Apua ahdinkoon
6,9,2016 Kristiina Gerkman-Kemppainen
Kun ystävä tai läheinen on vastoinkäymisten vuoksi väsynyt ja onneton, haluamme mielellämme auttaa. Olla läsnä, kuunnella, antaa parhaan kykymme mukaan neuvoja, keksiä lohdutuksen sanoja. Aluksi sanoja ja hyviä toivotuksia tuntuukin riittävän, mutta kun tilanne pitkittyy, sanat vähenevät.
Huomaamatta voi käydä niin, että kanssakäyminen ei perustukaan enää luonnolliseen vuorovaikutukseen, vaan suhde on muuttunut siten, että toinen on hoidettava ja toinen hoitaja. Hoidettava alkaa kiertää puheissaan kehää, hän ei näe eikä kuule enää mitään muuta kuin sitä, mikä häntä ahdistaa. Hoitaja lähtee hyvin helposti tähän kierteeseen mukaan ajatellen, että ei hänellä ole oikeutta puhua mistään iloisesta ja mukavasta asiasta, kun toisella on noin vaikeata.
Ellei asiaan kiinnitä huomiota, saattaa käydä niin, että yhden onnettoman sijasta kohta onkin olemassa kaksi onnetonta. Turhaan ei puhuta sijaiskärsijästä, siis ihmisestä, joka kärsii ja uupuu seuratessaan voimattomana toisen kärsimystä. Ja voi jopa olla, että joku kolmaskin saa osansa kärsimyksestä, kun uupunut auttaja kertoo kokemuksistaan hänelle. Näin syntyy oikea kärsimysten ketju.
Ketjuuntumista voi yrittää ehkäistä puhumalla tilanteen sallimissa puitteissa myös positiivisista asioista. Olen huomannut, että rohkaisevat sanat ja valoisat kuulumiset sytyttävät ainakin pieneksi hetkeksi ilon pilkahduksen maassa olevan ihmisen ääneen. On kuin raottaisi jotakin sumuverhoa hänen silmiensä edestä, kun kertoo, miten mukavasti joku asia menikään, tai miten joku tuttavapiiriin kuuluva nuori on saanut hyvän työpaikan. Tarkoitus ei tietenkään ole siirtää hänen ahdinkoaan syrjään, kyllä siitä puhutaan ja sitä asiaa käsitellään täysipainoisesti edelleenkin, mutta puheeseen tuodaan myös hiukkasen verran kevennystä.
On pidettävä huolta siitä, että käsillä oleva huoli ei pääse kokonaan valloilleen siten, että mitään muuta puheenaihetta ei moneen kuukauteen olekaan. Tiedän, on olemassa tilanteita, jotka ovat niin vakavia, että niihin ei mitään muuta voi yrittää soveltaa kuin sitä, että niistä ja vain niistä puhutaan. Mutta jos suinkin voidaan, on hyvä esimerkiksi muistuttaa kärsijää siitä, mistä kaikesta hän kaikesta huolimatta voi vielä olla kiitollinen, tai mitkä asiat ovat edelleen melko hyvällä mallilla. Voi myös lukea hänelle otteita hyvistä ajatelmista, esimerkiksi Ajatusten aamiaisten lukuisista voimaannuttavista mietelauseista. Voi lähettää mieltä ylentävää lukemista tai kaunista musiikkia. Lähdetään lenkille yhdessä, oikein katselemalla katsellaan kaunista luontoa ja kuunnellaan elämän ääniä. Ollaan ihmisten ilmoilla.
Elleivät mitkään piristämiseen ja mielentilan kohottamiseen tähtäävät toimenpiteet auta, on paras ruveta tarkkailemaan omaa jaksamistaan. Jos kokee, että on käyttänyt keinovalikoimansa loppuun, eikä millään tahtoisi oikein enää jaksaa ottaa vastaan sitä kuukausitolkulla kestänyttä murheen virtaa, on pakko todeta se asia ääneen. Sitä ei tarvitse hävetä, eikä sitä tarvitse pyytää anteeksi, sillä jokaisella meillä on omat kestämisen rajamme. Ja vastuu itsestä, sillä kukaan ei tule autetuksi sillä, että uuvutamme itsemme auttajan roolissa.
Aina on olemassa vaihtoehtoisia ratkaisuja. Voimme olla tukena ja apuna niiden etsimisessä, mutta sen jälkeen on kyllä oikeus vetäytyä omaan rauhaan kokoamaan itseään. Rukoilla voi edelleen toisen puolesta, lähettää hänelle hyviä ajatuksia ja vaikkapa tervehdyksiä. Asiaan voi palata sitten kun voimat sen sallivat. Kannattaa myös muistaa, että kukaan meistä ei ole eikä saa olla korvaamaton, aina on oltava muitakin voimavaroja kuin ne, jotka juuri meistä irtoavat!
-Kristiina Gerkman-Kemppainen
lähetä palautetta Kristiinalle: kgerkman@nettilinja.fi