23.10.2006
23,10,2006 Pentti-Oskari Kangas
Elämässä romaanin ainekset?
23.10.2006
Viimeisimmät tapahtumat Sri Lankasta 24.08.2006
Rakkaat ystävät!
Paljon on vettä virrannut Rauman ganalissa sitten viimeisen kirjeeni. Olen pahoillani, etten ole ehtinyt kirjoittaa aiemmin. On vaan tapahtunut niin paljon, niin lyhyellä aikajaksolla, etten ole saanut mahdollisuutta kirjoittaa mietelmiäni sähköiseen muotoon. Vaimoni Sinikka käski olla kirjoittamatta kaikkea, mitä on tapahtunut, sillä muutoin saattaisin rasittaa teitä liian paljon, mutta kirjoitan nyt kuitenkin päällimmäiset tunteeni…
Tätä kirjoittaessani olen viimeisiä päiviä ”lomalla” kotona. Viisumin umpeutumisen jälkeen on palattava nykysäännösten mukaisesti to the country of origin, lähtömaahan, jotta viisumin uusiminen olisi automaatio. Mielelläni tulinkin kotiin ja Suomeen. Täällä tuntui kuitenkin kaikki kuolleen, ruoho, puut, pensaat, marjat metsissä, sienet ja kaikki. Kaikissa oli kuivan kesän leima. Päivettyneiden kasvojen takaa paistoi kuitenkin kuuman ja kuivan kesän mukanaan tuoma tunteiden paljous.
Kesä oli kuivettanut luonnon, kuten kalat kuivuneeseen joenuomaan, odottamaan ihmettä, virkistävää sadetta, jotta taas olisi vapaampi hengittää. Odotin paljon loppukesältä. Olen Sri Lankassa oppinut arvostamaan Suomen kesää ja neljää vuodenaikaa, ja nyt luonto oli hypännyt ikää kuin yhden vuodenajan yli suoraan loppusyksyyn kuivine, kellastuneine puineen ja kaikkineen. Vain sade puuttui, mutta sitäkin on nyt jonkin verran saatu, pelastamaan juurikassatoa, ja mahdollisesti nostattamaan sienten itiöemät pintaan metsissä. Toivon ainakin niin.
Sri Lankan sisällissota nostattaa mediassa odotetusti suuren myrskyn täällä kotona. Sri Lankassa sotaisuudet nostattavat mieleen 25 vuotta kestäneen sodan tuskaiset kuvat, pelon, ahdistuksen ja toivottomuuden kolmen vuoden heikohkosta tulitauosta riippumatta. Koulujen ja virastojen sulkeutuminen terroristien vastaiskujen pelossa turruttaa paikallisten mielet ja myös minun. En osaa oikealla tavalla pelätä, vaikka se olisi tässä tilanteessa oikein ja viisastakin. Naganden viidakkokylä, Halpatotan orpokoti, Baddegama, Gallen aluekeskus ja Hikkaduwan turistikylä ovat kuitenkin vielä varsin kaukana sotatantereesta, jotta sodan uhka tuntuisi käsin kosketeltavana. Vihollisuudet todellisuudessa ovat osittain varsin lähellä, vain noin 97 kilometrin päässä Colombossa, jonne ajomatka on noin 3,5 tuntia. Olin käynyt siellä viimeisten viikkojen aikana vähintään kaksi kertaa viikossa neuvottelemassa eri ministeriöissä. En siis väheksy sodan uhkaa, vaan olen oppinut elämään normaalia elämääni, luottaen siihen, että minulle tapahtuu vain se, mitä minulle on sallittu tapahtuvan. Tiedän voivani luottaa johdatukseen vieläkin, vaikka mopo-onnettomuus antoikin mahdollisuuden ajatella toisin.
