31.12.2004 Auttamisen aalto

31,12,2004 Pentti-Oskari Kangas

31.12.2004
Auttamisen aalto

Tänään aukeni viides päivä jälkeen vedenpaisumuksen. Ystäväni pyysi käymään Hikkaduwan rannassa katsastamassa, mitä kuuluu heidän tutulle, rakkaalle hotellilleen. Menin, kun ajoin yskivän moponi kanssa ohitse. Nyt ymmärrän miksei mopoissa normaalisti käytetä lamppuöljyä. Paikallinen ystäväni lohdutteli, että kone tykkää siitä, kun se on niin rasvaista. Miksiköhän se sitten yskii. Olisi onnellinen, kun saa ylimääräisen rasva-annoksen.
 
Poikkesin hotelliin. Henkilökunta oli ahkerana töissään. Oli menossa suursiivous. Otin ystävälleni kuvan. Surullinen kuva hänen rakkaasta hotellistaan. Turistin ensituttavuus on useasti hotelli, uima-allas, aamiaishuone, oman huoneen parveke. Niistä tulee ystäviä. Vasta pidemmän oleskelun jälkeen ihminen tulee kuvaan. Kymmenennen käyntikerran ystäviä on lukuisia. Eikä joukossa ole yhtään hotellia.
 
Jokaista tapaamaamme paikallista on kohdannut suuri suru. On aivan normaalia, että ystäväjoukosta kuoli 50 ihmistä. Monellako meillä suomalaisella on edes ylipäätään 50 ystävää? Kävin tapaamassa Lejon Pandulaa. Eläkkeellä olevaa rautatievirkamiestä. Kaikkien kummilasten ”isää”. Hänen hoidossaan on lähes 900 suomalaisen kummilasta. Pandulan pieni hotelli ja talo säästyivät kuin ihmeen kaupalla pahimmalta tuholta. Kiitos rantamaiseman peittäneen Coral Rock hotellin. Vanha mies voi hyvin. Tukka oli kampaamatta. Hänellä oli suuri murhe kummilapsista. Monet ovat menehtyneet. Kestää kauan, ennen kuin saamme faktoja. Suomen kummilapsikoordinaattori Ossi Vuorinen tulee avuksemme vaimonsa Annelin kanssa. He ovat olleet Suomessa melkoisessa informaatiopyynnön pommituksessa. Hienoja ihmisiä.
 
Alkoi saderyöppy. Ei hyvä. Lieju tässä vielä puuttuukin. Sadevesiviemärit ovat nyt Pekkaspäivillä. Istahdin suosikkiravintolan Red Lobsterin avoimelle terassille. Eilen se avattiin – ontuen. Nousi kuin Felix-lintu tuhkasta. Sain kommunikaattoriini hyvän kentän yllättäen ja salamana aloin lähettää Herrankukkaroon yhteyshenkilöllemme Petrille ottamiani kuviani Hikkaduwan kylästä. Myös sen ystäväni pyytämän kuvan rakkaastaan. Siitä hotellista.
 
Hotellin rannanpuoleiselta terassilta otin kuvan pyöreästä ravintolasta, joka oli suosittu, koska se oli ilmastoitu. Jäljellä oli pelkkä pyöreä betonilattia.

Ja tietenkin ilmastointi, luonnollinen sellainen. Red Lobsterin omistajasuvun isoäiti toi rikkinäisen tuolin ja kysyi, halusinko oluen. Hätkähdin! Minusta oli tullut yllättäen raitis. Se alkoi 26. päivän aamuna. Mutta sen kunniaksi soin isoäidille mahdollisuuden palvella. Kysyin hintaa? Se normaali 100 rupiaa (n 70 senttiä), sanoi tämä palveleva isoäiti. ”Normaali hinta näissä olosuhteissa?” Sir Big Oscar ”Me haluamme satsata tulevaisuuteen!” Viisas ihminen, tämä isoäiti.
 
