25.02.2009 Luxusta ja savimajoja

25,2,2009 Pentti-Oskari Kangas

PÄIVÄKIRJA 23.2.2009
Sri Lanka

PIKALOMA ATOLLEILLA

Kuten viime kirjeessäni paljastin, hilppasimme hässäkän keskeltä pikalomalle naapurisaarille. Malediivit sijaitsevat Sri Lankasta lounaaseen runsaan tunnin lentomatkan päässä.

Hieman taustatietoa Malediiveistä:

Viime syksynä olivat vaalit, jotka voitti oppositiopuolueen 41-vuotias kaveri, Nasheed, jota myös ”Anniksi” kutsutaan. Entinen presidentti oli vallassa kuusi viisivuotiskautta eli yhteensä 30 vuotta. (Aasian kauimmin palvellut johtaja). Kansanäänestykset siellä kyllä järjestettiin, mutta ehdokkaita oli vain yksi. Hän nimitti virkoihin sukulaisiaan ja ystäviään ja oli tosi diktaattori. Vasta nyt sinne saapui demokratia. Ex-presidentti sanoi haastattelussa, ettei köyhä ja kouluttamaton maa ollut ”valmis” demokratiaan. Malediivit on kuitenkin yksi maailman hohdokkaimmista  luxus-lomakohteista ja tulot turismista ovat 1 miljardi euroa vuosittain. Silti 25% kansasta on köyhää, niin köyhää, että jopa seitsemän perhettä voi joutua asumaan pääkaupunki Malessa yhdessä huoneessa. Nuoriso on tekemättömyyteensä tympääntyneitä joten (kovat) huumeet ovat ongelma ja sitä kautta rikokset. Tuloerot ovat valtaisat.

Uusi presidentti on entinen toimittaja. Poliittinen toisinajattelija, joka joutui 13 kertaa vankilaan arvosteltuaan presidenttiä ja tämän politiikkaa ja oli lisäksi kotiarestissa sekä maanpaossa, opiskellut Englannissa. Koulutukseltaan Maritim (meri)-insinööri. ”Myöhempien aikojen” eli nykyajan Nelson Mandelaksikin häntä kutsutaan. Niin, että se tästäkin paratiisista, huokaus.  

Pinta-ala: Muutama sata neliökilometriä – 1192 saarta plus 26 atollia.  Korkein kohta on 2,4 m merenpinnan yläpuolella. Asukkaita 380.000. Uskonto pääosin islam. Uusi presidentti suunnittelee muuttavansa presidentinpalatsin valtion ensimmäiseksi yliopistoksi. Maassa on 70.000 ulkomaalaista työntekijää sekä 33.000 laitonta maahanmuuttajaa, lähinnä Intiasta, Sri Lankasta, Bangladeshistä ja Nepalista.


TURKOOSIN KIRJOA

Jo lentokoneen ikkunasta avautui uskomaton värimaailma. Ei ole Tikkurilan värikartassa niin montaa turkoosin sävyä kuin täällä. ”Malediivien turkoosi” olisi uskomaton värien kirjo. Nopealla vesibussilla puolen tunnin ajomatka Paratiisisaarelle, joka sijaitsi samalla atollilla kuin pääkaupunkikin. Saari on 900 m pitkä ja 300 m leveä. Hotellihuoneita noin 400, osa paalujen päällä vedessä, osa valkean hiekan rannalla ja osa saaren sisäosassa. Meille kävi tuuri: Tilaamamme 2 tähden majoitus muuttui tilan puutteen vuoksi 5 tähden huoneeksi. Parvekkeen ovelta hiekalle ja turkoosin sisään sukeltamaan. Marja – innokkaana vesielävänä viihtyi värikylläisyydessä. En osaa sanoin kuvata myöskään sitä kalojen värimaailmaa, mikä eteemme avautui. Ei sellaista ole edes elokuvissa. Marjan sukellukset loppuivat yllättäen ”mökkirannassa”. Illalla pimeyden jo laskeutuessa lueskelin huoneessa Kuuban tarinoita. Marja ryntäsi rannalta hysteerisenä huutaen: ”Oskari, tule äkkiä katsomaan!” Siinä uiskenteli siimahäntäinen rausku, samanmoinen joka tappoi siimaniskulla australialaisen, kuuluisan krokotiilimiehen. Siinä se uiskenteli Marjan uimavedessä.