Ajelin kotiinpäin Halpatotan orpokodista, jossa meillä oli hyvin tärkeä kokous. Suunnittelimme orpolastenkodin juuri valmistuneiden keittiön ja ruokasalin avajaisia ja samassa yhteydessä juhlittavia häitä, jossa orpo kaunotar Subadra saisi omakseen sademetsän prinssin Udayan. Liikenne oli normaalia iltapäivän ruuhkaa, koiria, lehmiä, ihmisiä, mopoja ja autoja sikin sokin kaaosmaisessa järjestyksessä. Kaikilla tuntui juuri tänä hetkenä olevan asiaa jonnekin: valkoisiin pukeutuneet lapset koulusta kotiin, sari -vaatteiset naiset ostoksille ja noutamaan pienokaisiaan koulutieltä, miehet omissa askareissaan. Olin siis täysin tietoinen menosta Baddegama Roadilla. Minulla ei ollut kiire minnekään, vasta illalla olin sopinut tapaamisesta monilapsisessa perheessä viidakossa. Riisisäkki oli vielä ostamatta tuliaiskukiksi, mutta ehtisin sen ostaa vielä hyvin ennen iltaa.
Ajelin aivan rauhallisesti nauttien ensimmäisestä sateettomasta päivästä pitkään aikaan. Viikon verran oli taas satanut, monsuuniaika kun oli. Sadevesi oli taas nostanut tulvan riisipelloille ja talojen lattioille, jotka kummatkaan eivät tarvinneet lisää vettä. Riisiä sade ei enää liiemmin haittaisi, koska sadonkorjuuseen on vielä aikaa, mutta talojen maalattiat eivät tulvavettä olisi enää kaivanneet, sillä ne olivat juuri ja juuri ehtineet kuivahtaa edellisestä tulvasta.
Edessäni oli tien vasemmalla puolella joukko valkopukuisia koulutyttöjä palaamassa koulusta. Iloisesti ja innokkaasti keskustellen he täyttivät osan tiestä. Tien oikealla puolella oli pysäköityneenä harjateräslastissa oleva traktori nokka kohti Nagandea, jonne olin ajelemassa. Lähdin ohittamaan kikattavaa tyttölaumaa, pysyen omalla, vasemmalla puolella tietä. Juuri kun olin tyttöjen kohdalla, vastaani hyökkäsi Vani, pikkubussi, ohittaen traktoria hurjalla vauhdilla. Nokkakolari olisi ollut väistämätön, ellen olisi ajanut tien poikki vastakkaiselle puolelle. Enhän voinut ajaa koululaisten päälle. Siitähän olisi pahaa jälkeä syntynyt, joten kajautin traktorin perään.
Vauhtini ei ollut kova. Pysyin pystyssä törmäyksestä huolimatta. Pyörä ei millään muodoin vahingoittunut. Ajattelin, että nytpä selvisin vähin vammoin. Ainoa kolaus, jonka sain oli oma ylpeys, kun tuolla lailla törmäilin. Noustessani mopon selästä, huomasin jalkani olevan kiinni harjateräksissä. Yksi 22 mm:stä harjateräksistä oli tunkeutunut vasempaan pohkeeseeni. Verta roiskui kaikkialle, kun vedin jalkani pois rautaisesta otteesta.
Juuri kun olin saanut jalkani irrotetuksi, yhä useammat kädet tarttuivat minuun yrittäen nostaa minut maasta. Olin heittäytynyt kadunreunaan selälleni nostaen samalla jalkani ylös tyrehdyttääkseni verenvuodon. Avoimesta haavasta pulppusi ja roiskui verta. SPR:n ensiapukoulutuksien opit olivat nyt tarpeen, sillä vuoto oli ankaraa, ja pelkäsin kuivuvani siihen paikkaan. Onneksi kummityttöni Hiruni oli lahjoittanut minulle paikallisen tavan mukaisesti puuvillaisen hikiliinan. Käärin sen rullalle ja tungin sen avoimeen haavaan, puristaen haavakohtaa voimakkaasti.
Vaadin paikalle ambulanssia! Vasta hetkeä myöhemmin tajusin, ettei moista kulkuvälinettä ole mailla, eikä halmeilla. Kirkkaanpunainen Tuk Tuk kaarsi ylväästi paikalle vastaanottamaan potilaan sairaalaan vietäväksi. Taas samat kymmenet auttamisen halusta palavat kädet tarrautuivat minuun, yrittäen nostaa ruhoni maasta siinä kuitenkaan onnistumatta. Pääsin itse kompuroimaan three wheeleriin, jolloin verenvuoto alkoi taas. Minua auttamaan tullut kaveri oli tahriutunut vereen minua auttaessaan.
