27.12.2004 Surujen aalto
27,12,2004 Pentti-Oskari Kangas
27.12.2004
Surujen aalto
Raportti tuntemuksista Sri Lankassa yöllä.
Ceylonin saari kuuluu luonnonkatastrofin kannalta maailman turvallisimpiin alueisiin! Näin on koettu kirjoitettu ja uskottu tähän asti. Täällä on tähän asti eletty kuin Herran kukkarossa. Köyhä mutta onnellinen kansa maailman kauneimmalla saarella. Tämä paratiisi sanottu paikka muuttui hetkessä helvetiksi. Onnettomuuden aamu avautui täyden kuun päiväksi, joka on paikallisten ihmisten suuri juhlapäivä. Vieraillaan ystävien luona ja tehdään retkiä. Sisämaalaiset ja varsinkin nuoret sisämaalaiset lähtevät sankoin joukoin rannikolle ja uimarannoille iloitsemaan.
Hikkaduwa on pieni kylä koralliriuttoineen ja lumoavine hiekkarantoineen. Aamulla oli satoja nuoria riemuitsemassa rantavedessä ja alueen sukelluskoulut virittivät välineitään aamun sukellusta varten. Osa oli jo merellä tutkimassa merenalaista paratiisia tietämättään että tuhansien kilometrien päässä meren alla oli päässyt valloilleen helvetti. Tämän tiedon piti olla nykyisen informaatiokauden aikana kaikkien tiedossa, mutta silti se ei koskaan saavuttanut näitä sukeltajia.
Rannalla reippaili paikalle äskettäin saapuneita turisteja. Heitä oli enemmän kuin kahteenkymmeneen vuoteen tamilisodan syttymisen jälkeen. Rauha toi tullessaan turistien uuden aallon. Riutunut matkailuelinkeino eli uutta kevättä suurissa odotuksissa. Suomalaiset köyhien lasten koulutusprojektissa mukana olleet kummivanhemmat alkoivat saapua alueelle, jossa tällä hetkellä yli 800 kummilasta saa mahdollisuuden koulunkäyntiin. Kaiken piti olla hyvin. Maailman hymyilevin kansa kilpaili hymystään tänä täydenkuun aikana auringon kanssa.
Kukaan ei osannut sitä odottaa. Sen ei pitänyt olla mahdollista. Se tuli kuitenkin. Se oli suuri aalto. Tai se ei ollut kaukaa nähtävissä oleva jättiaalto. Jotkut ihailivat taivaanrannalla poikkeuksellisen kaunista aamuauringon säteiden kimalluttavaa helminauhaa, joka näytti lähenevän.
Tuli pääsi irti helvetissä. Äkkiarvaamatta meri alkoi kiehua. Se ei ollut aalto. Vesi poreili kuin puurokattila, joka kiehuu yli. Se oli helvetistä peräisin. Vesimassat vyöryivät ensin koralliriutan yli, veivät mennessään sukeltajat ja saavuttivat rantahiekan nuorisojoukon hetkessä. Osa ehti juosta rantaviivan talojen taakse piiloon. Kaikille tämä kuurupiilo ei onnistunut. Talot musertuivat vyöryn voimasta ja peittivät kaiken alleen. Ne peittivät alleen myös ihmiset. Juhlapäivän aamun liikenne oli vilkasta ja vain muutaman kymmenen metrin päästä rannassa kulki maantie, joka oli hetkessä metrien korkuisen vesipatsaan peitossa. Autot lensivät sikin sokin talojen seinustoille ja katoille pudotakseen hetken kuluttua sortuvan seinän mukana pirstoutuneina ruumisarkkuina maahan.
Pääkaupungista oli tulossa elämänlankaa pitkin täpötäysi juna jossa oli yli 1200 matkustajaa. Kuljettaja ehti nähdä ilmestyskirjan pedonkaltaisen lohikäärmeen raiteilla. Juna syöksyi täydessä vauhdissa viidakkoon. Lähes kaikki matkustajat kuolivat. Läheisen Callen edustalla oleva vanha Portugalin siirtomaa-ajalta peräisin oleva vanhakaupunki linnoituksineen oli kestänyt vuosisatojen ajan monia myllerryksiä. Nyt korkealta kukkulalta saattoi nähdä hirveän näyn, kun kuhiseva vesimassa vyöryi linnoituksen ohi kohti kaupungin keskustaa. Täpötäydet pussit lensivät kymmeniä metrejä hetkessä aiheuttaen matkustajilleen karmean kuoleman. Niin salakavalasti kuin kiehuva hornan kattila oli tuonutkin helvetin paratiisiin, yhtä tunteettomasti se siirtyi takaisin merelle ja sulautui auringon kimallukseen. Se vei mennessään täydenkuunjuhlan juhlivia nuoria, lapsia, vanhuksia — kaikenikäisiä ja kaikenlaisia ihmisiä. Se ei erotellut alkuasukkaita eikä turisteja. Sille kelpasi kaikki inhimillinen ja materiaali.
