26.06.2006
26,6,2006 Pentti-Oskari Kangas
Keken terveiset Hikkaduwasta
26.6.2006
Tervehdys ystävät
Kaksi ja puoliviikkoa on jo vierähtänyt siitä, kun jätin taas kauniin, mutta hyvin viileän suomalaisen kevään, tullakseni tänne viidakkoon kuumaan ja hyvin kosteaan ilmanalaan. Ensimmäisinä päivinä oli ajankohtaan nähden liiankin kuumaa ja kuivaa, jolloin riisipellot alkoivat kuivua ja juuri kylvetty riisi alkoi kuivuudesta kärsiä. Viikon kuluttua monsuunisateet alkoivat uudelleen aivan yllättäen. Ne alkoivat hurjina kaatosateina ensin maan keskivaiheilla siirtyen sitten vähitellen rannikolle ja tietysti Naganden viidakkokylään, meillekin. Nyt pellot peittyivät paksun vesivaipan alle, mikä taas tukahduttaa jo kellastumaan alkaneen riisin. Liika on aina liikaa. Mieleeni tuli suomalaiset maanviljelijät ja heidän ongelmansa kotisuomessa. Jos ei ole maanviljelijöillä helppoa Suomessa, niin ei se ole helppoa täälläkään…
Joet tulvivat jo ihmisten pihoille ja asumuksiin, jotka oli rakennettu aivan joen partaalle. Katselin voimattomana, miten ihmiset kahlasivat puolisääreen ulottuvassa vedessä kotinsa tienoilla valmistaen kaikesta huolimatta tyynesti avotulella ruokaa perheilleen kuten aina ennenkin. Kasvoilla oli epätoivon ja minkäs sille voi -ilmeet. Kukaan ei kuitenkaan näyttänyt sen kummemmin huolestuvan tilanteesta, vaikka useimpien kotien ainoa vuode, maalattia olikin nyt veden alla. Moneen paivään ei sillä maalattialla voi nukkua. En vain tiedä, miten he sen asian hoitavat. Auttavatko naapurit, vai ketkä?
Baddegaman alueelle johtavalla tiellä oli kaksi siltaa, joiden yli minun oli joka paivä mentävä, jotta pääsisin työpaikalleni joko Halpatotan lastenkotiin tai Baddegaman temppelikouluun, josta oli nyt alkuun tullut tukikohtani ja toimistoni rekisteröintipapereiden tekoa varten. Jos sateet vielä jatkuvat pitkään, on vaarana, etten enää pääsisi työpaikalleni suorinta tietä, vaan joutuisin ajelemaan pitkin viidakkoteitä työpaikalleni, veden noustessa sillan yli ja estäen matkanteon.
Onneksi rankkasateet loppuivat tai ainakin vähenivät maan keskiosassa, jolloin joen vedenpinta näytti ainakin minusta kääntyneen laskuun tai ainkin pysähtyneen nousussaan. Menee vielä pitka aika, ennen kuin joenrannalle rakennettujen maalattiatalojen ihmiset pääsevät asumaan talojensa sisätiloissa. Mitenkä heitä voisi auttaa? Veden laskettua vien näihin taloihin ainakin säkillisen riisiä kuhunkin auttaakseni edes vähän heitä ahdingossaan.
Muuten nämä päivät ja viikotkin ovat menneet tavattomassa kiireessä.Tavanomaisten suosituskirjeiden ja muun tarvittavan materiaalin keräämiseen Lotus Hill -projektin rekisteröintiä varten, on vienyt lähes kaiken aikani. Aamuvarhaisesta ilta yhteentoista saakka olemme suomalaisen Psykologien sosiaalisen vastuu ry:n varapj:n, Kirstin kanssa tehneet töitä, ja matkustaen lähes joka päivä Galleen, aluekeskukseen, joka sijaitsee 27 km:n päässä Hikkaduwasta etelään, hakeaksemme milloin minkäkinlasta paperia aluehallinnolta. Paperityöt näyttävät vihdoin ja viimein loppuvan, kun lähes kaikki tarvittava materiaali rekisteröintiä varten on kasassa. Sinikka -vaimoni toimii viimeisten papereiden kuriirina, tuoden ne mukanaan tullessaan tänne Sri Lankaan tutustumaan paikallisiin ihmisiin, oloihin ja tietysti myös lomailemaan.
Paljon on muutakin tapahtunut näiden päivien aikana. Halpatotan lastenkotiin on saatu palkatuksi projektin rahoilla uusi tarmokas ja innokas lääkäri, joka työskentelee viitenä paivänä viikossa Halpatotassa ja yhden päivän viikossa Sambodi -nimisessä vammaisten asuntolassa. Sambodi on singhalia joka tarkoittaa nimenomaan vammaista, ei siis olekaan kirjoitusvirhe, niinkuin aluksi luulin. Lääkäri on hyvin innokas kokeilemaan kaikkea uutta. Hän on jo voittanut lasten luottamuksen ja nauttii silminnähden saamastaan luottamuksesta.