Press very hard – neuvoin nuorta miestä tehtävässään. Pääsimme näin ensimmäiseen sairaalaan, jossa todettiin, että haava oli niin syvä ja paha, että oli matkattava Galleen, Karapitiyan sairaalaan. Kuin ihmeen kaupalla sairaalan pihalla odotteli ambulanssi kuin juuri minua varten tilattuna.
Sain tässä sairaalassa mielestäni hyvän ja ammattitaitoisen ensiavun. Tsunamin uhrien auttaminen on varmasti kasvattanut ammattilaisten haavojen ja ruhjeidenhoitotaitoja. Sain tetanuksen vasem-paan käsivarteeni, vaikka yritin kertoa rokotusteni olevan ajan tasalla. Piikki iskettiin ja sillä siisti, pari särkylääkepilleriä vatsaan kyytipoikana vesijohtovesi, stuti, thank you, kiitos!
Matka Galleen, Karapitiyan yliopistolliseen opetussairaalaan ambulanssikyydissä alkoi. Kuski ja pari muuta apuhenkilöä juttelivat keskenään etuistuimella sauhutellen tupakkia kaikessa rauhassa. Mihinkään ei ollut kiirettä, sillä ruuhkainen liikenne ei sallinut sen suurempaa vauhtia, kuin muillakaan oli. Pysähtelimme, jolloin auringon polttava kuumuus tunkeutui samassa silmänräpäytyksessä auton sisälle, sinisen tupakansavun ryydittämänä. Kuljettaja oli ammattitaitoinen, sillä hän ei pyrkinytkään Galle Roadille, joka olisi ollut aivan liian ruuhkainen. Nyt matkanteko edistyi normaalisti kierrellessämme pieniä viidakkoteitä sairaalaa kohti.
Aikanaan olimme perillä. Taas oli innokkaita, auttamishaluisia ihmisiä vastassa. He eivät olleet sairaalan palveluksessa, vaan työttömiä, jotka halusivat täyttää meriittilistaansa Buddhaa varten. Avusta ei ollut mitään hyötyä, sillä ajoliuska oli liian jyrkkä auttajieni voimille. Lisää väkeä tuli kuin taikaiskusta, ja pääsin kuin pääsinkin vastaanottoaulaan odottamaan sisään kirjoittautumista.
Nyt olisin turvassa ajattelin ja saisin parhaan mahdollisen hoidon, sillä olinhan nyt yliopistollisessa opetussairaalassa. Luulo ei vaan ole tiedon väärtti – kuten sanotaan. Se sanonta tuli nytkin pitämään paikkansa. Vaaleasta ihonväristäni johtuen selvisin ensimmäisestä vaiheesta kuin lennossa. Valkolaisilla on etuiluetuoikeus, varsin kyseenalainen sellainen, sillä se oikeus nostattaa paikallisille yhä vieläkin pintaan tietynlaisen katkeruuden itseoikeutettuja riistäjiä kohtaan.
Toinen jäänne noilta ajoilta on sir ja madam -sanojen käyttö, ikään kuin olisimme jotenkin parempia kuin paikalliset. Minulle kyllä ”sirrittely” riittää. Olen ihan tavallinen maantien tallaaja kuten hekin, mutta tätä tapaa ei vain niin helposti kitketä pois. Ainoastaan hyvin tuttujen kanssa saan olla Kekenä, omana itsenäni.
Nimet tuli kirjoihin, tosin sain jälleen uuden nimen, koska en saanut itse kirjoittaa nimeäni ”potilaskorttiin”, vaan sanelin kirjain kirjaimelta nimeni. Nyt Keijo sai muodon Kkjou. Ok nimi kuin nimi. Nyt sain alleni ihan oikean pyörätuolin, mutta renkaissa ei ollut tarpeeksi ilmaa, joten uusi ajopeli oli hankittava paikalle. Minua kyllä huvitti paikallisten katseet, kun he katsoivat löysiä renkaita ja minua vuoronperään, ikään kuin olisin jokin kummajainen. Eihän minussa mitään vikaa ollut. Renkaat olivat vain tyhjät, eikä painollani ollut mitään osuutta niiden tyhjyyteen. Hih!
