23.03.2012 Kirje ministerimunkille
23,3,2012 Pentti-Oskari Kangas
Naantali 22.3.2012 KIRJE MINISTERIMUNKILLE
KOTONA TAAS
Tällaista kotiintulon riemua ei voi kokea kukaan muu kuin sellainen, joka lähtee tarpeeksi kauas ja tarpeeksi pitkäksi ajaksi. Vesi tuli glaseihin lähtiessä. Ja taas tullessa. Hyvä niin. Lähtömme oli sen verran reippaanlainen, että moni asia jäi hoitamatta. Kuten kiitosten esittäminen niitä ansaitseville. Siksi lähetin tärkeälle yhteistyökumppanillemme kirjeen. Voluntäärimme Heli Ojaniemi käänsi sen englanniksi. Tässä kirjeen alkuperäinen aihio suomeksi:
Suuri ystäväni Samitha Thero
Lähetämme rakkaita terveisiä Sinulle täältä kaukaisesta kotimaastamme. Tulimme tänne lomalle 🙂 Kevät alkoi samalla kun saavuimme tänne. Jäät ja lumet sulavat kovaa vauhtia ja pian nousevat kukkaset koristamaan meidänkin Luontoamme.
Olemme Marjan kanssa nukkuneet ja nukkuneet. Fyysinen väsymys on jo ohi, mutta henkinen palautuminen vie aikaa. Elimme niin voimakkaasti srilankalaisten keskuudessa, että nyt on vaikeuksia palata ”entiseen elämään”. Olen ystävilleni täällä kertonut kuinka vietämme kaksoiselämää. Kontrasti Suomen ja Sri Lankan välillä on uskomatonta. Elämämme täällä ja siellä ovat todellisesti kuin yö ja päivä. Kokemus on suurta rikkautta. Se on antanut meille elämän ehtoopäivillä uskomattomasti mielenkiintoa. Erityisesti iloa ja onnea.
Kun muistelen ensitapaamistamme, sekä yhteistyötämme yli 10 vuoden ajalta, koen sen ainutlaatuiseksi. Voisinko kuvailla sitä henkiseksi ekumeenisuudeksi. Olemme molemmat saaneet opettajan koulutuksen. Sen jälkeen taustamme ovat eriytyneet. Te olette tehneet pitkän elämäntyönne kansanne parissa. Henkisenä ja sosiaalisena tukipylväänä tavallisten ihmisten ymmärtäjänä, auttajana ja opettajana. Minä olen seurannut elämäänne, toimintaanne ja aikaansaannoksianne enemmän kuin tavallinen länsimaalainen turisti. Minä, entinen opettaja, sittemmin soittajaksi ryhtynyt ja yrittäjäksi päätynyt. Minä, joka tulin 25 vuotta sitten Ceylonin paratiisisaarelle opettajan oppi taskussani. Tulin opettamaan saarelaisia oikeanlaiseen elämään. Siihen, johon minä oli kasvanut. Opin äkkiä. Opin sen, että minun oppini eivät ole soveliaita kansallesi. Opin vähitellen sen, että minulla ei ole oppia opettaa kansaanne. Vastavuoroisesti aloin ymmärtää, että minulla on ainutlaatuinen tilaisuus oppia.
On uskomatonta, että puolen vuorokauden matkan päässä on maailma, joka on täydellisesti toisenlainen. En tarkoita Luontoa enkä ilmastoa. Tarkoitan ihmisiä. Enkä tarkoita heidän ulkomuotoaan. Tarkoitan heidän sisäistä ymmärtämistään. Vuosi vuodelta hämmästyn, miten hienosti ihminen pystyy ajattelemaan ja toimimaan. Elämään. Kunnioitan suuresti kansanne filosofiaa. Tiedän, että Teidänlaisenne opettajat jakavat tätä tietoisuutta kansanne pariin. Minusta tuntuu nyt, että olemme löytäneet yhteistä ymmärrystä.
Tällä matkalla on ollut lukuisia virstanpylväitä. Ainutlaatuisia. Kun tarkastelen niitä nyt, uskon, ettei ajopuuteoria yksinään ole tapahtumia ohjannut. Muistan kuinka joulupäivänä 2004 olitte vihkimässä talvikotimme kanelipuusavusaunaa. Saarenne ensimmäistä. Kun seremonia oli suoritettu, heititte munkinkaapunne syrjään. Hetken kuluttua istuimme savusaunan lauteilla. Me kaksi isoa miestä. Meistä oli tullut ystäviä. Lienette ainoa munkki maailmassa, joka on saunonut. Ainakin savusaunassa. Ainakin ainoa ministerimunkki. Meillä Suomessa Presidenttikin vie maailman arvovieraansa saunaan. Se on suomalaista sosiaalista kanssakäymistä. Ette varmaan tiedä, että saunoessamme aidan takana kurkki puoli Beliatta Duwan viidakkokylää. Viidakkorumpu pärisi sinä iltana vinhasti.
