30.12.2004 Ihmeellinen kansa

30,12,2004 Pentti-Oskari Kangas

30.12.2004
Ihmeellinen kansa

Sri Lanka Hikkaduwan Naganden kylä 30.12.04 myöhään yöllä.

Kolmas vuorokausi tuli aamulla täyteen. Kolmas vuorokausi siitä kun kaikki sai alkunsa – tai loppui. Tämä lyhyt hetki tuntuu ikuisuudelta, sillä se on suuri osa elämääni. Vanha, viisas merilaki, on tuhansia vuosia hoitanut merellä myös viestinnän. Myös katastrofitilanteissa. Maailman kaikilla merillä. Yksikielisenä. Se on ollut lippujen kieli. Tänä tietokonepaholaisen aikakautena niin kutsuttu sivistynyt maailma ei enää tarvitse lippuviestitystä. Sri lankalaisten jokapäiväiseen elämään kuuluvat vielä tänäpäivänä liput. Suurina juhlapäivinä juhlistetaan erilaisia teemoja erivärisin lipuin. Vaalien alla kylän valtapuolue koristelee koko tienvarren omilla lipuillaan. Vainajan kodin ulkopuolella liputetaan valkoisilla lipuilla – samoin hautajaissaattueessa.

Tänne ovat tulleet lippujen aallot. Valkoisia lippuja näkee ruumiita poiskuljettavissa kuorma-autoissa, mutta myös surun osanoton merkkinä tuk tuk -taximopedeissa. Havahduin jälleen käydessäni junaturmapaikalla.

Ihmisiä oli siellä hakemassa omaisiaan. Satoja ihmisiä. Havahduin siihen, etten nähnyt kenenkään itkevän. Buddhalainen lempeä ja ymmärtäväinen uskontoko sen saa aikaan? Tunnelma on epätodellinen. Seison omaisten joukossa ja saan katsekontaktin aina, kun käännän pääni. Lähes poikkeuksetta kohtaan vaimean hymyn. Yritän selittää itselleni, että hymy on surullinen. Sen täytyykin olla, mutta se näyttää heidän normaalilta hymyltään, kuitenkin vaimeana. Minulla ei ole ymmärrystä riittävästi – en tunne vielä tätä kansaa tarpeeksi.

Mietin tätä merkillisyyttä nyt yöllä. Olenko kuullut lasten itkevän täällä? yleensäkään? Harvoin. Silloinkin todella pienen lapsen.

Nyt kolmannen päivän jälkeen huomaan maailman jälleen muuttuneen. Ensimmäinen päivä oli katastrofi ja hysteriaa. Toinen päivä järkytystä ja pelkoa uusista aalloista. Kolmas päivä valkeni kuin arkeen. Yhtäkkiä kyliin ilmestyivät sotilaat, poliisit ja suuret maansiirtokoneet läheiseltä suurelta tietyömaalta. Ihmiset palasivat viidakosta takaisin, kotiinsa, kauppaansa, pesulaansa. Alkoi toimeliaisuuden päivä. Illalla ensimmäiset kaupat avasivat ovensa. Pari ravintolaa jo tarjoili Lions-olutta.
 
Uskomaton kansa. Vähäeleisesti toisiaan auttaen, kivi kiveltä raivattiin ja siistittiin. Uskon, että muurahaiset ovat toimissaan ottaneet oppia sri lankalaisista. Rannan päätie on suurelta osin jo korjattu. Paikallisen ystävämme luotsatessa osittain viidakkopolkuja pitkin pääsimme käymään 20 kilometrin päässä olevaan Gallen kaupunkiin. Olimme kuulleet, että sinne on saapunut suomalainen lääkäri, jota menimme tapaamaan saadaksemme ohjeita tänne lähtevälle lääkäriystävällemme. Emme löytäneet häntä. Löysimme ainoastaan sairaalan aulassa olleet neljä konttia sairaalasänkyjä. Lähetyslapussa luki Finland.

Eräs toimittaja soitti ja kertoi puolisonsa olevan SPR:n ryhmässä mukana. Heidän kenttäsairaalansa on seissyt tullissa jo viikon. Mistähän tulee viranomaisviha? Kuinkahan näin sympaattinen kansa on saanut tällaiset viranomaiset? Paluumatkan pääsimme ajamaan jo rantatietä pitkin. Tuntui hyvältä nähdä kylien ulkopuolella kuorma-autoja, jotka jakoivat ruokaa. Aina välillä oli liikennekatkos, jonka aikana puskutraktori hoiti työtään. Voi kunpa he voisivat työntää kaiken rojun kasaan ja haudata ne tauteineen päivineen. Mutta rauniot ovat heille jälleenrakennuksen materiaalia. Täällä – vasta täällä – ymmärtää, mitä on oikein köyhä, kun ei ole yhtään mitään. Ennen oli sentään hymy. Se ei ole vaiennut, vaimentunut vaan.