Taas uusi peli, jokin tavarankuljetusvaunu, tai sellainen härveli, jolla minut kipattiin melkein selälleni, ja sitten mentiin. Ward 10, osasto kymmenen, oli päätepysäkin osoite. Jälleen odottelua osastolle kirjautumisen ajaksi. Se kävi nopeasti. Taas vankkurit vyöryivät eteenpäin pysähtyen sängyn numero yhdeksän kohdalle. Kapea sairaalasänky, varmaan viime vuosisadalta. Patjakin tuntui olevan niiltä ajoilta värinsä ja ominaishajunsa perusteella. Hetkeä myöhemmin kyllä tiesin, miksi patjassani oli kaikki ruskean ja vihreän sävyt.
Sängyssä ei ollut vuodevaatteita, ei lakanoita, tyynystä ja tyynynpäällisestä puhumattakaan. Siihen vain pelkän patjan päälle omissa verisissä vaatteissani rojahdin odottamaan mielenkiinnolla ja vähän kauhullakin seuraavaa vaihetta, lääkärintarkastusta. Haavaa alkoi vähitellen särkeä, eikä lääkäriä ollut näkynyt, vaikka hänen olisi pitänyt tulla jo pari tuntia sitten. Yritin turhaa udella hoitajilta lääkärin aikataulua. Very soon – tuli vastaukseksi. Sanojen perään he leiskauttivat oikein leveän ja hurmaavan hymyn. Hymyhän tarkoitti tässä maailmassa, että kaikki ei aivan varmasti ole niin kuin sanat sen korvien kuulla kertoivat! Senhän minun olisi pitänyt olla oppinut jo aiemmin, mutta turhaa olivat Colmanin opetuksen sanat: ”Jos ihmiset maireasti hymyilevät, niin mikään ei ole kunnossa.” Ei nytkään. Vanha setä ilmaantui paikalle tylsine saksineen. Nirhaamalla hän sai juuri ja juuri katkaistuksi sideharsot. Mies poisti vanhat siteet, ja laittoi haavan päälle kuivat sidetaitokset. Vanhus lähti matkoihinsa sanomatta sanaakaan toimenpiteestä, saati että olisi ilmoittanut lääkärin tulosta paikalle.
Arvelin, että jotakin muutosta tulisi tapahtumaan, koska haava jätettiin lääkitsemättä, vain pari kuivaa sideharsotaitosta kevyesti haavan päälle laitettuna. Aikanaan lääkärikin tuli, katsoi haavaa ja kertoi minun pian pääsevän leikkaussaliin jatkotoimenpiteitä varten.
Jäin odottamaan tuota hetkeä kuin kuuta nousevaa. Mitään vain ei tapahtunut. Kello tuli jo 24, eikä mitään tapahtunut. Vihdoin ja viimein klo kaksi yöllä sisar hento valkoinen tuli kertomaan, että kirurgit ovat lopettaneet leikkaukset tältä päivältä, ja minun leikkaukseni on siirretty seuraavaan aamuun. Ei maireata hymyä, vähän lisää sideharsoa haavan päälle ja matkaan.
Osaston kiire oli melkoinen. Laskeskelin, että avo-osastolla 10 oli 152 miestä. Kaikille ei riittänyt sänkypaikkaa. Suurimmassa osassa sänkyjä makasi kaksi miestä samassa sängyssä, ja loput makailivat käytävän lattioilla tai muovituoleilla. Minun onneni oli se, että olin niin suuri, ettei sänkyyni mahtunut ketään muuta. Jalkanikin retkottivat sängyn päätypinnojen välistä käytävän puolelle.