Seuraavana päivänä hän siirsi sukelluksensa sukelluskoulun rantavesiin. Minä käytännöllisesti katsoen melkein hukuin kesällä 1964 Iniön aukolla, eikä oikein enää uiskentelu ole maistunut sen jälkeen. Marja ja erityisesti Karioskari pitävät huolen puolestani perheen vesipeto-ominaisuuksista.

Uskokaa tai älkää, mutta vaikka kaikki oli viimeisen päälle, palvelu, ruoka, luonto, kaikki, niin kolmen vuorokauden aika oli ihan tarpeeksi. Aloin jo saada näppyjä joutenolosta. Niin ovat kertoneet muutkin saarella vierailleet. Uskomaton paikka, joka kannattaa nähdä, mutta tuskinpa uudelleen. Se on nähty ja koettu. Elämäni 89. valtio.


Valkoisen ja turkoosin juhlaa


Osa majoituksesta on rakennettu meren päälle


Japanilainen morsian oli ottanut 
häämatkalleen virka-asunsa


Meidän perheen vesipeto

TAKAISIN SRI LANKAAN

Kolmen lomapäivän jälkeen Malen kentälle ja koneeseen. Hetkeä ennen laskeutumisen aloitusta kone sai pahoja ilmavaivoja. Kuopat ravisteli ja hyppyytti konetta oikein kunnolla. Ennen kokematonta. Sitten tunsimme, kuinka korkeus alkoi pudota ja kone aloitti jyrkän kaarron. Hajosiko joku. TV:n näyttöruudusta näki, että olimme kääntyneet takaisin. Vatsanpohjaa kipristi oikein kunnolla. Vieressämme olleet korealaiset hymyilivät. Tiedättehän heidät, joiden tuska näyttää hymyltä.
Vihdoin Captain spiikking: ”Colombon lentokenttää on pommitettu ja se on suljettu. Käännymme takaisin. Polttoaine riittää. Hyvää matkaa!”

Laskeuduttuamme avasimme kännykät. Viestejä oli tullut kymmenittäin. Olimme hetkessä ajan tasalla ja ystävämme pitivät siitä huolen koko illan. Se on sitä nykyaikaa.


TALVISODAN MENINKI

Lotus Hill -kummimme, Maakannaksen perhe, oli lähdössä Suomeen ja majoittui viimeiseksi yöksi Colomboon. JP:ltä tuli viesti: -Olimme juuri menossa nukkumaan, kun ulkoa kuului kauhea räiske. Valot sammuivat. Kurkkasin ikkunasta. Ilmatorjunta ampui raivoisasti ja taivas oli täynnä valojuovia. Tulipalojakin näkyi. 150 m päässä hotellissa oli iso hallintorakennus tulessa.

Kovaääniskuulutuksella asukkaat evakuoitiin hotellin väestösuojaan, maanalaiseen käytävään. ”Miten perhe suhtautui asiaan?” kyselin. ”Lapset olivat unenpöpperössä ja vaimo tossa hiukan vapisi, mutta minulle, Hennala vuosimallia 89, tällainenhan on rutiinia. Tällaiseen minut on koulutettu.” Totesin, että taisi olla sellainen talvisodan meininki. JP jatkoi: ”Vajaan tunnin kuluttua pääsimme taas huoneeseen. Ala-aulassa soitti filippiiniläisorkesteri jazzia.”  Sain aiheen jatkaa: ”Ja sitten oli Titanicin meininki.”

Joskus kauan sitten kerroin tamilitiikereiden kahdesta tsekkiläisestä lystikoneesta, jotka pommittelivat pääkaupunkia ja aikaansaivat suurta hämmennystä ja nöyryytystä. Nämä samat koneet olivat taas asialla, mutta ammuttiin molemmat alas.  Sissipäällikkö Velupillain poika muuten opiskeli Lontoossa lentokoneinsinööriksi. Koneiden huoltohommat taisi nyt jäädä silleen.

Parin tunnin odotuksen jälkeen uusi yritys ja nyt onnistui. Coolman oli odottanut kentällä yli yön ja silmät ristissä ajoi kotiin. Matkan varrella ohitimme myös uuteen uskoon muokattua verohallinnon rakennusta. Liekö koneen ohjaajalla henkilökohtaisia antipatioita. Merkillinen sattuma kaiketi vain.