Jäin miettimään uutta nimeni etuliitettä. Selvisihän se. Poikani – Karioskari oli käynyt täällä jo aiemmin. Loogisia ihmisiä nämä sri lankalaiset. Raja sukulaisineen oli tukkinut oikopolun asunnollemme. Keskellä tietä raahattiin rikkonaista kalastusvenettä. Hänellä oli kaksi kappaletta 34 jalkaista alusta. Toinen löytyi Coral Sands hotellin puutarhasta, toinen Blue Corallin ala-aulasta. Kylän ja Rajan ylpeys, 40 jalkainen, upea sinikeltainen tuliterä kalastusalus oli lähdössä ensiretkelleen, kun kauheus tapahtui. Paikalle saapui sukulaisnuori, joka kertoi aluksen löytyneen. Kalastussataman aallonmurtajan päällä oli aluksen keulasta pieni pala.
 
Jatkoin matkaani intialaisella mopolla. Liikenne alkaa jo olla entisenlaisensa. Rantatietä ollaan saamassa ajokuntoon. Ajan tien sivuun, sillä paikalle saapuu valtava kolonna hätävalot vilkkuen. Tielanoja, maansiirtokoneita, kauhakuormaajia, puskutraktoreja, kuorma-autoja. Etelä-Korealaiset ovat jo jonkin aikaa rakentaneet saaren ensimmäistä todellista maantietä. Colombosta Mataraan – Länsirannikolta etelään. Tietyö siirtyi rannemmalle. Hetkessä nämä jättiläiset lanasivat tien rojuista, täyttivät tien katkenneet kohdat. Ja ohimennen kauhakuormaaja kävi tekemässä kuopan. Ruumiita on vielä paljon. Jättiläiset olivat oikeaan aikaan oikealla paikalla. Myöhemmin, asunnolle mennessäni, sama kolonna ajaa hirveää vauhtia ohitseni sireenit soiden. Oli tullut hälytys uudesta aallosta. Onneksi se oli väärä. Viiden kilometrin päässä Baddegamassa oli aamulla jälleen koettu pakokauhun hetkiä. Noin metrin korkuinen aalto oli lyönyt rantaan. Eloon jäänet muistavat, että helvetti alkoi viisi päivää sitten metrin korkuisella aallolla. Lisää ei tullut, mutta huhu levisi hysterian tavoin.

Maanrakennusjättiläisetkään eivät jääneet mittelemään voimiaan isompansa kanssa.
 
Kävin suomalais-sri lankalaisen Lalin hotellissa, Lanka Paradisessa. Se sijaitsee 600 metrin päässä rannassa ja pelastui täysin. Lähes ainoana koko kylässä. Asukkaana oli ainoastaan yksi perhe. Ruotsalaisia, jotka olivat juuri lähdössä pääkaupunkiin odottamaan lentopaikkaa. Isännällä on myös kommunikaattori. Hän kertoi saaneensa viime päivinä Ruotsin ulkoministeriöltä kymmeniä viestejä. Vuorokauden ympäri. Niissä pyydettiin häntä informoimaan jokaisesta tapaamastaan tai kuulemastaan ruotsalaisesta. Ihmettelin, että mistä olivat saaneet hänen numeronsa. Hän kertoi kuulleensa, että viranomaiset nappasivat tuhon jälkeen kaikki täältä tulleet puhelut Ruotsiin ja jäljittivät sitä kautta soittajien numerot. Ja sitten massatiedustelut eetteriin. Huomio, huomio! Nukkuuko Suomen Ulkoministeriö?

Hotellin kokki seisoi touhukkaana tötterölakki päässään ja oli kovasti pahoillaan kun ei ollut ruoka-aineita. Mutta olisi Lemon Giniä, sanoi kokki. Kiitos ei, raitistuin juuri tällä viikolla”, sanoin ja vähän valehtelin. ”Ei ruokaa, ei palkkaa” jatkoi kokki. ”Miksi sitten olet töissä?”, utelin. ”Minulla on tämän viikon iltavuorot” sanoi tötteröpää. Uskomaton kansa. Tietääköhän hänen ammattiliittonsa?