Sitten minulle selveni patjani värimuunnelmat. Viereiselle pedille, jolta juuri hetkeä aikaisemmin oli häädetty kaksi miestä pois, kipattiin vielä syvässä anestesiassa oleva nuorehko mies. Siihen hänet jätettiin mahalleen retkottamaan, toisten potilaiden auttaessa miestä. Kohta mies alkoi oksentaa eetterin nostattamaa limaa ja vatsahappoja suoraan patjalle. Siitä alkoi tajuntaani iskeytyä oman patjani värilähteet. Samat kuin naapureillani.
Hoitajat eivät kiinnittäneet mitään huomiota tajuihinsa tulevaan, sillä olihan hänellä vieressään liuta meriittiään hankkivia potilaita…
Olin kuvitellut jääväni sairaalaan yksin. Kukaan ei tulisi minua katsomaan sinne. Nagandestakin oli niin pitkä matka, eikä ihmisillä olisi varaa bussilippuun. Tämä luulo osoittautui vääräksi. Heti ensimmäisten vieraiden joukossa oli Erkki, tuo laiha, nuori mies, jonka säärihaavaa oli saanut hoitaa. Lotus Hill -projektin kautta rakennettiin talo, hänelle, hänen liikuntakyvyttömälle vaimolleen ja poika -lapselleen. Yhtään sanaa mies ei puhunut. Silmistään voi lukea suuren huolen, onko kaikki hyvin? Ja sitten tuli muitakin: Halpatotasta, Baddegamasta, temppelistä, Nagandesta, Hikkaduwasta. Kaikki tuntuivat tulleen vain minua katsomaan. Mikä ihana tunne. Kipu oli kuin pois pyyhkäisty, kun ystävälliset sanat sivelivät korviani. Mukanaan he toivat köyhyydestään huolimatta banaaneja, keksejä, vettä ja kaikenlaista muuta hyvää.
Sitten tuli munkki Banagala, Gunaratana Thero, sadu, kunnioitettu ystäväni adjutantteineen kantaen mukanaan tyynyjä, lakanoita, teetä, vettä, limonadia, banaaneja ja tietenkin iki-ihania roteja, vain hieman! rasvaisia, tulisia herkkuja. Sairaala ei tarjoa mitään niistä, vain vettä niille, joita kukaan ei käy katsomassa ja aamulla aamiaiseksi yhden banaanin. Vaikka sainkin jo illalla lakanat sänkyyni, kirput ehtivät maistella vertani kyynärpäistäni niin, että niissä on vieläkin arvet tulehtuneissa puremakohdissa.
Seuraavan päivän aamuna lääkärikierron yhteydessä klo kuusi, lääkärisetä ilmoitti armeliaasti, että pääsisin leikkaussaliin heti aamulla ensimmäisten joukossa. Syytä siihen, miksi minua ei operoitu jo edellisenä päivänä, maan tavan mukaan ei ilmoitettu. Hyvä niin, kunhan poistavat vanhaa kudosta niin, että haava kasvaisi edes joskus kiinni. Kirurgin kysymykseen haluanko anestesian vai paikallispuudutuksen, oli minulla vain yksi selvä vastaus: paikallispuudutus, kiitos. Leikkaussalissa vastaustani vielä uudelleen tarkennettiin kysymyksellä: ”Enkö pelkää kipuja?” Vastasin pelkääväni, mutta enemmän pelkään eetterin tuomia ongelmia, kuin vähäistä hieman suurempaa kipua. Siihen kirurgi naurahti ja alkoi piikittää puudutusainetta sääreeni.
Siinä odotellessani katselin leikkaussalia ympärilläni. Neljällä leikkauspöydällä oli täysi vilske päällä. Näin kuinka kuolioon mennyttä jalkaa amputoitiin. Kuinka nuorelta motoristilta vietiin ruhjoutunut varvas ja osa jalkapöytää ja sen, kuinka paljon pienelle pojalle annettiin eetteriä, jotta hän nukahtaisi. Ei siis minkäänlaista näkösuojaa, vaan kaikki tapahtui tässä ja nyt.