Kotiin tultuamme eräs maamiehistämme totesi happamena, että taas te olitte paikalla, kun jotain sattuu.  Ei oltu ihan, mutta melkein.. Mutta melkeintä ei lasketa.


KADONNUT KYLÄ

Lotus Hill -tunnuslause ”Autamme heitä, jotka muut ovat unohtaneet” –  toimii edelleenkin ja on ajankohtainen:

Eteemme avautui laakso, jonne kulki viheliäinen kärrytie, niin kuin Naantaliin 1800 -luvun lopulla. En ollut uskoa silmiäni. Laaksossa oli noin 200 savesta kyhättyä matalaa majaa. Jokaisen edessä kauniisti hoidettu pieni puutarha. Siistiä, uskomattoman siistiä. Mutta äärimmäisen köyhää. Täällä nämä kaksi asiaa eivät välttämättä kohtaa toisiaan.

Erään talon eteen oli levitetty suuri muovipressu auringon suojaksi. Paikalla oli arviolta 1000 ihmistä. Suurin osa lapsia. Minulla nousi pala kurkkuun. Olen kokenut tämän ennenkin. Joulun jälkeen 2004. Tsunamin jälkeisenä aikana pelastuneiden kokoontumisleireissä. Ja siitähän tässä oikeastaan olikin kysymys.

ROBIN HOOD

Olemme ystävystyneet paikallisen nuorukaisen kanssa, jotka kutsutaan Robin Hoodiksi. Hän auttaa alueen köyhiä. Hänestä puhutaan. Häntä ihaillaan ja tietenkin myös vihataan ja kadehditaan. Paikallisen tapaan ihmisistä puhutaan paljon. Olen päättänyt seurata omin silmin ja omin hoksottimin ja tehdä oman tilannearvioni. Mutta tämä näky lumosi minut.

Tsunamin jälkeen kaikki kotinsa menettäneet eivät suinkaan saaneet avustusjärjestöiltä uutta tilalle. Ne, jotka asuivat kyhätyissä kojuissaan lähellä meren rantaa, eivät saaneet mitään, koska asunnot olivat laittomasti rakennettu valtion maalle.

Nämä ihmiset ovat todellisia väliinputoajia. Robin Hood, jota aloimme kutsua Marjan ehdotuksesta MURUKSI (en ole svartstrumppa, mutta miksiköhän?) hankki haltuunsa tiettömien taipaleiden takaa usean kymmenen hehtaarin kokoisen laakson, jonka aikanaan omisti joku ulkomaalainen. Perillisten puutteessa alue jäi ”ei kenenkään maaksi”.  Tämän laakson Muru palstoitti 200 perheelle, ja teki vaatimattomat polut alueelle.

Rautatieasemilta, bussikatoksista ym. paikoissa majailleet asunnottomat perheet hän kokosi laaksoon ja antoi heille materiaalia talojen rakentamiseen. He rakensivat savesta siistejä, pieniä asumuksia. Muru toimitti kasvien, kukkasten ja hedelmäpensaiden taimia. Laaksoon valittiin kyläpäällikkö ja sosiaalinen järjestäytyminen alkoi.

Osa kyläläisistä sai töitä läheisiltä kaneli- ja teeviljelmiltä, mutta valtaosa elää edelleenkin työttömänä. En ymmärrä, miten ihmeessä he tulevat toimeen. Valtio eikä mikään viranomainen heitä avusta. Eikä mikään avustusjärjestökään. He elävät siellä viidakon keskellä laaksossa omaa elämäänsä. Piilossa ja unohdettuna. Ilman Robin Hoodin apua he eivät selviäisi.

KAMALAT VALKOISET IHMISET

Me menimme paikalle extempore, emmekä tienneet paikasta oikeastaan mitään. Se oli todella paikka, jossa asuvat tsunamin uhrit ovat heitä, jotka muut ovat unohtaneet. Samaan aikaan kun tsunamialueen hyväosaiset haalivat useitakin avustustaloja samalle perheelle. Aina välillä tulee mieleen, että nyt olisi aidolle kommunismille sijaa.