Ajoin tullessani alueen suurimman temppelin ohi. Arviolta noin 2000 koditonta odotteli pihamaalla ruokaa. Pakettiauto toi juuri riisiä. Ajan huomenna niin syvälle viidakkoon, että löydän kaupan, josta saan pari säkkiä riisiä. Tiedän, että ruokaa on. Maa on omavarainen ruokahuollossaan – siis viisas maa. Mutta ongelmana on tuo brutaali väline – raha. Eivät köyhät maanviljelijät voi lahjoittaa ainoaa toimeentuloaan. Eikä kauppiaat kauppatavaraansa. Kodittomat, joilla ei ole mitään, ei ole myöskään rahaa. Eikä siis ruokaa. Luulen, että yksi akuutti ongelmista muiden joukossa on juuri tämä raha. Sitä on Suomesta tulossa. Takaan, että sille on paikkansa.

Sateessa saavuin asuntoomme. Matkalla kylämme väkeä valui vastaani. Hymykontaktit entisellään. Haluan, mutta en vielä ymmärrä tätä kansaa. Naapurimme tuli juuri Lake Bird -järveltä. Tänään oli noussut pintaan vain 6 ruumista. Ette ikinä usko, miten ihminen voi turtua. Kauheaa. Tuntui positiiviselta, ettei enempää.
Poikani oli juuri saapunut läheiseltä junaturmapaikalta. Poika oli aika hiljainen. Kerroin raportissani ”Olen käynyt Helvetissä” tästä turmasta käydessäni paikalla ensimmäisten joukossa. Kuviakin lähetin Suomeen.

Vasta nyt alkaa selvitä kauheuden todellinen laajuus. Junassa oli 20 vaunua. Tänään sotilaat saivat kovaa kalustoa käyttäen avattua kolme vaunua. Noin 450 ruumista per vaunu. Lisäksi alueella asui noin 1000 ihmistä, joista osa pakeni junanvaunujen suojaan aallon tullessa. Suuri osa vaunuista oli kadoksissa. Ne löytyivät. Ne olivat uponneet ja hautautuneet liejuun, metrien syvyyteen. Virallisten tietojen mukaan menehtyneiden määrä on noussut joka päivä. Ja nousee yhä, hyvin kauan. Kuten aikanaan arvelin, arvioiden päälle saa laittaa nollan. Ehkä kaksikin.

On uudenvuoden aatto, eikä huomenna ole odotettavissa krapulaa. Istumme poikani kanssa terassilla pimenevässä illassa. Viidakkosudet ulvovat jälleen ennen aikojaan. Kummipoikamme Ananda, kymmenvuotinen ystävämme saapuu hetkeksi seuraamme. Hän menetti viisikymmentä lähisukulaistaan. Kerromme, että saamamme viestin mukaan ystävälääkärimme ei saa työnantajaltaan lähtölupaa, koska bakteeritartunta estäisi hänen työskentelynsä tulevaisuudessa Suomessa. Vain Punaisen Ristin kautta se on mahdollista, mutta se edellyttää ensiksi kahden viikon kurssia. Lentoliput olivat valmiina ja maksetut. Lääkkeet kapsäkeissä. Ymmärrämme faktat, vaikka pettymys on suuri.

Ananda kertoo kuulleensa, että tänne on saapunut laivalasteittain lääkkeitä. Ne riittävät vuosiksi. Ongelma akuutisti nyt on raha. Ja kun jälleenrakennus saadaan alkuun, jälleen ongelmana on raha. Ossi tuonee lääkkeet tullessaan, niillä on varmasti käyttöä. Ja sitten teemme tilannearvion apumme kohteesta. Haluan jotenkin kohdistaa sen siihen junaturman kylään.

Pena, ystäväni Las Palmasista, laittaa minullekin ryhmäviestin riemullisesta uudenvuoden aaton vietosta. Vastaan Penalle, että ”Kiitos samoin!” Mitäs sitä muutakaan, kun Pena ei tiedä, että olen käynyt helvetissä.

Tottakai pelkään bakteerien tarttumisvaaraa. Mutta haluaisin minuun ja meihin muihin suomalaisiin tarttuvan hymyn taidon. Tämä hymyilevä kansa on uskomaton kansa.

Pentti-Oskari