Jatkamme ajamista. Talojen edustalla palaa nuotioita, joissa poltetaan roskia. Pihoja lakaistaan ja raunioiden tiiliskiviä putsataan talteen. Joissakin taloissa palaa valot. On tullut jo pimeä. Suomesta tuli viesti, että täällä on öisin ulkonaliikkumiskielto varastelun takia. En koko aikana ole nähnyt ainuttakaan varasta liikkeellä. Hikkaduwan Singer-kodinkoneliikkeen ikkunat olivat säpäleinä kaksi päivää, ennen kuin omistaja tuli noutamaan tavarat. Eivät varkaat. Suomessa tämä ei olisi mahdollista. Merkillinen kansa.

Red Lobster oli Hikkaduwan suosituin turistiravintola. Ei enää. Ei ole turisteja. Myös se kärsi pahoja vaurioita. Hämmästyksemme oli suuri kun havaitsimme sen juuri avatun. Ontuvilla tuoleilla istui paikallinen talkooporukka oluella. Eteen pysähtyi kopea auto ja sisään astui kaksi tiukkailmeistä, siviilipukuista miestä. He halusivat kaksi pulloa arraccia, palmuviinaa. Saivat mukaansa ja palasivat autoonsa, poliisiautoon. Järkytysten jälkipuinnit poliisiaseman puutarhassa ilmeisesti jatkuivat.

Kun ajoimme kylän läpi, tuntui kuin olisin saapunut kukkatarhaan. Uudet kukat puhkeavat jälleen kukkaan. Romun ja tuhkan alta. Miten kaikki voi alkaa uudestaan näin pian? Olen surullinen katsoessani Coral Rock -hotellin hyökyaallon repimää avointa alakerrosta, avointa merinäköalaa. Tiedän, että menee vuosia, ennen kuin turistit palaavat. Viereisen myyntikojun tuhannet silkkiperhosen toukatkin ovat kuolleet. Ja Sun City -pikkuravintolan terassin alla kuoriutumistaan odotelleet tuhannet merikilpikonnan poikaset joutuivat myrskyiseen kotiinsa liian aikaisin.

Jakkipuusta elefantteja veistelevä mies ei enää tee uusia. Turhaan, varastoonko? ”Terve terve!” hän huutaa iloisesti. Aalto ei vienyt hänen kielitaitoaan, eikä hymyään. Ihmeellinen kansa.

Käännymme sivutielle asuntoamme kohti. Kulmassa on entinen saronkivaatekauppa. Vain kaksi seinää jäljellä. Katosta ei ole tietoakaan. Ja sisällä karpiidilampun valossa seisoo omistajarouva. Meidät nähdessään hän heiluttaa punaista kylttiä, jossa lukee ”closed” ja nauraa iloisesti. Ihmeellisiä ihmisiä.

Tulemme asunnollemme ja istumme terassilla poikani kanssa. ”Kaipa tästä voisi lähteä pikkuhiljaa kotiin kohti Suomea” hän toteaa. ”Emme me täällä enää pysty paljoa tekemään!” Olen ylpeä siitä mitä hän ehti tekemään.

Vaimoni lähti Baddegaman luostariin tapaamaan tuttavamunkkiamme, joka lupasi järjestää Gallen sairaalan lähelle hänelle ja tänne saapuvalle lääkäriystävällemme majoituksen. Hänen tekstiviestinsä Suomesta kertoi, että ulkoministeriömme oli asettanut matkustuskiellon tänne. Vastasin, että tule vain. Kaksi ystäväämme ilmoitti lähtevänsä mukaan jos apua tarvittaisiin. Tiedän realiteetit nyt täällä. Avustustöihin pääsee ainoastaan jäjestöjen kautta. Turistiksi ei ole syytä tulla. Saattaa olla että hyvää tarkoittavat loukkaantuvat.

Jälleenrakentaminen alkaa muutaman kuukauden kuluttua kun infrastruktuuri saadaan kuntoon ja tautiepidemiavaarat häipyvät. Sanon pojalle, että jään vielä tänne. Kun kulkuyhteydet saadaan kuntoon, kierrän vielä kaikki kummilapset ja kartoitan pahimmat ongelmat. Ehkä tulen maaliskuussa, ehkä ennen. Ajattelin, että ehkä parhaiten voin auttaa tätä uskomatonta kansaa lähettämällä kuvia, näkemääni ja kokemuksiani täältä Suomeen, jotta kanssaihmiset avaisivat sydämensä ja kukkaronsa tälle hienolle kansalle. Tämä historian takamaa kuitenkin jää muita vähemmälle. Jälleenrakentamiseen tarvitaan materiaalia ja siihen tarvitaan rahaa. Muurahaisia täällä on.

Pentti-Oskari

Ps. Juuri sain viestin, että Suomen TV:ssä poliitikot ovat tapelleet viime tapahtumien aiheessa. Ihmeellinen kansa!