Matkassamme oli muutama sata käytettyä silmälasia, jotka hupenivat hetkessä. Jakeluun menivät myös lukuisat kynät ja vihot sekä pari isoa kassillista vaatteita. Vaimo oli heltynyt todelliseen uhraukseen, sillä jakoon meni hänen Vaasan Palloseuran pelipaitansa 60-luvulta, jolloin hän oli voittamassa jalkapallossa SM hopeaa. Eli, etteikö meidän perheessä olisi urheiltu!

Hellyttävin hetki oli Maakannaksen perheen mukanaan tuomat pehmolelut. Kylän pienimmät, tsunamin jälkeen syntyneet lapset, jotka eivät tuskin koskaan ole käyneet laakson ulkopuolella, olivat järkyttyneitä valkoisia nähdessään. Vapisevin käsin he ottivat uudet kainalokaverit vastaan. Kiitokset Maijalle ja Paavolle ja taustavoimille.


Unohdetun kylän väki oli meitä vastassa


Savimajan edustalla valkoiset merkillisyydet


Kylän poikia


Kylän tyttöjä


Pelottava valkoinen mies tähtää kamerallaan


Pehmolelujen kavalkaadia


Pikkanen ja pikkasen isompi


Pikku saaja ja vähän isompi Nalle.
Pelottaakin.


Päähine kuumuutta vastaan


Suloisia


Helluisia


KYLÄN YLPEYS

Ennen poislähtöä Robin Hood suoritti sosiaalisia tehtäviään. Hänen ratkottavakseen tuotiin vaikeimmat tapaukset. Yksi pikkupoika oli suutuksissaan lyönyt krikettimailallaan kaveriaan päähän. Hän sai sellaisen läksytyksen, että varmasti muistaa. Hänet uhattiin erottaa kyläyhteisöstä kokonaan. Lopuksi annettiin kuitenkin vielä viimeinen mahdollisuus. Sitten kyläpäällikkö toi meille kirjeen ja valokuvan. Kylän suuri ylpeys oli tyttö, joka oli päässyt Yliopistoon. Hän opiskelee humanistisia tieteitä. Olisitte nähneet, kuinka ylpeitä kyläläiset olivat tästä tytöstä.  Kuulin vaan suuni sanovan kyläläisille, että me otamme tytön avustuskohteeksi.

Nyt kun Lotus Hill -vammaiskeskushanke on pulkassa, sopii tällaisen kyläyhteisön avustaminen hyvin hankkeellemme. Eikö vain? Sähköä ei ole mailla halmeilla ja veden kanssa on suuria ongelmia. Mutta siistiä on. Se on hyvä lähtötilanne. Osa lapsista sentään saa läpsytellä paljain jaloin 8 km koulumatkan. Tehdäänpä tarkempaa analyysiä. Raportoin lisää. Taas on tunne, että ollaan oikealla asialla.

MUUTA

Asiaa olisi vaikka kuinka, mutta jatkan seuraavalla kerralla. Munuaispoika on edelleen sairaalassa odottamassa kuntonsa kohottamista ja leikkausta. Odotamme koko ajan lääkärin raporttia. Vammaiskeskuksessa on menossa siivoustyöt.
10.3 on luovutustilaisuus. Lähellä ollaan.

Olkaamme onnellisia omassa kodissamme ja omassa isänmaassamme. Me olemme etuoikeutettuja –  me suomalaiset. Huomaatteko, koti-ikävä iskee.

Rakkain terveisin


Pentti-Oskari
Sähköpostia Oskarille

PS.

Voihan verokirja !
Että tämäkin vielä

TARJA ON TAAS RASKAANA

Annoin kylän eläinlääkärille vuosi sitten 2000 rupeeta, että antaa Tarjalle piikin. Sen jälkeen kun Mara, Urkki ja Manu meinasivat sekoittaa koko huushollin. Ei enää. Meiltä loppuu presidentitkin. Jos tulee iso katras, otan käyttöön tulevienkin pressojen nimet. Uskaltaisko laitta Saulin?  Jos tulee tyttöpentuja, olemme pulassa. Koiran estävän käärmeaidan rakentaminen on juuri meneillään. Emme ehtineet naapurin moppien vierailuja Tarjan luo estää. Vai olisiko se Dobermanni ehtinyt?

