28.12.2004 Illan hämärtyessä

28,12,2004 Pentti-Oskari Kangas

28.12.2004
Raportti surujen saarelta

Illan hämärtyessä

Katastrofin syntymästä tuli juuri kuluneeksi 2 vrk.

Hikkaduwan kylässämme on laskeutumassa outo rauha. Epätodellinen ja epäaito. Sekamelskan keskellä jotkut putiikinpitäjät ja ravintoloitsijat siivoavat, mitä siivottavissa on.

Hotellit ovat tyhjentyneet ja sulkeutuvat, mitä suljettavissa on. Monissa alimmat kerrokset seisovat avoimena, kuin uutta helvettiä odottaen. Uhmakkaana. Antaa tulla paholainen, minä en enää vastaan pistä. Mene lävitseni. Vastaan kävelee tai laahustaa vielä kymmeniä turisteja, jotka etsivät kuljetusta turvaan lentokentälle. Satunnaisesti tulee bussi, noutaen etuoikeutetusti vain oikean merkkisiä turisteja. Pääkonttoreista on annettu tiukat ohjeet: vain meidän asiakkaita. Enää ei yhdistä avuntarjonnassa ihmisyys – vain asiakassuhde.

Ajoimme mopomme suuren pohjoismaisen Apollo Matkatoimiston auton eteen uhmakkaasti, jotta se ottaisi puolityhjään autoon lisää pakenevia maanmiehiä ja muunmaalaisia. Bussikuski osoitti ammattitaitonsa: nopea peruutus ja häipyminen. Nyrkillä ei jaksanut lyödä sivulasia rikki. Eikä olisi auttanutkaan – markkinavoimia vastaan. Sivistys ja sen mukainen käyttäytymisnormisto oli tuotu paikalle. 50 istumapaikan bussiin otettiin vain 40, koska tilaa piti olla pussukoille ja kasseille. Pitihän veistetyt elefantit ja palmuviinapullot viedä tuliaisiksi kotiin! Paikallisia olisi mahtunut ilman tavaroita bussiin 150. Normaaliolosuhteissa. Vaan nyt olikin hätätila…

Oilisipa merilaki voimassa täälläkin. Se edellyttää katastrofitapauksessa kaikkien tekevän voitavansa kaikkien hyväksi. Erottelematta minkä firman bonuskortti avustettavalla on. Emme ole koko aikana nähneet minkään maan hallituksen kustantamaa tai organisoimaa kansalaistensa kuljetusta turvaan. Vain matkatoimistojen tilaamia ja tarkkaan kohdistettuna maksaneisiin asiakkaisiin. Alueella on vieläkin kymmeniä, ellei satoja (koko rannikolla ehkä tuhansia) omatoimimatkailijoita. Jonkun maan kansalaisia hekin. Colombon konsulaatissa ilmeisesti vahditaan kassakaapissa olevia rahoja, jotka on kerätty paikallisilta viisumiluvanhakijoilta höynäyttämällä heitä. Viisumi annetaan puolen vuoden kuluttua anomisesta, kun anottu oleskeluaika on päättymässä. Näin kävi kummipojallemme Nealille, jolle rahoja ei pyynnöistämme huolimatta palautettu, vaikka viisumia ei voitu käyttää. Kestääkö tämä lähemmän tarkastelun – Ulkoministeriö?

Saman konsulaatin väki ei vaivaudu edes paikan päälle diplomaattiautollaan. Kylään, jonka se tietää olevan eräs suomalaismatkailijoiden keskittymistä ja jossa tuho on pahimpia. Olemme nyt lähes yhtäjaksoisesti pyrkineet auttamaan evakuoinnissa pelkästään vetoamalla ihmisten humaanisuuteen. Ei karsinoimalla, vaan tasapuolisesti auttamalla ihmisiä. On Luojan onni, että uutta aaltoa ei ole tullut. Se olisi vielä uusi katastrofi, sillä kukaan ei tunnu tietävän vaaratekijöiden merkitystä.

Juuri äskettäin ilmestyivät ensimmäiset sotilaat katukuvaan. Ja muutama poliisikin. Maaseudulta tosin. Paikalliset poliisit istuvat edelleen ringissä tuhoutuneen poliisiaseman puutarhassa tekemässä keskinäistä ”surutyötään”. Kuolleita hakevat ja noutavat viranomaiset – tai lienevätkö omatoimisia kansalaisia – ovat ainoita, joiden näkee toimivan. Polttoainepula on tietenkin kova, eikä sitä helpota maaseudulta kuorma-autolastillisten nuorten miesten huvitteluretket suurta näytelmää katsomaan. Tämä näky on monella muotoa epätodellinen.