Jostakin kumman syystä Halpatotaan perustetaan erityisluokka täysin lukutaidottomille ja hitaammin oppiville oppilaille, joilla ei olisi edellytyksia oppia ”normaaliluokassa” Olen ostanut kaiken tarvittavan materiaalin ja Lotus Hill -projektin palkkaama matematiikan opettaja alkaa pian opettaa lapsia erityisluokassa. Minusta tämä on erittäin hienoa ja edistyksellistä tässä maassa. Minulla ei ole muuta osuutta, kuin olen omalla esimerkilläni näyttänyt keinot vaikeimpien lasten kohtaamisessa Halpatotan lastenkodissa, ja opettajat ja tietysti laitoksen johtaja ovat vetäneet omat johtopäätöksensä asioiden hoitamisesta.
Saan olla myös mukana hääjuhlan järjetelyissä, kun ensi kuussa tsunamissa kaikki omaisensa ja omaisuutensa menettänyt nuori 18 -vuotias kaunotar vihitään komean orpopojan kanssa. Keväällä en päässyt oman kummityttöni häihin Suomeen, niin tämä varmaan on hyvä korvaus siitä, etten ollut läsnä niissä häissä! Olisin luonnollisesti halunnut olla läsnä kummityttöni häissä, mutta asiasta sovittiin jo etukäteen hänen kanssaan, että joudun olemaan poissa häistä.
Keväällä kirjoittelin ”lautatalon” perheestä, jossa pienessä n. 35 neliömetrin maalattiatalossa asui 9 henkeä. Talon äidillä on paha astma sekä sydänvika ja vanhimmalla tyttärella myös samat oireet. Tälle perheelle halusin rakentaa uuden kodin, jossa olisi kaasulla toimiva hella ulkotulien tilalla, kaivo ja toiletti. Nyt yllätys oli suuri, kun tullessani takasin Nagandeen talosta ei ollut mitään jaljella. Talo oli purettu ja kaikki oli viety pois. Paikalla ei ollut kuin uuden rakennuksen perustusten kaivaukset. Luulin ensin, etta olin pahasti myöhästynyt hankkeessani, mutta tarkemmin asiaa tiedusteltuani sain selville, että ”lautatalon” väki oli häädetty asunnostaan, koska eivät olleet maksaneet velkojaan.
Perhe oli joutunut ottamaan velkaa, jotta pystyisivät elämään, kun mies on työssä viikot Colombossa ja palkkarahat kuluvat asumiseen, syömiseen, päihteiden käyttöön ja huvitteluun. Perheelle ei heru rupiaakaan. Velkarahoilla he yrittivät sinnitellä eteenpäin. Lopulta velka oli kasvanut niin suureksi, etta velan takuudeksi annetun talon arvo oli käynyt riittämattömäksi. Velan antaja oli yksinkertaisesti häätänyt perheen pihalle sateeseen, purkanut talon ja alkanut rakentaa itselleen uutta taloa puretun paikalle.
Nyt ”lautatalon” ihmiset asuvat syvallä viidakossa tosi ankeissa oloissa. Purkumateriaalista he ovat rakentaneet ”uuden” hökkelin, nyt vielä pienemmän kuin ennen, sillä osa laudoista oli niin lahoja, etteivät kelvanneet edes talon polttopuiksi saatika rakennusmateriaaleiksi.
”Lautatalon” äiti oli sairaalassa tullessani tänne. Hänet oli viety sydän- ja astmaoireiden vuoksi sairaalaan. Ennen lähtöäni antamat lääkkeet olivat loppuneet ja jälleen uuden ankaran kohtauksen tullessa ei ollutkaan auttavaa lääkettä, vaan ambulanssi kiidätti hänet Hikkaduwan sairaalaan saamaan apua. Eilen käydessäni Colombossa ostin hänelle jälleen lääkkeitä. Nyt vain pitäisi uudelleen löytää hänen kotiinsa viidakon keskelle. Olen käynyt siellä kahdesti Tuk Tukilla, mutten osaa vieläkään reittiä. Niin syvällä viidakossa he joutuvat nyt asumaan.
Hyvä asia on se, että heillä on ainakin katto päänsä päällä, vaikkakin vanhoista naulanreijistä juoksee noroina rankkasade sisätiloihin kastellen maalattian.