—————————

Sain taas virkistävän kirjeen ja tehtävän.

Opettajakummimme käsittelee päiväkirjojani koulussaan lasten kanssa. Huh huh. Olenkohan osannut kirjoittaa säntillisesti? Oheistan saamani kirjeen ja samalla vastaukseni.

Hei Pentti-Oskari ja Marja!
 
Takana on huikean talvinen hiihtoloma, joten aika astua sorvin ääreen. Annoin oppilaille tehtäväksi hiihtolomalla miettiä teille kysymyksiä. Vaikken olekaan luonteeltani pessimisti, tietty epäilys tehtävän suorittamisesta asui mielessäni koko loman. Erehdyin ja pahasti, hyvä niin. Kun atk-tunti alkoi, käytimme tovin kertaamalla asiaa. Oppilaat katsoivat minua ja sanoivat: ”niiinnnn meillä on vaikka kuinka paljon kysymyksiä.” Hämmästyin, mutta kun pienet sormet alkoivat takoa näppäimistöä, oli open aika syödä hattunsa.
 
 
1. Onko siellä kamalan kuuma yölläkin? -tyttö 12 v

Yölämpötila saattaa laskea joskus jopa 25 asteeseen. Vaimoni alkaa silloin palella. Minä voin hyvin silloin. Kas kun olen niin iso. Suomessa tuo 25 astetta on helleraja.

Tasan ei käy onnen lahjat. On kivaa, kun ei tarvitse peittoa. Käytän joskus lakanaa, mutta sitten herään lakanarullan sisältä yltä päältä hiestä. Kun täällä kuumassa on tarpeeksi kauan, alkaa nähdä unia talvisesta Suomesta. Eräänä yönä näin unta, että kieriskelin lumessa. Sitten heräsin lakanarullan sisältä. Nauratti vähän itseänikin.

2. Onko siellä MacDonalsia? -poika 11v

Väittävät, että pääkaupungissa joku olisi sellaisen nähnyt. Tämä tieto ei ole varma, joten sitä ei kannata levittää.

Hyvä ystäväni Salmelan Heikki eli Hese aloitti nuorena poikana Naantalin linja-autoasemalla nakkikioskilla. Nyt hänellä on Hessburgereita ympäri maata ja ulkomaillakin. Hese on hyväsydäminen, humaani mies. Hän hankki Bangladesistä, aika lähellä Sri Lankaa, tontin ja on nyt avaamassa siellä Hessburgeria. Kaikki tulot siitä toiminnasta hän antaa paikallisille köyhille. Muistakaa tämä, jos valitsette pikaruokapaikkaa. Hese on hieno mies

3. Montako puskutraktoria teillä on ja saako oppilaat osallistua rakennustöihin? -poika 12v

Olipa hauska kysymys. Täällä on puskutraktorin tilalla 20 miestä ja 10 lapiota. Kaikille ei riitä lapioita. Mutta systeemi on hyvä, koska valtavasta kuumuudesta johtuen on hyvä, että puolet miehistä lepää hikoillen kun toinen puoli tekee töitä.

Lasten vastaanottokodin rakennustöissä isommat pojat saavat ja haluavat myös osallistua joihinkin rakennustöihin. Yleensä jokainen lapsi osallistuu johonkin työhön. Isommilla tytöillä on omat keittiövuorot. He tekevät kaiken ruokansa itse. Osa hoitaa puutarhaa, osa kiipeilee palmuissa pudottamassa kookospähkinöitä, osa siivoaa jne. Kun menimme tänne ”lasten kaatopaikalle” niin ei ollut, vaan lapset suljettiin koulun jälkeen ristikoiden taa huoneisiin, eikä heillä ollut mitään tekemistä.

Suomalaisten Lotus Hill kummien maksamilla varoilla olemme voineet kehittää paikkaa niin, että nyt voidaan puhua jo lastenkodista. Siellä on kirjasto, sairastupa, ompeluluokka, tietokoneluokka, leipomo, TV-huone jne. Erityisopettajat opettavat uusia tulokkaita koulunkäyntiä varten jne. Alueella on kaksi urheilukenttää ja lapset pelaavat innokkaasti lentopalloa, mutta erityisesti oman maan suosituinta urheilulajia, krikettiä. Se muistuttaa hiukan suomalaista pesäpalloa.