Vanhukset pysyvät majoissaan ja taloissaan, mutta tuhoalueelta viimeisetkin ovat muuttamassa viidakkoon sukulaistensa luo. Tässä kulttuurissa hoidetaan ihmisten sosiaali- ym. avustukset suvun kesken. Ei täällä huudeta hallitusta apuun. On opittu tulemaan toimeen läheisten kanssa.

Tuhoalueen viemäreistä alkaa nousta ja pulputa saastetta. Hetkessä alueen tartuntariskit ovat suuret. Yritämme välttää pahimmalle alueelle menemistä. Saappaita ei löydy mistään. Niillä olisi nyt käyttöä. On alkamassa kulkutautien aalto. Rannasta 2 km päässä on Naganden viidakkojärvi, jonka hetteiköstä kaksi vuotta sitten löysimme viiden perheen yhteiskunnan, jotka elivät viheliäisissä olosuhteissa. Ennen tätä katastrofia luulimme, ettei ihmisellä voi olla enää pahempaa asuinpaikkaa. Nyt on. Näille perheille käynnistimme avustusprojektin hankkiaksemme heille tontit ja asunnot. Se työ on aloitettu ja nyt sen tarve on entistäkin todellisempi. Runsas viikko sitten kävimme tarkistamassa hetteikkölasten koulutustukitarpeen. Saimme kummilapsitoimintaan neljä lasta. 12-vuotias tyttö, koulussa erinomaisesti menestyvä, sai kummivanhemman (kiitos Lehtosen Jaakko), mutta hänen 8-vuotiasta veljeään Harsia ei voitu ottaa, koska kustakin perheestä pyrittään avustamaan vain yhtä lasta. Näin mahdollisimman moni perhe saa avun.

Harsi oli myös leikkimässä rannassa, kun vesimassa vyöryi hetteikköön. Naapurin kaksivuotias serkkupoika tempautui hyökyn mukana järvelle. Harsi, joka ei osannut edes uida, hyppäsi perään ja sai vedettyä pojan takaisin. Hän on tragedian sankari. Hän pyysi palkkioksi kynää. Annoimme kynän ja bomban (makeisen) koska hän olisi sitä halunnut, vaikka ei kehdannut pyytää. Otimme pojan omaksi kummilapseksemme – muiden lisäksi. Ehkä joku Teistä haluaa ottaa hänet kummilapsekseen – Sankarin.

Uuden aallon tuoma riski on kuitenkin olemassa, vaikka viranomaiset vähättelevät sen mahdollisuutta. Kyllä siitä ajoissa ilmoitetaan, jos sellainen vaara on olemassa. Aivan! Aivan kuin ennen ensimmäistä aaltoa! Vajaa vuosi sitten, ennen vaaleja, sinipunainen vasemmiston ja kommunistien liitto kiersi puolueorganisaatioineen tehokkaasti joka kylän ja torpan. Vaalipropaganda oli hyvin organisoitu ja tehokas. He voittivat. Mutta nyt tätä samaa organisaatiota ei saada toimintaan informoimaan ihmisiä vaaroista. Vaalit ovat vasta 2 vuoden päästä.
Saimme puhutuksi hetteikkökylän lapset ja äidit mukaamme asunnollemme. Veimme desinfioivaan pesuun ja puimme heidät puhtaisiin, alunperin muille tarkoitetuille vaatteisiin. Valmistauduimme kaislamatoin majoittamaan heidät majapaikkaamme. Portin taakse tulivat isät ja aviopuolisot noutamaan perheitään. Emme pystyneet vakuuttamaan heitä, että täällä heillä on turvallista olla. He halusivat lähteä läheistensä kanssa.

Heidän kulttuurissan ei ole turvallista ilman perhettä.
Emme enempää estelleet, sillä tiesimme heidän asettautuneen lähellemme mäen rinteeseen, luostarin kupeeseen. Annoimme mukaan muutaman päivän tarpeeseen ruokaa ja lupasimme tuoda lisää 2-3 päivän päästä. Näyttää siltä, että näissä olosuhteissa ainoa realistinen tapa auttaa, on tämänkaltainen ruohonjuuritason toiminta. Rajallisin voimavaroin ja mahdollisuuksin.

Huomenna pyrimme, mikäli tiet ovat avoinna, naapurikylään Doranduwaan, jossa asuu kaksi kummilapsistamme. Paikka on jokisuistossa kalastajien kylä, joka on ollut pahimpien kohteiden joukossa. Laakea tasainen alue aivan meren rannalla. Hätätarvikkeet mukaan ja tilannekartoitus paikan päällä.

