23.12.2008 Joulutarina
23,12,2008 Pentti-Oskari Kangas
Naantali 23.12.2008
=============
JOULUTARINA
”Hänellä ei ollut paikkaa minne mennä”.
Päätin kertoa Teille tarinan kyynelten muotoiselta saarelta, nuoresta naisesta, joka muiden unohdettujen lasten ja nuorten joukossa haaveili ihmisarvoisesta elämästä. Hän on ollut erityisavustettavanamme. Hän on Mallika, joka tuotiin Sri Lankan valtion ylläpitämään lasten ja nuorten vastaanottokeskukseen Baddegamaan kauan kauan sitten, silloin kun hän oli vielä pieni tyttö.
Olin pyytänyt Toivolaksi nimeämämme vastaanottokeskuksen henkilökuntaa kertomaan lisää Mallikan taustoista, sikäli kun ne tiedossa ovat. Tai ainakin haastattelemaan häntä. Viime tingassa sain vastauksen, jonka mukaan Mallika oli lähtenyt pois Toivolasta ja asuu jossain Ambalangodan tietämillä.
Hain jo toista joulutarinan aihetta. Ajatukseni palasivat kuitenkin aina takaisin Mallikaan.
Osaan vain arvata millainen lapsuuden tausta Mallikalla on. Tämä lastenkodiksikin nimetty paikka oli tsunamin jälkeen paremminkin lapsivankila. Se oli vaiettu paikka, jonka olemassaolosta ei suuremmin ääntä pidetty. Hakiessamme alueella tsunamin jälkeen niitä lapsia, jotka muut olivat unohtaneet (tsunamin jälkeen eriarvoisuus vain lisääntyi) pääsimme monien onnenkantamien ja vaiheiden jälkeen käymään siellä. ”Lasten kaatopaikalla”, kuten Marja-vaimoni sen ilmaisi.
Aidattu ja vartioitu alue, jonka ikkunoissa olivat kalterit. Ne suljettiin iltapäivisin ja avattiin aamuisin. Paikan hygienia oli sanoin kuvaamatonta. Lapset olivat täynnä paiseita ja syyhypunkkeja, muista pöpöläisistä puhumattakaan. Likaisissa ryysyissään ja peloissaan, sillä ulkopuoliset eivät saaneet puhua heille, eivätkä he näille. Kuri oli kuin aikuisten vankilassa.
Keitä nämä Luojan luomat lapset ovat? Kesti tovin ennen kuin saimme totuuden selville. Orpoja, hylättyjä, pikkurikollisia, päihteiden käyttäjiä, hyväksikäytettyjä jne. lapsia. Ongelmakodeista karanneita. Joukossa myös monella tavoin jälkeenjääneitä. Sellaisia, joihin yhteiskunta ei katsonut aiheelliseksi tuhlata varoja. Mallika on yksi näistä lapsista. Nämä onnettomat surkimukset, yhteiskunnan pohjalta, koottiin yhteiselle ”kaatopaikalle”. Rakennettiin parakkikylä rautaristikoineen ja turva-aitoineen. Sinne ei siis ulkopuolisille ollut asiaa. Ongelma vaiettiin.
Nimesimme paikan Toivolaksi, koska muuta ei enää ollut jäljellä kuin toivoa.
Nyt vajaan 4 vuoden jälkeen Toivola on nimensä veroinen. Suomalaisten Lotus Hill kummien ja vapaaehtoisten kenttätyöntekijöiden toimesta Toivola on nykyään avolaitos. Hygieniatilat, ruokailutilat, majoitustilat ym. on siistitty ja uusittu. Keskuksessa on kirjasto, kaksi urheilukenttää, puutarha, useita koululuokkia ja medical center. Olemme palkanneet lääkärin ja 3 opettajaa. 90% lapsista käy kylän koulua muiden lasten ohella ja lopuille erityisopettaja antaa preppausta kouluun menoa varten. Täit ja syyhyt ovat hoidettu ja lapset terveitä. Tarvittaessa sairas lapsi viedään heti lääkärimme toimesta Baddegaman sairaalaan. Lapset ovat iloisia ja avoimia. Hoitavat puutarhaa ja kisailevat urheilulajeissa pimeän tuloon asti. Harjoittelevat tietokoneluokassa tai leikkivät kerhohuoneessa. Portit on auki ja ristikot poistettu ikkunoista. Sukulaisetkin saavat vierailla.
Suosittu paikka on myös tilava ompelimo, jossa on toistakymmentä ompelukonetta. Vapaa-ajallaan lapset saavat työskennellä siellä. Moni onkin saanut sieltä ammattiin johtavan polun.
Tarinamme päähenkilö Mallika on elänyt Toivolassa lähes koko ikänsä. Kun hän ikänsä puolesta olisi ollut vapaa lähtemään, hän ei lähtenyt. Tämä oli hänen kotinsa. Eikä hänellä erään toisen joulutarinan tavoin ollut paikkaa, mihin mennä. Normaalisti nuori neito olisi ajettu vaan pois, mutta Mallika sai jäädä. Hän oli erinomainen ompeluohjaaja nuoremmilleen. Työnsä vastineeksi hän ei saanut palkkaa, mutta hän sai asua ja ruokailla Toivolassa. Vaatteensa hän teki itse.
Suuri elämänmuutos hänelle oli se, että palkkasimme hänet apuopettajaksi. 18-vuotiaana hänen kädessään oli ensimmäiseen kertaan omaa rahaa. Omalla työllä ansaittua. Tämä oli hänen tähänastisen elämänsä onnellisin päivä. Kun varsinaisten opettajien palkkoja viime talvena nostettiin, nostimme Mallikan palkan varsinaisten opettajien tasolle. Olisittepa nähneet Mallikan hymyn, kun sen hänelle kerroimme. Nyt hän on oikea opettaja.
Olen kuullut paljon paikallisten ihmisten elämästä. Haaveista ja unelmista. Uskon olevani oikeassa kun kerron, että Mallika muiden ikäistensä nuorten neitokaisten lailla haaveili samoista asioista. Nuorelle neidolle elämän päätarkoitus on avioliitto ja lapset. Loppuelämän turva ja vakuutus.
On luonnollista, että lastenkodin kasvattina ja asukkaana tyttö, ilman ammattia, ilman perhettä ja sukulaisia, saatikka sitten ilman myötäjäisiä, voi haudata haaveensa avioliitosta. Perheetön nainen ei ole mikään eikä mitään. Kuka huolehtii hänestä, kun hän on vanha. Tässä yhteiskunnassa ei ole vanhusten tukea, sosiaalikassaa eikä eläkerahastoja. Lapset ovat kuin vanhuusajan vakuutus. Mutta nytpä Mallika olikin jo saavuttanut yhteiskunnassaan arvostetun ammatin. Opettajan ammatin.
Siksi tieto, että Mallika oli lähtenyt Toivolasta, aiheutti minussa huolta ja surua. Mietin mitähän hänelle on tapahtunut. Olenhan kuullut kaikenlaista. Isompia tyttöjä on joutunut ihmiskaupan uhreiksi. Heillä kun ei ole mitään eikä ketään.
Muutama päivä sitten saapui sateiseen Pohjolaan kirje Sri Lankasta.
Se kirje oli Mallikalta. ”Minun äidilleni ja isälleni Marialle ja Oskarille.”
Se oli HÄÄKUTSU.
Oi tätä onnen päivää. Vanhalla miehellä tuli jälleen ”vesi glaseihin”.
Sen pituinen se.
Tämäkin Joulutarina on tosi.
Rakkauden Joulua
Oskari Onnellinen
ja vaimonsa Maria