Sri Lankalaiset ovat tässä lajissa olleet muutaman kerran jopa maailmanmestareita. Saari oli upota, kun ihmiset hyppivät innoissaan voitosta. Kun menossa on peli Intiaa, isoa naapuria vastaan, ulkona ei ole piapon piappoa. Kaikkialla on autiota ja tyhjää. Ihmiset istuvat TV:n ääressä. Jollei sellaista ole, haetaan sellainen naapuri, jolla on.

4. Onko kaikki lapset orpoja vai onko heillä edes isä? -tyttö 11

Toivolassa, joka on pääkohteemme, suurin osa on täysin orpoja tai puoliorpoja. Siis ilman isää tai äitiä. Sitten on sellaisia, jotka vanhemmat ovat hylänneet tai vanhemmat joutuneet hunningolle ja lapset otettu talteen. Vähän niin kuin Suomessakin. Viinalla on suuri osuus näissä murheellisissa tarinoissa.

5. Voiko siellä uida, ilman, että tarvitsee pelätä hyökyaaltoa? -tyttö 11v

Täällä voi uida mainiosti ja uimarantoja on satoja kilometrejä. Hyökyaaltoja ei kannata pelätä. Ei sellaisella pelolla ole mitään hyötyä. Auton alle jääminen on  monta kertaa vaarallisempaa ja todennäköisempää kuin uusi hyökyaalto. Tsunamia edeltäneestä hyökyaallosta on tainnut kulua rapiat 3000 vuotta. Joten jos uskoo tilastoihin, niin eipä taida kannattaa pelätä. Ainakaan hyökyaaltoa. Elämästä nauttiminen, jollaista uiminenkin on, on tärkeää osaamista. Siitä saa hyvää mieltä ja silloin harmittavatkin asiat unohtuvat. Se on sitä positiivista elämistä. Kun tekee sellaista, joka saa aikaan itselleen hyvän mielen ja jos saa muillekin, aina vaan parempi.

Olen itsekin toiminut vuosikausia uimakoulunopettajana. Meillä tämä uimakausi vain on niin turkasen lyhyt. Täällä se on aina. Mutta toisaalta on kiva odotella pitkän talven ja kevään, kun pääsee taas uimaan. Sitten se tuntuu oikein makealta.

6. Tykkääkö oppilaat käydä koulua? -poika 12v

Lapset rakastaa koulunkäyntiä. Täällä vain on ikävää, kun monet lapset eivät voi mennä köyhyyden vuoksi kouluun. Jotta pääsee kouluun, on ostettava omat koulukirjat ja välineet, koulukengät ja kouluvaatteet. Siihen ei läheskään kaikilla ole varaa. Vuosi sitten järjestimme ”Joulureppukamppanjan” johon suomalaiset lahjoittivat niin paljon rahaa, että saimme 3800 koulureppua, jonka sisällä oli koulutarvikkeet ja koulukengät.

Siis 3800 köyhää lasta pääsi kouluun. Uskot varmaan, että oli hienoa seurata reppujen jakoa. Matkustimme lähes 3 viikkoa ympäri saarta kaikkein syrjäisimmille kylille, jossa köyhyys oli suurinta. Näimme niin paljon, ettemme ikinä unohda sitä. Siellä näiden lasten keskellä monesti ajattelin, että jokaisen suomalaisen koululaisen olisi hyvä käydä tällaisessa paikassa. Uskonpa, että moni jättäisi kiukuttelunsa merkkitossuista ym. hömpötyksistä sikseen.

Tällaisen köyhän maan tulevaisuuden kannalta on hyvin tärkeää, että lapset voisivat käydä koulua. He ovat sitä kiitollisia ja onnellisia. Se on lasten yksi suurimmista onnista. Miten on Sinun laitasi?