Aivan erinomaisen hyvä kokemus tuli siitä, kun tänne raahaamani silmälasit menivat kuin kuumille kiville. Minulla oli hieman vaikeuksia, kun sallitun 20 kg:n lisäksi minulla oli kaksikymmentä kiloa silmälaseja ja viidentoista kilon rollaattori. Ylipainoa oli 35 kg! Kaikki meni hyvin vielä Vantaan Seutulan lentokentällä, kun olin ilmoittanut ylipainosta etukäteen, mutta antamani tieto ei kulkeutunutkaan jatkolentoyhtiöön, joten vaihtokoneeni lähtopaikassa, Pariisissa, minun piti käyttää kaikki kielitaitoni, ettei minun olisi tarvinnut maksaa vaadittua ylipainomaksua, 30 e/kilo! Neljännen korkean virkailijan jälkeen sain luvan viedä ylikuormani koneen ruumaan. Huom! Ylikuormani ei tarkoita omaa fyysista ylipainoani, vaan pelkästään tavaroideni ylipainoa. Muut kilot joudun kyllä vieläkin kantamaan, eivätkä ne vahene, kun ei ole minkäänlaista mahdollisuutta lenkkeilyyn, paitsi aamu sellaiseen!
Olin sopinut tapaamisesta Gallen alueen erilailla vammautuneiden ihmisten SPCD -keskukseen iltapäiväksi. Matkalle mukaan olin ottanut noin puolet mukaani tuomista silmälaseista noin niinkuin varmuuden vuoksi, jotta halukkaat saisivat valita laseista haluamansa. Jokaisessa silmälasipussissa oli tarkoin merkittynä lasien vahvuudet ja muut ominaisuudet, joiden luulin auttavan oikeiden lasien löytymisen.
Tullessani keskukseen, paikalla oli suuri joukko ihmisiä. Luulin heidän olevan keskuksen vakituisia asiakkaita, mutta pian kävikin ilmi, että viidakkorumpu oli kertonut valkoisten tuovan silmälaseja keskukseen. Kaikille halukkaille annettaisiin ilmaiset silmälasit! He odottivatkin meitä, kahta valkoista ihmistä, jotka antaisivat heidän hämarään paiväänsä valon!
Keskuksen johtajan toivotettua meidät tervetulleiksi keskukseen, hänelle antamani silmälasit asetettiin kauniisti riviin odottamaan halullisia silmälasien odottajia. Merkistä kaikki odottajat saivat tulla saliin, jossa pöydällä silmälasit odottivat. Kukaan ei rynnännyt suoraan pöydän ääreen, vaan odottivat merkkiä, jonka jälkeen he sovinnollisesti ilman minkäänlaista ruuhkaa alkoivat sovitella laseja. Silloin huomasin, että hienoilla merkinnöillä ei ollut lopulta minkäänlaista merkitystä, sillä joko ihmisillä ei ollut lukutaitoa, tai he näkivät niin huonosti, ettei merkinnöistä ollut minkäänlaista hyötyä.
Alkoi innokas silmälasien kokeilu. Peilejä ei ollut, eikä niitä tarvittu, sillä silminä toimivat saattajien silmät, ja ryppyisistä paperinpalasista sai katsomalla selvää, olivatko lasit riittävän voimakkaat. Kuului ihastuneita huudahduksia ja epäuskoisia katseita, kun oikeat lasit ja silmät kohtasivat. Eräskin nuori, arviolta 14 -vuotias tuli keskukseen äitinsä saattamana. Niin huono oli pojan näkö. Koeiltuaan aikansa erivahvuisia lasea, poika löysi riittävan voimakkaat. Voi sitä riemua, kun poika vihdoin näki selvästi ympärilleen, ja sai selvää kirjoitetusta tekstistä. Hän lähti keskuksesta ilman äitinsa auttavia käsiä!
Toinen ilonpisara tuli vanhan miehen löydettyä hänelle sopivat lasit. Täällä ei ole tavallista, että aivan ventovierasta voi halata, mutta tämä vanhus tuli luokseni ja halasi minua niin voimakkaasti, että minulta oli henki loppua. Lainarahoilla kuninkaana -ajatus tuli jälleen mieleeni. Vain jättämällä vanhat silmälasimme optikkoliikkeeseen voimme olla auttamassa ihmisiä kokemaan arjen harmauden keskellä taivashetkiä!
Näiden kokemusten siivittämänä voitte uskoa minun jaksavan täällä puurtamista!
Kiitos rinnallani kulkemisesta ja rukouksista. Niiden avulla jaksan jakaa omastani puutteenalaisille siskoillemme ja veljillemme ilon siemeniä!
Ystavallisin terveisin Keke
Naganden viidakkokyla
Hikkaduwa
Sri Lanka