22.12.2005
22,12,2005 Pentti-Oskari Kangas
22.12.2005 – Oppisinpa taidon ajatella toisella tavalla
Naganden viidakkokylä 22.12.05 aamulla
Mitä ne muumaalaiset meistä ajattelee? Miten ne arvostaa meidän perinteitä? Miten ne viettää Joulua? Tuttua?
Sri Lankassa buddhalaisuus ja sen mukanaan tuoma kulttuuri on vallitseva. Kristittyjä on yllättävän paljon, muutaman prosentin verran. 20 miljoonasta se on aika paljon. Kristittyjen suuri juhla täällä näkyy aika vähän. Eilen kun ajoimme Colomboon päin, oikein hätkähdimme kun keskellä kylää oli joulukuusimyynti torilla. Ehkä alue oli kristittyjen aluetta? Tuntemamme paikalliset kristilliset esim. Hikkaduwassa viettävät Joulua hyvin näkymättömästi. Jouluyön messu kirkossa jne. Kaikki tingeltangeli puuttuu. Olisiko tämä meille kristinuskoisille jonkinlainen vinkki aidommasta Joulun vietosta? Minä ainakin koen tämänlaatuisen Joulun helpottavana.
Myös toisten juhlat ovat tärkeitä
Mutta sitten realismiin: Viime päivien aikana lähes jokainen kyläläinen on käynyt tuomassa toinen toistaan upeampia kultakirjailtuja joulukorttitervehdyksiä, he kun tietävät, että me vietämme Joulua.Osaavat ne olla huomioonottavia. Kortit on oikein amerikkalaisen prameilevia ja maksavat paikallisille kohtuuttomasti. Mutta he haluavat myötätuntoisesti elää mukana suuren juhlamme kera.
Onhan se helluista ja hyvää mieltä tuottavaa. Meillä oli tsunamin jälkeen mahdollisuus viettää heidän suurta juhlaansa Uutta Vuotta huhtikuussa. Ja halusimme tosissaan saattaa heille hyvän mielen heidän traditionsa mukaisesti. Tärkeintä heille on – olkoonpa kysymyksessä vaikka kuinka köyhä perhe – saada uusi vaate.
Uskon, että täällä tämän Joulun vietto tulee oleman ainutkertainen, sillä samaan aikaan on tsunamin vuosipäivä. Tiedämme, että Tapaninpäivänä on tsunamilasten konsertti koululla. Kuulimme, että tsunamihetkellä klo 08.30-9.00 junaturma-alueella pidetään muistojuhla. Aivan kuin tammikuun lopussa, 1 kk tsunamin jälkeen. Tilaisuus, josta löysimme orvon Razikan ja hänen siskonsa.
Syy pukeutua parhaimpiinsa
Tänään ajelin mopolla ympäriinsä ja havahduin lasten lauluun hiekkarannan tuntumassa. Mopo parkkiin ja paikalle. Menossa oli paikallisten hyväntekeväisyysjärjestöjen yhteinen suuri tilaisuus Hikkaduwan hiekkarannalla – pahimmalla tuhoalueella. Paikalla oli arviolta 2000 paikallista.
Vuosituhantisen murhetapahtuman vuosipäivää edeltävinä päivinä kansa kokoontuu kylän uimarannalle pukeutuneena parhaimpiinsa. Myyntikojuja, joissa ei rihkamasta tietoakaan. Lasten tsunamiaiheisia piirrosnäyttelyitä, suuria tauluja, joissa kerrottiin tsunamin jälkeisen ajan konkreettisista avun onnistumisista. Teatteriesityksiä. Lasten tansseja. Laulua ja musiikkia. Ihmiset olivat iloisia. Ja korostan vieläkin – pukeutuneina parhaimpiinsa. Ei mustaa meikäläisittäin. Ei valkoista heikäläisittäin. Vaan maailman kauneimmat värit vaatteissaan. Kuin Luojaa väreistä kiittäen.
Tilaisuus oli meikäläiselle hämmentävä, koska olin virittäytynyt suureen surujuhlaan. Tämä oli taas esimerkki siitä, että ymmärretään miten tsunamin jälkeen on saatu paljon hyvää aikaan. Surujuhla tulee omalla ajallaan. Mutta elämä jatkuu. Tällaisen ajattelutavan haluaisin oppia. Juuri kun luulen oppineeni sen, kotiin tullessani se häipyy samassa ajassa kuin rusketus.
Toivon että oheisista kuvista pystytte vastaanottamaan tunnelman, joka vallitsi ”surujuhlassa”.
On tämä elämä merkillistä.
Pentti-Oskari