7. Onko kouluruoka hyvää? -tyttö 11 v

Koko maassa ei ole kouluruokailua. Siihen ei ole varaa. Jotkut lapset saavat kotoaan evääksi banaanin tai jonkun muun hedelmän. Kaikki eivät sitäkään. Ilmankos suurin osa lapsista on aliravittuja. Monen koulunkäynti kärsii juuri tästä puutteesta. Syöminen on vasta illalla kotona eikä välipaloja ole. Suurin osa lapsista ei ole eläissään syönyt yhtään ainoatakaan karkkia. Suomi on muuten ensimmäisiä maita maailmassa, jotka aloittivat kouluruokailun sotien jälkeen. Olen elänyt sen ajan. Suomessa oli myös silloin puutetta ja köyhyyttä ja lapset usein aliravittuja. Kouluruokailu oli koko Suomen kansan kannalta uskomattoman tärkeä ja merkityksellinen asia. Ruoka oli yksinkertaista. Usein velliä tai puuroa. Mutta sen voimalla suomalaiset nousivat sodan jälkeen parempaan vointiin. Nythän meillä Suomessa on sellainen kouluruoka, että srilankalaiset lapset eivät ole nähneet sellaista suurimmissakaan juhlissa. Taas on syytä kiitollisuuteen. Meillä suomalaisilla.

Minun suuri haaveeni on ollut jo yli 10 vuotta, käynnistää täällä kylässämme kouluruokailu. Mutta kaikkialle ei ehdi, kun pitäisi suurimman osan ajasta vielä käydä töissä.

8.Onko siellä kaupungissa oma jääkiekkohalli? -poika 11 v

Ei ole jääkiekkohallia eikä mitään muutakaan urheiluhallia. Kansallispeliä krikettiä pelataan missä tahansa, jossa on tasainen maasto. Meidän kylän lapset pelaavat sitä joka päivä meille menevällä tiellä. Kun heillä ei ole varaa ostaa palloja, lapset hakevat viidakosta kuivia, kovia pyöreitä hedelmiä ja läiskii niitä palmun oksan tyngillä. Ja hauskaa on. Useasti kun tulen kotiin mopollani, en malta jatkaa matkaani, ennen kuin peli on päättynyt. Meidän tiemme vierellä on upottavaa liejua oleva hetteikkö. Kun ”pallo” lentää sinne, loikkaavat lapset sen perään polviaan myöden liejussa.

9. Mistä oppiaineesta tytöt pitävän eniten? -tyttö 12v

Englannin kieli on suosittu. Samoin vanhemmilla tytöillä ompelu. Srilankalaisten koululaisten unelma-ammatti on, yllätys yllätys, opettaja.

10. Onko siellä pakko käydä koulua? -poika11v

Koulupakkoa ei käytännössä ole, koska ei voi pakottaa kouluun, jollei ole siihen tarvittavaa rahaa. En kyllä ole kuullut yhdestäkään sellaisesta lapsesta, joka ei haluaisi mennä kouluun, jos siihen on varaa. Jos et voi käydä koulua, joudut elämässäsi muiden taakse. Siellä on ikävää.

11. Onko kaikilla oppilailla omat kynät ja kirjat? -tyttö 11v

Ei läheskään. Yksillä kirjoilla pärjää useasti monta perhettä. Eikä ole lainkaan poikkeuksellista, että monilapsisella perheellä on yksi yhteinen kynä.

12. Onko koulussa kiusaamista, jos ei siis osaa jotain juttua tai on vähän erilainen kuin muut? -poika 12 v

Hyvä kysymys. Kysyin tätä kerran yhdeltä opettajalta, että ei kovin paljoa. Joskus kuitenkin. Vammaisten lasten kohdalla tilanne on murheellinen. Heitä ei aina kohdella inhimillisesti. Siksi meidän hankkeemme rakensi vammaisille lapsille koulutuskeskuksen. Siellä hoidetaan lapsia ja koulutetaan vanhempia, opettajia ja virkamiehiä ja naisia suhtautumaan vammaisiin lapsiin, kuten muhinkin lapsiin. Tässä asiassa Sri Lanka elää kuin Suomi 50 vuotta sitten.

13. Onko koulussa lemmikkieläimiä? -tyttö 11 v
 
Ei tietääkseni. Jollei sellaiseksi lueta lapsilla monesti olevia hiustäitä.
 
KIITOS HIENOISTA, UPEISTA KYSYMYKSISTÄ.
KIITOS NIIN PALJON, ETTÄ VARMAAN RIITTÄÄ.

Oskari Onnellinen (läskiset portaat ja luuranko hissi ja ovessa lukee että Oskarin tissi )