Kelpaanko tällaisena?
8,9,2016 Kristiina Gerkman-Kemppainen
Olen joskus saanut kuulla, että olen aivan liian tunteellinen. Joskus joku on myös ollut sitä mieltä, että menen turhan syvälle muitten ihmisten ongelmiin. Niin, ja ihan turhan paljon huolehdin, eikä oikeastaan kannattaisi niin paljon ikävöidäkään rakkaitaan, kun ovat jossakin tuhansien kilometrien päässä.
Kuulostaako tutulta? Ympärillämme on kaiken aikaa menossa melkoinen kuorolaulanta siitä, minkälaisia meidän kannattaisi tai ei kannattaisi olla. Miesten pitäisi puhua enemmän. Naisten pitäisi pähkäillä vähemmän. Korjaus- ja ryhtiliikkeitä vaaditaan kaiken aikaa. Saamme olla muuttamassa käytöstämme tämän tästä, riippuen siitä, kuka meitä tarkkailee, ja miten toimintatapamme häntä palvelee tai on palvelematta.
Kysyin kerran eräältä ihmiseltä: ”Saanko minä olla minä?” Hän piti minulle innoissaan esitelmää siitä, että välitän läheisistäni turhan paljon. Vähempikin kuulemma riittäisi. Rasitan itseäni liikaa. Hänen oli helppo sanoa, koska hänen luonteensa sattui olemaan vähän vähemmän empaattinen. Hän pystyi ihan helposti pysyttelemään hieman etäämmällä, kun jollakin oli vaikeaa. Hänen vankka käsityksensä oli se, että jokaisen on ihan itse pärjättävä tässä maailmassa, apua voi antaa, mutta ei siten, että se käy omille voimille.
Kysymykseni herätti selvästikin hämmennystä. ”Eeeh, tietenkin saat olla sinä, ajattelin vain sinun parastasi, sitä, että oppisit säästämään itseäsi.” Se oli sinänsä ihan viisas neuvo. Kannattaa kyllä kuunnella herkällä korvalla, mitä muut meistä sanovat, tiedostaen kuitenkin sen, että joskus ne sanomiset tähtäävät siihen, että jollakin tavalla karsisimme itsestämme sen, mikä meissä on aidointa ja parasta. Jos itse ei ole kovin tunteellinen, voi esimerkiksi puolison tunteellisuus tuntua hankalalta tai jopa kadehdittavalta. Uskon, että meille on syntymälahjana annettu erilaisia ominaisuuksia juuri siksi, että kokonaisuus toimisi hyvin. Tarvitaan herkkää tunnetta ja tarvitaan realistista ajattelua ja otetta.
Jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on. Juuri sellaisena, pakottomana itsenään, hän voi parhaiten palvella lähimmäisiään. Toinen asia sitten, jos sattuu olemaan kova, ilkeä ja piittaamaton. Silloin tarvitaan kyllä voimakasta vastarintaa. Teemme suuren palveluksen hankalalle tyypille sanomalla suoraan, että hänen sanansa loukkaavat tai että hänen käytöksensä on sietämätöntä. Ellei hän koskaan joudu vastaamaan teoistaan, eli ei joudu kohtaamaan niiden seurauksia, hän ei ihan helposti lähde tapojaan muuttamaan. Luin jostakin lauseen: ”The best apology is changed behaviour.”
Niin juuri, paras anteeksipyyntö on se, että muuttaa käytöstään, mikäli on satuttanut muita. Sen sijaan omia ominaispiirteitään ei tarvitse kätkeä, eikä ole mitään syytä pyytää anteeksi sitä, että on liian herkkä, liian innostuva, liian varovainen, liian hidas, liian nopea, liian syvästi rakastava, liian arkisesti rakastava, liian vanhanaikainen, liian moderni, liian rohkea, liian iloinen tai liian totinen – kaikkia tarvitaan, ihan kaikkia!
-Kristiina Gerkman-Kemppainen
lähetä palautetta Kristiinalle: kgerkman@nettilinja.fi