Uusia ääniä

Ensimmäiset helikopterien äänet taivaalla. Menossa Gallen tuhoutuneeseen kaupunkiin päin. Sielläkin on varmasti suuri hätä.

Ja monessa monessa muussa paikassa. Ambulanssi huutaa kaukana viidakkotiellä. En muista kuulleeni täällä koskaan aiemmin, ambulansseja ei yleisesti ole. Normaalisti viidakkokoirat (suden sukulaiset, raatoeläimet) ulvovat keskiyön jälkeen palatessaan rantojen saalistusretkiltään takaisin viidakkoon. Nyt ne ulvovat keskellä päivää. Eivät koskaan ennen. Kuulostaa puistattavalta. Talojen pihalla koiratkin yhtyvät ulvontaan. Selkäpiitä puistattaa, ja paikallinen asukas sanoo näiden viidakkosusien vainuavan ihmistä paremmin monia asioita. Ne haistavat kuolleet ihmiset. Ovat raadonsyöjiä.

Väsyttää. Fyysisesti, muttei henkisesti. Ajatukset pyörivät. Miten vielä voin auttaa? Täytyy edetä kohde kerrallaan voimavarojen mukaan. Ainoa asia, joka nyt enää pelottaa, on kulkutaudit. Mutta pyrimme toimimaan mahdollisimman järkevästi. Poikani Karioskari jätti lentopaikkansa sitä kiireemmin tarvitsevalle ja jäi toistaiseksi auttamaan. Hänestä on ollut suuri apu. Merikoulussa on opetettu kriisitilanteiden varalle monenlaista tarpeellista, nyt täällä käyttökelpoista taitoa. Evakuointi on yksi niistä. Poika on hiljainen ja totinen. Olen ylpeä hänestä.

Vaimoni – suurisydäminen auttaja, aina – on järjestämässä naapurimme lääkärirouvaa ja parasta perheystäväämme tänne avuksemme.

Lääkäriasema Pulssin johtaja on luvannut virkavapaata ja Baddegaman luostarin munkkiystävämme ilmoitti juuri, että hän järjestää ainakin kuukaudeksi asunnon Galleen, naapurikaupunkiimme, joka koki yhden pahimmista onnettomuuksista. Sairaala on kaaoksessa. Hanna Erjanti kokoaa lääkkeitä matkatavaroikseen ja yritämme edesauttaa lennon järjestämisessä. Kyydin uskomme saavamme lentokentältä tänne. Kuulimme, että SPR on lähettämässä tänne lääkkeitä ja lääkäreitä. Mutta kaikkia lääkäri-Hannoja tarvitaan kiireesti. Asioiden hoidon kannalta ongelmana on viestintävälineiden ylikuormitus, ja läpi pääsee vain hetkittäin. Hyvin harvoin. Siksi rakkaat ystävämme, emme aina ehdi vastata viesteihinne.

Onneksi meillä on mopedi, joskin bensaa ei saa mistään. Löysimme veneen polttoainekanisterin, jossa oli petroolia. Muistan lapsuudestani Lyökin-Pappan ohjauksesta, kuinka lämmmin kone käy petroolilla jo varsin hyvin.

Juuri äsken saapui yksi kummipojistamme, Ananda, tuoden murheviestiä 4 km päästä Akurallasta, jossa asui ennen 2000 ihmistä.

Nyt siellä on jäljellä 10 koditonta. Pelkään pahoin, että kuolleiden määrään joudutaan virallisten lukujen päälle lisäämään vielä nolla tai nollia.

Seuraamme tilannetta ja olemme kiitollisia myötätunnosta ja avuntarjouksista. Lähipäivinä selvinnee käytännön toimet, joilla apua voimme koota ja toimittaa. Herrankukkaron toimistossa Petri Hollmen hoitaa yhteyshenkilönä näitä asioita.

Kiitollisena tuesta.

Pyrin informoimaan jatkossakin, mikäli viestiyhteydet toimivat.

Meillä kaikki hyvin. Osaammekohan sitä arvostaa.

Ps.vuosia sitten täältä tullessamme sain luettavaksi kotimatkalla lentokoneessa Hesarin, jonka yleisönosastossa vantaalaisäiti tuskaili kuinka Suomessa nykyään on kaikki niin huonosti. Edes yogurttipurkin kantta ei tahdo saada auki…

Pentti-Oskari