Nopeasti ja ammattitaidolla kirurgi sitoi haavan ja peitteli sen sitten asianmukaisesti. Nyt on kaikki hyvin. Elämään jäi vain pelko, onko mahdollisesti joku pöpö iskeytynyt pohkeeseeni ennen operointia. Se jäisi nyt vain nähtäväksi. Syytä pelkoon oli, sillä minkäänlaista antibiootin poikastakaan ei minulle sairaalassaoloaikana annettu, vaikka lämpöä oli joka päivä yli kolmenkymmenen, kosteutta ilmassa lähes sata ja kärpäsiä ja muita ötököitä ilma piukassa.
Jos ei ollut antibiootteja, niin ei ollut myöskään sairaalabakteereita. Sairaalan hygieniataso ei vastannut henkilökunnan ammattitasoa. Sain varmaankin parhaan mahdollisen hoidon, mitä valtiollisessa sairaalassa voisin saada. Hoidon tasoa en voi moittia, mutta sairaalan siisteydestä ja henkilökunnan palvelualttiudesta minulla voisi olla jokunen sana sanottavana. Maassa maan tavalla, tai maasta pois -periaatteen mukaisesti nyt siis vaikenen ja kiitollisena saamastani avusta kävelen omilla jaloillani. Vielä nytkin täällä kotomaassa syön varmuuden vuoksi jälleen uuden annoksen antibioottia, kun haava ei ota oikein parantuakseen…
Tämä on kertomus niille meikäläisille, jotka vielä valittavat suomalaisen sairaanhoidon tasosta ja siisteydestä. Ja tämä kertomus on tosi!
Vielä kerron toisen tarinan niille, jotka haluavat tietää jotakin arjen karuudesta Sri Lankassa.
Meillä on kummilapsia Sri Lankassa kaksi ja kolmatta syntyvää lasta odotimme kilpaa Surangin perheen kanssa.
Heille syntyikin kaunis tyttövauva 31.7.2006, 3765 g, terve, itki, imi äitinsä rinnasta maitoa ja teki kakit. Kaikki oli kunnossa, mutta kahdeksan tunnin jälkeen 1.8.2006 tyttövauva oli kuollut!
Miksi?
Surangi -äiti oli nähnyt, kuinka vastasyntyneelle vauvalle oli äitinsä rinnanimemisen jälkeen juotettu äidinmaidonvastiketta suoraan mukista kaataen lapsen suuhun. Vauva oli yskinyt ja pärskinyt. Hoitaja ”heitti” lapsen olalleen ja taputteli tätä selkään ja sai yskimisen loppumaan, jonka jälkeen tämä jatkoi juottamista. Juottaminen sai aikaiseksi saman reaktion kuin edellä. Nyt lapsi muuttui siniseksi ja veltoksi. Lapsi vietiin teho-osastolle, jossa vauva kuoli kahdeksan tunnin jälkeen. Lasta ei edes olisi haluttu näyttää vanhemmilleen, mutta he menivät luvatta teho-osastolle. Siellä he näkivät elottoman tyttövauvansa, jonka suusta ja nenästä oli valunut verta… Hoitovirhe on nyt poliisitutkinnassa. Vauvaa ei annettu vanhemmilleen haudattavaksi, vaan valtio/sairaala ”otti huolehtiakseen” lapsen hautaamisen.
Hoitajat sairaalassa jyrisivät sureville vanhemmille: ”Te olette vielä nuoria ja terveitä! Miksi itkette? Teillä on mahdollisuus vielä saada uusia lapsia!”
Olemme saaneet olla niin monessa ilossa mukana. Nyt on vuoro olla mukana Surangin, Hiruni -kummityttömme ja Prasannan surussa. Rukoilemme Taivaan Isää, että Hän on ottanut pikku tyttö-vauvan omaan enkelikaartiinsa. Tämä toive antoi Surangille ja Prasannalle uskoa tulevaisuuteen, jota Buddhan opit eivät tunne! Jumala siunatkoon Teitä rakkaat ystävämme!
Rauhaisaa syysaikaa teille kaikille, että olette jaksaneet olla tukenani koko Sri Lankassa olon ajan!
Keke