Minustako auttaja?

7,5,2017 Kristiina Gerkman-Kemppainen

Olin jo pitkään ajatellut, että voisin ryhtyä vapaaehtoiseksi auttajaksi. Sellaiseksi, joka käy yksinäisten ihmisten luona juttelemassa ja siten tuomassa ainakin hetken verran vaihtelua heidän elämäänsä.

Ja kuten orastavien ajatusten kanssa tahtoo käydä, ne helposti jonakin päivänä tavalla tai toisella muuttuvat todellisuudeksi, usein aivan kuin itsestään. Nytkin kävi niin, kun osallistuin HelsinkiMission järjestämälle draamakurssille. Voi että oli hauskaa heittäytyä improvisaation pyörteisiin uusien tuttavuuksien kanssa!

No, nämä tuttavuudet rupesivat sitten kertomaan minulle, että he toimivat vapaaehtoisina auttajina, ja kokevat sen tehtävän hyvin mielekkääksi. ”Ala sinäkin”, he innostivat. Ja minähän aloin, koska juuri silloin oli käynnistymässä ruotsinkielinen  koulutusohjelmakin.

Koulutuksen aikana mietin sitä energiaa, joka syntyy auttamistahdosta. Jo se auttamisen ja lähimmäisen tukemisen aikomus synnyttää näkymättömän sillan ihmisten välille. Jossakin on yksinäinen ihminen, joka tarvitsee auttajaa tai kuuntelevaa korvaa ja sydäntä. Samanaikaisesti monet järjestöt vastaavat kutsuun lähettämällä paikalle vapaaehtoisen tukijan. Syntyy monenlaisia verkostoja, joiden avulla inhimillistä hätää voidaan lievittää.

Yksinäisyys on ihmistä syvästi piinaavaa olotila. Se koetaan uhkana, pelkona ja stressinä. Ihminen on laumaeläin, kuten tiedämme. Lauma toi ihmiskunnan alkutaipaleella jäsenilleen turvaa. Tämän turvan tarve on syvästi juurtunut koodistoomme, kuten HelsinkiMission toiminnanjohtaja Olli Valtonen kertoi ansiokkaassa esitelmässään SenioriFoorumissa keväällä. Ulkopuolelle joutuminen merkitsi konkreettisesti hengenvaaraa. Tätähän tämän päivän ihminen ei tiedosta, mutta silti hän reagoi tilanteeseen samalla alkukantaisella tavalla. Kun on yksin, vaikeudet kasvavat ja kaatuvat päälle. Ajatukset alkavat kiertää kehää, verenpaine nousee, sydän tuntuu raskaalta, muistikin heikkenee. Kaiken aikaa on sellainen olo, että pitää olla varuillaan, rentoutuminen on vaikeaa.

Yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta voivat kokea kaikenikäiset. Ja riittämättömyyttä, kuten vaikkapa yksinhuoltajat arjessaan. Auttavia käsiä tarvitaan.  Itse haluan olla mukana antamassa takaisin kaikesta siitä hyvästä, mitä olen elämältäni saanut. Oman ajan tarjoaminen tarvitsevalle ei maksa mitään, mutta on kultaakin arvokkaampaa  vastaanottajalleen.

 -Kristiina Gerkman-Kemppainen

Lähetä palautetta Kristiinalle: KGERKMAN@NETTILINJA.FI