoalle hyvät lisukkeet. Ja rautavatsani sai taas sisuksiinsa uuden pinnoitteen.
Lähdimme Coolmanin tuk-tukilla kotiin. Sovimme että viemme kaikille pojille lippikset. Niissä joulupukki hyppää tonttulakki päässään rymättyläläiseen avantoon. Tykkään kontrasteista ja paikallisiakin hymyilyttää huono makuni. Jotkut jopa häveliäästi naureskelevat.
Ajattelimme, että joskus voisi ajaa veneellämme Bird Lake -järvemme yli ja viedä heille jotain. Mikä on jotain? Heille se jotain on kaikki mahdollinen.
Sade taukosi ja salamointi loppui. Sähkö palautui vasta aamulla. Ei se mitään. Kummasti silmä tottuu. Meikäläisenkin. Oli taas hyvä mieli.
Olemme auttaneet oikeanlaisia tyttöjä, jotka orpoudestaan huolimatta toteuttavat oman kulttuurinsa perusasiaa. Auttavat lähimmäisiään. Olisiko meillä taas jotain oppimista? Kristinuskokin perustuu lähimmäisten auttamiseen, mutta länsimainen kulttuuri on ymmärryttänyt tämänkin aivan väärin.
Orvot lähiomaisensa hyökyaallossa menettäneet siskoksetkin pystyivät auttamaan niitä, jotka muut ovat unohtaneet. Olisiko meillä häpeämisen paikka? Ei – vaan nyt toteuttamaan hyvää sanomaa, joka on ekumeeninen.
Terveisin
Pentti-Oskari