Seuraavana aamuna tulitte pihaamme pakettiautolla. Olimme kokeneet surujen aallon. Tsunamin. Muutaman minuutin kuluttua lähdimme viikkoja kestävälle yhteiselle matkallemme. Kiersimme lähikylien temppelit, jonne eloonjääneet olivat juosseet pakoon. Saimme autettua tuhansia perheitä. Ihmisillä ei ollut muuta kuin vaatteet päällä ja hukkuneita omaisia. Viikkoihin ei mailla halmeilla näkynyt muita. Ei edes viranomaisia, poliiseja lukuun ottamatta. He seurasivat meitä tarkistaakseen mitä teemme. Ilman korkeaa asemaanne meidät olisi varmaan pidätetty.
Pitkään jatkunut yhteisyömme laajeni moninaiseksi. Vaimoni lausuma: ”Autetaan niitä, jotka muut ovat unohtaneet” yhdisti meitä. Te, kunnioitettu Samitha Thero. Saimme kuunnella kymmeniä puheitanne köyhien kylien laitamilla. Puheita, joissa jaoitte unohdetuille ihmisille ohjeita elämän jatkamiseen ja jaksamiseen. Aloin ymmärtää Teitä. Aloin arvostaa Teitä.
Me kaksi, aivan erilaisista ääripäistä peräisin olevaa ihmistä, osasimme puhua keskenämme tuntikausiakin. Kielitaitoni vajavaisuudesta huolimatta. Muistan kuinka ajoimme Baddegaman joen ohitse, jossa pikkupojat istuivat ongella. Sanoitte hiljaa, että ihan pienenä minäkin istuin usein ongella. Se loppui kun täytin viisi vuotta. Nautin siitä suunnattomasti. Kysyin: ”Miksi lopetitte? ja Te vastasitte: ”Menin temppeliin munkkikouluun. Ei munkkien sovi onkia. Minä ymmärsin, että munkiksi siirtyminen oli monimuotoinen uhraus.”
Kun rakensimme saaren ensimmäistä vammaiskeskusta, matkamme aikana jouduimme taistelemaan myös tuulimyllyjä vastaan. Pahat pojat olivat vähän väliä asialla. Toimitte siinäkin sateenvarjonamme. Emme olisi selvinneet ilman munkkien tuomaa suojaa ja erityismahdollisuuksia.Vammaiskeskuksen vihkiäisissä lupasitte ottaa keskuksen suojelukseenne. Se sai meidät jatkamaan myös toiminnan aloittamisella, kunnes paikalliset ottavat toiminnan vastuulleen. Mehän emme ole alan ammattilaisia vammaishoidossa. Yhdessä saimme kuitenkin aikaan uskomattomia asioita.
Nyt kun kolmen toimintavuoden jälkeen vihdoin siirryimme ”viikonloppuvanhemmiksi” kävimme herkän keskustelun. Kiitän kauniista sanoistanne.
Vaikka aktiivinen mukanaolomme Lotus Hill Vammaiskeskuksessa on muuntunut ruohonjuuritason toiminnaksi kansanne parissa, tiedän, että on vielä paljon yhteistä Teidän kanssanne.
Toivon, että jaksatte jakaa viisauttanne edelleenkin meille ja yhteistyökummeillemme niin rakkaan vammaiskodin toiminnassa. Meillä on vielä paljon tehtävää kansanne parissa. Siellä ruohonjuuritasolla, mistä aloitimmekin. Uskon, että olemme oppineet jotain tärkeää tässä työssämme. Olemme oppineet arvostamaan kansaanne ja sen ainutlaatuisen upeaa suhtautumista elävään elämään. Se helpottaa työtämme. Se antaa meille motivaatiota.
Olisin onnellinen, jos olen pystynyt edes ihan vähän välittämään Teiltä saamiani elämänviisauksia ja kansanne elämän arvostusta omalle rakkaalle kansalleni. Olen tehnyt sen omalla vaatimattomalla tavallani kirjoittamalla päiväkirjoja elämästäni ja kokemuksistani Sri Lankassa. Tsunamista lähtien Lotus Hill -kummit ovat seuranneet toiminnassa mukana ja auttaneet uskollisesti. Samaan aikaan kun monet muut ovat heidätjo ehtineet unohtaa.
Ystäväni, Teidän Pyhyytenne Samitha Thero. Kiitän Teitä antamastanne ainutlaatuisesta kokemuksesta elämäni ehtoopäivillä. Kiitän hienosta ihmissuhteesta ja ystävyydestä.
Pidämmehän lupauksemme? Me molemmat!
Tulemme jälleen syksyllä Paratiisiin maan päällä. Ceylonin saarelle. Mennään taas saunaan, kanelipuulla lämmitettyyn suomalaiseen savusaunaan. Vaikka Beliatta Duwan ihmiset kuinka kurkkisivat aidan takana. Saavathan sitten taas puhumista: ”Siellä istuvat. Kaksi isoa miestä. Musta ja valkoinen. Harmaan savun keskellä ja nauravat keskenään kuin parhaat ystävät.”
Naantali, Finland
Suurella kunnioituksella ja kiitoksella
Pentti-Oskari