Kaikki oli hetkessä ohi. Tai ei ollut, sillä alkoi suunnaton murhenäytelmä. Viidakkorumpu pärisi lohdutonta sanomaansa. Sukulaiset, ystävät ja kaikki kynnelle kykenevät saapuivat auttamaan vain todetakseen avuttomuutensa.
Muutamassa tunnissa suurin osa näkyvillä olevista ruumiista koottiin kuorma-autojen lavalle poltettaviksi tai joukkohaudattaviksi. Omaiset suorittivat lohdutonta etsintätyötään.
Puoliltapäivin tuli uusi, mutta vaimeampi aalto. Illan suussa meri näytti rauhoittuneen. Olimme kokoamassa suomalaisia turisteja yhteen joukkokuljetusta varten. Joku huusi: ”Se tulee taas. ” Alkoi autojen, tuk- tuk:n ja ihmisten yhtäjaksoinen huuto. Joukkohysteria oli valtava. Se oli kaaos. Pakenimme pienellä moottoripyörällä täydellisen sekasorron vallassa olevan massan mukana. Aivan kuin World Trade Centerin tuhoutumista edeltävinä sekunteina otetuissa dokumenteissa. Oli ihmeen kautta pelastuimme liikenteen seasta. Se oli hirveää. Ihmisen pelko kuolemasta. Se ei ollut uusi aalto, vaan säikähtäneen ihmisen väärinarvioitu kuvitelma. Noissa oloissa ymmärrettävä.
Evakuointi oli vaikeaa, sillä osa oli paennut viidakkoon ja palaili sieltä järkyttyneenä takaisin. Viranomaistoiminta oli avutonta tai sitä ei todellisuudessa ollut lainkaan. Poliisilaitos oli tuhoutunut ja jäljellä olevat poliisit istuivat katkenneen palmun alla ja tekivät kuppia. ”He ovat shokissa, eivätkä pysty auttamaan”: puolusteli eräs heidän uskomatonta käyttäytymistään.
Satojen ulkomaalaisten evakuointi sujui hitaasti, sillä kokoontumispaikkoja ei oltu sovittu etukäteen. Uupuneet osittain shokissa olleet ihmiset raahautuivat vuorotellen hotellista toiseen huhujen perässä. Paikalla oli kaksi täällä asuvaa suomalaista. He, minä ja poikani Kari-Oskari yritimme saada epätoivoisesti maanmiehiämme turvaan, sillä uutta aaltoa pelättiin. Huhut laajenivat ja tulivat hurjemmiksi. Alueen suurimassa hotellissa Corall Gardenissa majaili kuulemamme mukaan ainakin Aurinkomatkojen ihmisiä. Baddegama Roudilla, kahden kilometrin päässä odotti neljä isoa bussia viedäkseen turisteja turvaan lentokentälle. Kuskeilla ei ollut pienintä aavistustakaan missä kuljetettavat olivat. Mukana olevista neljästä sotilaasta ei yksikään puhunut sanaakaan englantia. Saimme puhuttua kuskit mukaamme hotellin luo. Hotellissa oli satoja ihmisiä. Kaikenmaalaisia. Kiersimme pimeillä käytävillä (sähköä ei tietenkään ollut) ja huusimme suomeksi, että kuljetus odottaa ulkopuolella ja kiireesti turvaan. Saimme jostain huoneesta vastauksen nopeasti. ”Me emme lähde minnekään, me nukumme nyt”. Ja tämä on totta. Suurella koolla ja suurella äänellä on vaikutusta. Piti uhkailla, ennen kuin kahden tunnin työn tuloksena saatiin porukka bussiin, jossa kaksi opasta istuivat tyyriinä etupenkillä. Kun ilmoitimme, että suomalaisia tulee vielä lisää, he totesivat asiakkaansa olevan koossa ja bussin lähtevän nyt. Näin ei ollut. Saimme muutaman Finnmatkalaisen työnnettyä väkisin inisevien oppaiden yli bussiin. Bussit lähtivät aamuyöstä.
Evakuointi kesti lähes 18 tuntia. Menimme hetkeksi levähtämään viidakkojärven rannalle. Kun aamu valkeni, jatkui kaikki entiseen malliin. Hortoilevia suomalaisia löytyi sieltä täältä. Kaikkien matkatoimistojen ryhmistä ja sitten vielä lisäksi omatoimimatkalaiset. Ensin tuli Finnmatkojen bussi. Siellä oli tilaa. Vakuutimme ja vaadimme, että odottavat kunnes haemme läheisestä luostarista loput suomalaiset turvaan. Pettivät ja lähtivät. Kostivatko edellisen yön Aurinkomatkojen oppaille? Tjäreborgin sympaattinen opas lupasi ottaa loput suomalaiset huolimatta siitä, minkä merkkisiä he ovat.
Tiedämme, että rantaan palailee paostaan vielä joitain. Yritämme etsiä heitä ja järjestää heille kuljetuksen. Mustanpörssin kauppa rehottaa jo nyt. Lentokentälle pääsee 500 dollarilla per henkilö. Ei ole henki kallis…
Yhtä odottamatta kuin tuli ensimmäinen aalto, yhtä odottamatta elämme uudessa aallossa.
On tullut surun aalto hymyn maahan
Pentti-Oskari